Hautala Kuva: Mari Mäkiö.

Aloitetaan kritiikillä. Miksi kirjan nimi on Venäjäteesit? Kirja rakentuu kuuden Venäjäaiheisen teesin varaan ja sekä kymmeneen napakampaan neuvoon, miten voimme parhaiten edistää Venäjän demokratisoitumista.

Sanakirjan mukaan teesi on “lyhyesti esitetty väite, joka asetetaan väittelyn tai keskustelun kohteeksi tai otetaan todistettavaksi, väittämä.” Teesin esittäjän tulisi siis olla todistettavaksi nostamansa väittämän kanssa samaa mieltä. Näin ei ole Hautalan teesien kanssa, vaan ensimmäistä ja viidettä lukuun ottamatta kyse on oikeastaan myyteistä eli uskomuksista, jotka Hautala sitten kumoaa.

Epäilemättä juuri siksi teesit ovat lainausmerkeissä, mutta se ei mitenkään selkeytä kirjan rakennetta. Toinen ärsyttävä piirre on teesejä seuraava lainaus, jonka esittäjää ei mainita.

No se pilkunviilauksesta, nyt asiaan. Kirja on erinomainen lähde niille, jotka haluavat tietää lisää Putinista, Politkovskajasta, patsaskiistasta, poliittisista vangeista ja Nord Streamin putkesta.

Hautala aloittaa kertomuksensa vuonna 1987 järjestetystä ihmisoikeusaiheisesta kokouksesta neuvostoliittolaisen toisinajattelija Sergei Grigoriantskin kotona Moskovassa, kertoo riipaisevasti venäläisen opposition ja kansalaisjärjestömaailman ahdingosta, antaa uutta tietoa ulkomaalaisilta suljetusta Tšermenista ja Ingušiasta, jossa on käytännössä sotatila. Kirjasta käy ilmi Transparency Internationalin tieto, että Putinin kaudella korruptio on kasvanut hurjat 700 prosenttia.

Ensimmäisessä teesissä, “Suomessa ei saa arvostella Venäjää,” Hautala käy läpi eduskunnan 100-vuotisjuhlaistunnossa 1.6.2006 pitämänsä puheesta saamansa risut ja ruusut. Lipposen mukaan Venäjän nykydemokratian arvostelu juhlatilaisuudessa ei ollut sivistysvaltion tapojen mukaista.

Heinäluoman mukaan puhe oli käsittämätön: “Ensin kutsutaan vieraita ja haukutaan heidät sitten.” Keskustalaisen Kauko Juhantalon termeillä puhe oli limbo, ja vasemmistoliiton Outi Ojala kutsui sitä tarpeettomaksi tölväisyksi. Aleksanteri-instituutin tutkijan Markku Kangaspuron mukaan siinä tulkittiin “historiaa enemmän kuin vapaalla kädellä.”

Hautala kuittasi kritiikit toteamalla kuolemattomasti, että “on aina sellainen riski, että parlamentissa esitetään poliittisia mielipiteitä.” Hän myöntää että kyse oli kärjistyksestä, mutta puolustautuu toteamalla, että kolmen minuutin puheen 30 sekunnin historia-osuudelta on turha odottaa tyhjentävää akateemista analyysia.

Myös lehtien pääkirjoitussivuilla kritisoitiin Hautalan tyylitajuttomuutta, huonoja käytöstapoja ja hallituskelvottomuutta. Kansalaiset kommentoivat tapahtumaa lähettämällä Hautalalle viitisensataa sähköpostia, joukossa sekä ymmärtäjiä että kriitikoita.

Keskustelu levisi ulkomaille asti. Dagens Nyheterin mukaan Hautalan saama kritiikki osoitti, että “Venäjän valtionjohdon arvostelu on Suomessa edelleen sopimatonta.” Brittiläisessä Guardianissa kirjoitettiin, että “hermostuneet reaktiot Hautalan puheeseen tuovat vaimean kaiun itsesensuurista neuvostoajalta, jolloin luotiin käsite “suomettuminen” kuvaamaan maita, jotka hiljaa muovasivat politiikkansa ja toimintatapansa Moskovalle sopiviksi”. Myös tanskalaisessa Jyllands-Postenissa tulkittiin reaktion osoittavan, ettei suomettumisesta olla vieläkään päästy.

Virolaisessa Postimees lehdessä ihmeteltiin, miksi keskustelu pyörii sen ympärillä, saiko juhlassa esittää kritiikkiä vai ei, eikä sen, oliko Hautala oikeassa vai ei.

