Etiopianpäiväkirja, osa 1/3

Addis Abeba 12.6.2018

Heti ensimmäisenä etiopianpäivänäni päädyin Piazza-kaupunginosan poliisiasemalle. Täällä ei ole ovea tai seiniä, joten tarkasti ottaen en ole sisällä, vaikka katto pääni päällä onkin. Sisustus on pelkistettyä, lähes olematonta. Aseman lattia, seinät ja katto on valettu betonista. Joitakin puistonpenkin näköisiä istumapaikkoja. Edessäni on vastaanottotiski, sen takana kaksi toimistoa, jotka voi kiertää, ja kiertäessään näkee myös käytävän toisella puolella toimistoja. Oikealla puolella on joku kahvilan tapainen.

Poliiseja on noin tusina, ja yksikään heistä ei näytä työskentelevän. Yksi ruokailee, toinen juoruilee, kolmas juo teetä ja loput kerta kaikkiaan vain norkoilevat, mikä ärsyttää länsimaista turistia, kuten yhdessä nurkassa olevat parikymmentä koria tyhjiä olutpullojakin, vaikka siistissä järjestyksessä ovatkin.

Me asiakkaat emme ole jonossa. Seisoskelemme ja istuskelemme kuka missäkin. Palvelutiskin takana ei ole ketään. Sisääntuloni ei herättänyt suurempaa huomiota. Etsin katseellani jotakuta joka näyttäisi palvelualttiilta. Samanaikaisesti olen kuitenkin nöyrä, onhan läsnä vaikka kuinka monta ennen minua tullutta. Mutta toisaalta ketään heistäkään ei palvella.

Ulkona kadulla katukauppiaat myyvät pähkinöitä, vessapaperia, sukkia, rahapelikuponkeja, puheluaikaa kännykköihin, taskulamppuja, grillattua maissia, kännykänkuoria ja vaikka mitä. Ihmisiä on valtavasti, he puikkelehtivat tasaisena ja itsevarmana virtana toistensa lomitse kohti minulle tuntemattomia määränpäitään. Osa heistä on pukeutunut länsimaisesti, iso osa heistä tyylikkään länsimaisesti. Jotkut, sekä miehet että naiset, ovat kietoneet ylimmäksi vaatekerraksi valkoisen ohuen kankaan. Perinteisiä afrikkalaisia vaatteita tai burkhia on, mutta vähänlaisesti. Kerjäläisiä on, mutta ei silmiinpistävän paljon. Kävelytiet ovat surkeassa kunnossa, irtonaisia katukiviä, kuoppia, jos minkälaisia sementtivirityksiä, roskia, kaivontoja… yhtään tasaista kohtaa ei tunnu löytyvän. Aasi vetää puisia kärryjä, kärryjen päällä seisoo pikkupoika ohjaksista kiinni pitäen. Mutta se on poikkeus, etupäässä kadulla on autoja, ja autoista iso osa on uudehkoja Toyota Yariksia. Taksit ovat joko keltaisia tai sinisiä. Siniset ovat uudenpia ja niiden hinta on kalliimpi, keltaiset taksit ovat järjestänsä huonokuntoisia ja merkiltään useimmiten Ladoja.

Kaupunginosan nimi on Piazza, koska italialaiset rakensivat sen aikoinaan. Etiopia on Afrikan ainut valtio, jota ei koskaan kolonialisoitu, eli valloitettu eurooppalaisten maiden toimesta. Italialaiset kyllä yrittivät Mussolinin aikana, viiden vuoden ajan. He hallitsivat tuolloin jo naapurimaita Eritreaa ja Somaliaa. Vaikka he saivatkin haltuunsa Addis Abeban ja monta muutakin tärkeää kaupunkia useiksi vuosiksi, etiopialaisten sissisota hyökkääjiä vastaan jatkui siinämäärin sitkeänä, että iso osa maata säilyi koko ajan etiopilaisten hallussa. Tästä syystä monet, varsinkin paikalliset, tulkitsevat ettei voi puhua valloituksesta, vaan vain valloituksen yrityksestä.

Sisällä poliisiasemalla en tiedä missä seisoisin. Kun minua kehoitetaan istumaan, en malta. Asiani on kiireinen ja olen kuohduksissa. Vihainenkin. Mutta myös luottavainen, koska tilanne on ohi, ja koska Lonely Planetissa sanoittiin, että etiopialaisiin poliiseihin voi luottaa. Kirjan mukaan etiopilaiaiset poliisit, toisin kuin ’eräiden muiden afrikkalaisten valtioiden poliisit’, pyytävät vain harvoin, jos koskaan, lahjuksia.

Suomen ulkoministeriö on eri linjoilla. Ulkoministeriön matkatiedotteessa kehoitetaan Etiopiassa autoilevaa suomalaista tekemään u-käännös, mikäli näkee poliisien tiesulun. Kallistun luottamaan tässä asiassa enemmän Lonely Planettiin.

