Valkoinen ruusu -vastarintaliike 1942-1943

Mitä sinä tekisit, jos kaksi päivää vaalien jälkeen huomaisit kaikkien oppositioon jääneiden puolueiden avainhenkilöiden olevan vangittuja tai murhattuja? Mitä tekisit, jos seuraavien viikkojen ja kuukausien aikana ne järjestöt, joista välität, olisivat lakkautettuja? Jos kaikki media olisi hallitsevan puolueen hallussa, jos puheluitasi kuunneltaisiin, kirjeitäsi luettaisiin ja poliittinen keskustelu julkisella paikalla oli ilmiantajien takia mahdotonta?

Nämä kysymykset esitti yksi harvoista Valkoinen ruusu -vastarintaliikkeen toisesta maailmansodasta hengissä selvinnyt jäsen, George Wittenstein, vieraillessaan Oregonin osavaltionyliopistossa vuonna 2009.

Kun Vakoinen ruusu aloitti toimintansa kesäkuussa 1942, vaihtoehdot olivat todellakin vähissä. Wittensteinin aloittamaa listaa voisi vielä jatkaa: Saksa kävi totaalista sotaa kahdella rintamalla. Kaikkien yli kymmenvuotiaiden lasten oli pakko kuulua Hitlerjugend -propagandajärjestöön. Nuoret miehet pakotettiin armeijaan ja naiset kansalaispalvelukseen. Matkustelua rajoitettiin, ja matkustuslupia ja henkilöllisyystodistuksia tarkistettiin pistokokein niin kaduilla kuin julkisissa kulkuvälineissäkin.

Miten tällaisissa olosuhteissa on mahdollista käydä vastarintataistelua, aseellista sen enempää kuin aseetontakaan? Valkoisen ruusun aktivistit, joista suurin osa oli parikymppisiä lääketieteen opiskelijoita, valitsivat taktiikakseen kirjeet. Kesäkuun 1942 ja helmikuun 1943 välisenä aikana he laativat kuusi julistusta, jotka he kirjoittivat, painoivat ja lähettivät yhteensä noin viitenätoista tuhantena kopioina eri puolille Saksaa. He ostivat postimerkit, paperit ja kirjekuoret mahdollisimman pienissä erissä, eri puolilta kaupunkia ja eri ihmisten toimesta. He työskentelivät öisin, matkustivat aina yksin, jättivät matkalaukkunsa eri vaunuun kuin missä itse matkustivat, eivätkä koskaan lähettäneet kirjeitä kaupungin sisällä, vaan aina kaupungista toiseen.

Valkoisen ruusun verkosto laajeni luotetulta ystävältä toiselle: Hans Scholl, Alexander Schmorell, Christoph Probst ja Willi Graf olivat opiskelukavereita Ludwig-Maximilians-Universität’issä Münchenissä. Sophie Scholl oli Hansin sisko, ja opiskeli samassa yliopistossa biologiaa ja filosofiaa. Georg Wittenstein oli Alex Schmorellin lukiokaveri. Kurt Huber oli puolestaan Wittensteinin ja Sophie Schollin professori. Tätä yhä laajenevaa joukkoa yhdisti paitsi yliopisto, myös syvä kiintymys sivistykseen, taiteeseen ja luontoon.

Kaksi ensimmäistä kirjettä sisälsivät paitsi paljastuksia keskitysleireistä – kansanmurha ei ollut vielä tässä vaiheessa suuren yleisön tiedossa – kylien polttamisista, teloituksista ja muista julmuuksista itärintamalla, myös moraalista pohdintaa yksilön vastuusta ja suhteesta yhteiskuntaan. Niissä vaadittiin välittömiä toimia natsihallinnon kaatamiseksi vedoten nimen omaan Saksan sivistyksen traditioon.

Postittamisen lisäksi kirjeitä jätettiin myös puhelinkoppeihin ja lähetettiin kuriirien mukana muihin yliopistoihin levitettäväksi. Ryhmän jäsenet myös maalasivat natsivastaisia iskulauseita julkisten rakennusten seiniin. Ensimmäiset kirjeet lähetettiin etupäässä yliopiston opiskelijoille ja työntekijöille, myöhemmät kirjeet olivat suunnattuja suuremmalle yleisölle.