Syudyanka_002
Lapsia leikkimässä Slyudyankan kaupungissa, Baikal-järven rannalla keväällä 2005.

Kirjassa annetaan myös paljon järkyttävää tietoa Venäjän valtionjohdon levittämästä vainoharhaisesta suhtautumisesta länsimaihin. Useilla esimerkeillä Hautala osoittaa, kuinka länsimaiset tai länsimaiden rahoittamat säätiöt, kansalaisjärjestöt, yliopistot ja toimittajat leimataan valtionvihollisiksi ja vakoilijoiksi. Ikään kuin Putinin porukalla olisi noussut poliittinen realismi hattuun, ja he eivät kerta kaikkiaan voisi ymmärtää, että ihmisillä ja yhteisöillä voisi olla joitakin ylevämpiäkin tarkoitusperiä kuin oman maan edun ajaminen muiden maiden kustannuksella.

Tšetšenian sota ei todellakaan ole ohi, vaan hiljaisuus uutisrintamalla johtuu siitä, ettei Venäjä päästä ulkomaisia tiedotusvälineitä ja kansalaisjärjestöjä alueelle. Järkyttävää luettavaa on todistusaineistot sen puolesta, että Moskovassa ja useissa muissa kaupungeissa syyskuussa 1999 tapahtuneet kerrostalojen räjäytykset olivat vallanpitäjien keino oikeuttaa toinen Tšetšenian sota. Tästä näkökulmasta puheet Putinin tuomasta vakaudesta on syytä lopettaa. Meidän täytyy nähdä Moskovaa pidemmälle, kirjoittaa Hautala.

Mutta mikä oli Venäjän suhde Irakin sotaan? Sivulla 120 Hautala kirjoittaa, että “Venäjä liittyi halukkaasti mukaan “sotakoalitioon” eikä varmastikaan pelkästään solidaarisuudesta Yhdysvaltoja kohtaan. Terrorismilainsäädäntö, jota Euroopan unionissa on innokkaasti kopioitu Yhdysvalloista, on vaarallinen ase autoritääristen hallitusten ja diktaattorien käsissä.” Pari sivua myöhemmin hän kuitenkin kirjoittaa, että “Venäjä arvosteli voimakkaasti Yhdysvaltain hyökkäystä Irakiin.”

Parasta kirjassa on sen viimeinen kappale, jossa Hautala antaa konkreettisia toimintaohjeita Venäjän demokratiakehityksen nopeuttamiseksi.

Medvedevia on jaksettava muistuttaa hänen omista demokratia- ja korruptionvastaisista puheistaan. Sanasta miestä, härkää sarvista. Korkean tason neuvottelut on uskallettava tarvittaessa katkaista, jos toinen osapuoli ei pidä lupauksiaan. EU:n on voitettava hajaannuksensa ja lopetettava tanssiminen pikkuasioiden, kuten Puolen ja Venäjän lihantuontikiistan ympärillä.

EU:n ja Yhdysvaltojen on lakattava näyttämästä huonoa esimerkkiä Venäjän kaltaisille autoritäärisille valtioille vesittämällä kansainvälistä oikeutta.

Viisumivapautta on edistettävä vastavuoroistesti. Vaihto-ohjelmia ja verkostoja on luotava, opiskeluvaihtoja lisättävä, taiteilijoille annettava mahdollisuuksia kansainvälisiin näyttelyihin ja historiantutkijoille seminaareihin. Sukulaiskansojen yhteistyötä on lisättävä ja Suomen valtiojohdon on sitkeästi vaadittava Neuvostoliiton aikaisten arkistojen avaamista tutkijoille. Venäjänkielisen väestön syrjintään Suomessa on puututtava ja heidän tarpeensa otettava paremmin huomioon. Suomessa toimivaa venäjänkielistä mediaa on tuettava.

Ylipäätään kirjan Venäjä-kritiikki on rakentavaa ja kirjoittamistyyli huokuu aitoa välittämistä Venäjästä ja venäläisistä. Demokratian ja laillisuuden lisääntyminen, korruption vähentäminen ja viranomaisten mielivallan poistaminen hyödyttää niin venäläisiä, länsimaita kuin yritysmaailmaakin.

Venäjäteesit.jpeg

Nimi: Venäjäteesit – vakaus vai vapaus?
Kirjoittaja: Heidi Hautala
Kustantaja: Tammi / Huutomerkki no 2 / 08
Vuosi: 2008
ISBN: 978-951-31-4245-2