Mikä tilanne? joku poliiseista lopulta kysyy. Mitä asiaa, miten voimme auttaa, jotain tällaista he lopulta kysyvät, yksi toisensa jälkeen. Mutta kun kerron että minulta on viety kännykkä ja luottokortti, asia ei etene. Kukaan ei tee muistiinpanoja eikä kysy että kuka ja koska ja miten ja missä ja minkä merkkinen ja minkä mallinen ja kuinka arokas, vaan viranomaisten oleminen ilman tekemistä vain jatkuu. Taas uusi poliisi tulee luokseni ja kysyy, mitä asiaa, ja kun vastaan, hän katselee ensin kysyvästi ympärilleen ja häviää sitten näkyvistäni koskaan enää luokseni palaamatta.

Kerron aktiivisimmalle ja parhaiten englantia osaavalle asiakkaalle, että olen tullut tekemään ilmoitusta taskuvarkaudesta ja että tarvitsen todisteen asiasta vakuutusyhtiötä varten. Hän sanoo ääneen sen, mitä olin jo alkanut uumoilla. Että minun kannattaisi tulla takaisin tulkin kanssa. Tai huomenna, tai myöhemmin.

Se sopii minulle, koska tällaisessa olotilassa ihminen ei halua odottaa, vaan tehdä. Kummatkin sim-kortit olin jo sulkenut, kuten luottokortinkin, sekä vaihtanut Googlen ja Facebookin salasanani. Tämän onnistuin tekemään repussani olleen tietokoneen, läheisen hotellin internetyhteyden ja pikkuveljeni avustuksen ansiosta niin nopeasti, etten usko että puhelimenmenestystä suurempaa vahinkoa ehti tapahtumaan.

Itse varkaus tapahtui siten että minun ja Djibouti Cityssä asuvan, Eritrean ihmissalakuljetuksesta väitöskirjaa Pariisin yliopistolle tekevän ranskalaisen Alexandrin luokse tuli neljä, viisi tai kuusi nuorta kaupittelemaan aikakausilehtiä, joista näytti puuttuvan kansi ja jotka muutenkin näyttivät maasta poimituilta. Tilanne oli hämmentävä ja kaaottinen. Olimme kävelemässä Piazzan ihmisvilinässä. Ihmisiä kulki kumpaankin suuntaan katkeamattomana virtana. Kaikki oli minulle uutta ja ihmeellistä: tuoksut, äänet, hajut, jalkakäytävän kuoppaisuus, ihmispaljous ja ihmisten pukeutuminen. Otin paljon kuvia ja käyttäydyin muutenkin kuin eksynyt turisti joka ei tiedä miten olla ja mihin suuntaan menisi. Kieltäydyttyämme meille kaupitelluista lehdistä yksi nuorista tarrasi takaapäin kyynervarsiini ja puristi lujaa. Tilanne oli hyvin epämiellyttävä, ja riuhdoin tietysti itseni irti niin nopeasti kuin mahdollista. Irti päästyäni, kymmenisen metriä käveltyämme tajusin että yhden puristaessa käsivarsiani toinen oli tietysti napannut kännykkäni etutaskustani.

Omalle hostellille päästyäni alkoi sataa vettä, sähköt katkesivat ja vessanpönttö toimi vain suihkuttamalla käsisuihkulla vettä säiliöön.

Mutta noin muuten matka alkoi erinomaisesti. Jo lentokentällä tutustuin EU:lle uransa tehneeseen, nyt jo pääosin eläkepäiviä viettävään suomalaisnaiseen. Hän oli tullut Afrikkaan vielä yhdelle, pienelle ja elämänsä viimeiselle – näin hän antoi ymmärtää – työkeikalleen, ja poikkesi nyt matkan varrella tapaamaan tuttuja myös Etiopiassa.

Etiopia ei ole hänen suosikkimaansa Afrikassa. Etiopia on erilainen. Etiopialaiset ovat ylpeitä, eivät tunne olevansa osa Afrikkaa. Sambiassa hän oli asunut neljä vuotta ja ihastunut erityisesti siihen. Kerroin omasta sambianmatkastani kuusitoista vuotta sitten, ja että siitä lähtien olen halunnut palata Afrikkaan. Kaikki täällä kerran käyneet haluavat palata, hän totesi.

Addis Abeba 13.6.

Miksipä emme tänne kaipaisi, täältähän olemme lähtöisin. Ei pelkästään Afrikasta, vaan monien geneettisten ja argeologisten löytöjen perusteella nimen omaan täältä Afrikan sarven tai Itä-Afrikan hautavajoaman seuduilta. Vaikuttaa siltä että nykyihinen syntyi näillä seuduilla kolmisensataa tuhatta vuotta sitten ja levisi täältä sitten muualle maailmaan.