Helmikuun 18. päivänä vuonna 1943 Sophie ja Hans Scholl jakoivat salkullisen kuudetta kirjettä oppituntien aikana yliopistonsa luentosalien ovien eteen ja kaiteiden päälle. Hetken mielijohteesta, saatuaan jo työ päätökseen ja ollessaan jo poistumassa paikalta, Sophie työntää nipun lehtisiä kaiteelta alas. Sadat kirjeet leijuvat yliopiston ylimmästä kerroksesta alimpaan. Vahtimestari näkee teon, ja onnistuu tunnistamaan Sophien ja Hansin, vaikka oppitunnit loppuivatkin, ja sisarukset yrittävät sujahtaa rakennuksesta ulos massan mukana.

Gestapo kutsutaan paikalle, mistä alkoi neljä päivää kestänyt tiivis kuulustelu. Pidätyksen alkuvaiheessa Hans yrittää syödä taskussaan olleen, Christoph Probstin käsin kirjoittaman seitsemännen manifestin hahmotelman. Gestapo ehtii kuitenkin saada kirjeen haltuunsa ja tunnistaa käsialan perusteella kirjoittajan.

Kaikki kolme telotetaan giljotiinilla neljää päivää myöhemmin, suljettujen ovien takana pidetyn näytösoikeudenkäynnin jälkeen. Sophie oli kuollessaan 21 vuotias, Hans 24 ja Christoph 23. Christoph anoi armoa vaimonsa ja kolmen lapsensa takia. Hänen lapsensa olivat tuolloin iältään kolme vuotta, kaksi vuotta ja neljä viikkoa. Samana vuonna jäivät kiinni ja teloitettiin samoilla perusteilla myös Alexander Schmorell, 25, Willi Graf, 25 ja Kurt Huber, 49.

Mikä oli kirjeiden vaikutus? Annetaan Georg Wittensteinin vastata, sillä tämä oli ensimmäinen yleisökysymys hänen Oregonin puheenvuoronsa lopuksi:

“Minun täytyy sanoa, että uskoin lähes 20 vuotta, että kaikki mitä olimme tehneet… kaikki ihmisuhraukset… olivat turhaan. Emme saavuttaneet mitään. Se oli hyvin masentava johtopäätös. Nyt, viisikymmentä vuotta myöhemmin, seuratessani ja keskustellessani nuorten saksalaisten opiskelijoiden kanssa uskon, että toiminnallamme oli selkeä, myöhäisempi vaikutus. Että opiskelijat ovat enemmän ymmärtäneet, kuinka tärkeää yksilölle on puolustaa omaa mielipidettään, elää oman vakaumuksensa mukaan, seurauksista riippumatta.”

Hansin ja Sophien ilmiantanut vahtimestari ajatteli kutakuinkin päinvastoin. Natsihallinnon kaaduttua, amerikkalaisten järjestämän oikeudenkäynnin jälkeen vankilatuomion saatuaan, hän ei voinut ymmärtää tehneensä mitään väärää. Hän koki käskyjä totellessaan vain täyttäneensä velvollisuutensa. Hän sanoi, että hän olisi pidättänyt kenet tahansa yliopiston rauhaa häirinneen, jopa lehtisiä jakaneen natsin, jos kyse olisi ollut ajasta ennen natsien valtaantuloa.

Vain harva uskalsi ajatelle itsenäisesti, saati ylittää rajan passiivisen tyytymättömyyden ja aktiivisen toiminnan välillä. Mutta siitä huolimatta Valkoinen ruusu ei ollut Saksassa toisen maailmansodan aikaan suinkaan ainutlaatuinen: Wittensteinin mukaan erilaisia vastarintaliikkeitä toimi sodan aikana eri puolilla valtakuntaa jopa 300. Keskeisenä ongelmana oli, etteivät ne juurikaan tienneet toisistaan. Schollien pidätyksestä tekee erityisen dramaattisen myös se, että Hans oli jo sopinut tapaamisen Berliinin maanalaisen vastarintaliikkeen jäsenten kanssa, mutta se jäi tapahtumatta.

Toivo ei kuitenkaan sammunut. Teloituspäivänään Sophie Scholl kirjoitti: “Näin hieno, aurinkoinen päivä, ja minun on kuoltava. Mutta sillä ei ole väliä, jos meidän kauttamme tuhannet heräävät ja alkavat toimia?”

TIMO VIRTALA

Kirjoitus on julkaistu ensimmäisenä Rauhan Puolesta -lehdessä ja se tulee olemaan osa Kertomuksia rohkeudesta – väkivallattomuuden voima ja 21 esimerkkiä sen käytöstä -kirjaa.

spacer

Leave a reply

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.