Yhtenä tiedonmurusena tässä kokonaisuudessa on Lucy, jota pääsin ihastelemaan etiopianmatkani toisena päivänä Kansallismuseon pohjakerroksessa. Lucyn fossiloituneet luurangonpalaset, yhteensä useita satoja palasia, löydettiin Etiopian koilliosasta, Hadarin kylän lähellä sijaitsevasta kuivuneesta järvestä 30. marraskuuta vuonna 1974. Yksi tutkijaleirin soitetuimpia kappaleita työpäivien jälkeen oli Beatlesin Lucy in the sky with Diamonds, jota soitettiin leirissä usein ja lujaa. Siitä siis nimi.

Lucy ei ollut ihminen, eikä Lucyn edustamasta Australopithecus afarensis -lajista myöskään kehittynyt ihmistä. Sen sijaan me homo sapiensit ja Lucyn porukka olemme kehittyneet samasta lajista. Lucy käveli pystyssä kahdella jalalla ja eli ilmeisesti sekä puissa että maassa. Tutkijoille Lucy on ensiarvoisen tärkeä koska se on niin vanha, 3,5 miljoonaa vuotta, ja ikäisekseen hyvin säilynyt: Lucyn luurangosta löydettiin noin neljäkymmentä prosenttia.

Matkallani kansallismuseoon seuraani lyöttäytyi historianopiskelija, joka vakuutti tietävänsä, missä varastettu puhelimeni aiotaan seuraavaksi myydä. Jääräpäisesti hän vaati, että tulisin hänen kanssaan kyseiselle markkinapaikalle ja ostaisin takaisin vanhan rakkaan puhelimeni. Yhtä jääräpäisesti kieltäydyin. Museon portista sisään astuessani hän vakuutti odottavansa museon portin ulkopuolella kierrokseni loppuun. Vakuutin, ettei se kannattaisi.

Museon pihassa oli kaksi jättiläiskipikonnaa ja parikymppinen kanadalaisopettajaopiskelija, Janessa, joka tunnisti minut. Olimme majoittuneena samassa hostellissa ja käyneet edellisenä iltana hänen kollegansa, kolmekymppisen Jeredin kanssa syömässä turistien suosimassa Habesha (=etiopialainen) 2000 -ravintolassa, jossa oli paitsi paikallista ruokaa, myös tanssi- ja lauluesityksiä. Mukana oli myös belgialainen kansalaisjärjestölle työskentelevä, maatalouskonsultaatiota alueella tekevä nuorimies.

Janessa ja Jered ovat opettajaopintojensa loppuvaiheessa ja tulleet tänne tutustumaan paikalliseen koulujärjestelmään ja tutustuttamaan paikallisia opettajia heidän koulujärjestelmäänsä. He kertoivat että luokkakoot ovat täällä valtavan suuret, luokassa on yleensä kuutisenkymmentä oppilasta yhtä opettajaa kohden. Järjestys ja työrauha säilytetään fyysisen rangaistuksen avulla: opettajalla on keppi jolla se lyö huonosti käyttäytyviä lapsia. Vessat ovat vähissä ja epäsiistejä, kouluruokailu on kallista tai olematonta. Yksityiskoulut ovat huomattavasti tasokkaampia kuin julkiset.

Mutta paljon yhteistäkin löytyy Kanadan, Suomen ja Etiopian kouluista. Oppilaat yhtä iloisia, energisiä ja oppivaisia. Tanssivat samoja tansseja! Ja meillä opettajilla hyvin samantyyppistä pohdintaa: kuinka paljon teknologia on eduksi, ja kuinka paljon haitaksi? Miten ylläpitää luokassa työrauha ilman että kurinpito vie oppimiselta ilon?

Jered on ollut peruskoulun ensimmäisten luokkien opettajana vuoden Kanadassa ja minä puoli vuotta Suomessa. Meillä oli hyvin samantapainen kokemus ja ’ideologinen’ kehitys: me kummatkin ylistimme aloittaessamme oppimisen iloa, vapautta, luovuutta ja kokeilua, mutta opetustyön arkikokemus on vienyt meitä ’konservatiivisempaan’ suuntaan: lukemisen, kirjoittamisen ja laskemisen oppimisessa tarvitaan toistoa, toistoa ja toistoa, pulpetin äärellä istumista, kirjainten, sanojen ja virkkeiden kirjoittamista uudestaan ja uudestaan, tylsää nipotusta virheistä, ja mitä matematiikkaan tulee, laskujen laskemista, mitä toki voi ja tuleekin tehdä monella tavalla, myös leikkien ja teknologian avulla.

Itsestäänselvästi tarvitaan myös vaihtelua, lepoa ja leikkiä. Ja alakoulun ensimmäisten luokkien opettajan yksi tärkein ominaisuus on sen aistiminen, koska on sen aika. Ja sen ongelman ratkaiseminen, miten tehdä kun yhden oppilaan keskittymiskyky on viisi ja toisen viisikymmentä minuuttia. Mitä teknologiaan tulee, se on hyvä apuväline ja aion sitä käyttää hyödyksi myös tulevana lukukautena. Niin tekisi Jeredkin, tosin näyttää siltä, että hän on aloittamassa syksyllä steinerkoulun opettajana, jossa teknologiaa ei tuossa vaiheessa käytetä lainkaan.

Addis Abeba 14.6.

Seuraavien päivien aikana kävin poliisiasemalla myös toisen ja kolmannenkin kerran. Toisella kertaa kävi ilmi syy norkoiluun: olin kumpanakin päivänä osunut poliisiasemalle lounastauon aikana. Kolmantena päivänä pidin huolen että näin ei käynyt, mutta vakka nyt poliisit tekivät työtään, englanninkielentaitoista ei löytynyt, joten he kehoittivat tulemaan takaisin tulkin kanssa.

Ruuhkia Addis Abebassa riittää, ja niissä sain parin ensimmäisen päivän aikana istua ihan riittävästi, sekä 3 birrin (eli 10 eurosentin) pikkubusseissa että 200 birrin (noin 6 euron) takseissa. Kaiken huippu oli kolme vuotta vanha, kiinalaisten rakentama pikaraitiotie, jossa ihmisiä oli kuin Tokion metrossa. Ehkä enemmän. Niin paljon, että vaikka olin ovien luona kutakuinkin keskellä, en saanut ängelttyä itseäni ulos omalla pysäkilläni. Tilanne nauratti lähelläni olevia ihmisiä, he yrittivät auttaa, mutta eivät hekään kerta kaikkiaan pystyneet liikahtamaankaan. Ajauduin siis seuraavalle asemalle, jossa vihdoin pääsin ulos. Ruuhkien helpotettua palasin takaisin ja kävelin pimeässä hostellilleni. Katuvalaistus kun täällä on lähes olematon.

Mr Martin’s Cozy Place -hostelli on hyvä paikka asua. Halpa (20 €), kohtuullisen siisti, kohtuullisen hyvä sijainti ja ystävällinen henkilökunta, mutta ennen kaikkea asiakaskuntansa ansiosta. Netti ei toimi kuin aulassa, joten sohvilla norkoilee näyttöpäätteeseensä tuijottaen aina vähintään joku, tuttu tai tuntematon, johon on helppo tutustua tai olla tutustumatta, pyytää mukaan päivälliselle tai katsomaan jalkapallon mm-kisoja läheiseen baariin. Ja mikäpä mukavampaa kuin katsoa kisoa ihan oikeiden saksalaisten, ruotsalaisten, ranskalaisten ja belgialaisten kanssa, se antaa meille kanadalaisille, suomalaisille, etiopialaisille ja amerikkalaisille aivan uutta maustetta kisaelämykseen.

Mutta vielä jalkapalloakin suurempi keskustelunaihe on tietysti matkustelu: missä sitä on tullut käytyä ja minne kannattaisi raahata reppunsa seuraavaksi. Jossain vaiheessa minä, Jered ja Janessa teimme jo päätöksen, ettemme matkusta vuosittaisen keskilämpötilan perusteella maailman kuumimpaan paikkaan, Danakilin hautavajoamaan. Ei sillä että meitä kuumuus olisi pelottanut, päin vastoin, täällä Addis Abebassa on sadekausi ja vähän turhan viileää. Mutta jotenkin koko reissu kuulosti meidän makuumme liian vaaralliselta ja jollakin tapaa äärimmäiseltä: kaksi yötä taivasalla, suola-aavikkoa, kuplivia värikkäitä happolammikoita, yksi maailman harvoista pysyvistä laavajärvistä, jonka reunalla yövytään, kolmen tunnin patikointi, kuten sanottu, maailman kuumimmalla seudulla, ja ennen kaikkea Eritrean rajan läheisyys, ja vasta hiljattain sovittujen rajaerimielisyyksien, ja tammikuussa 2012 tapahtuneen viiden eurooppalaisen ja joulukuussa 2017 yhden saksalaisen turistin ampumisen takia varotoimenpiteenä turisteille tuleva sotilassaattue.

Mutta sitten olohuoneeseemme pöllähtääkin kaksi nuorta miestä, en enää muista mistä maasta olivat kotoisin, jotka olivat juuri tulleet Danakilin hautavajoamasta, ja olivat pakahtua innostuksesta. Sinne täytyy lähteä, ei yhden tai kahden, vaan ehdottomasti kolmen yön reissulle, he vakuuttelivat, ja kuvailivat reissuaan runsain sanakääntein ja vakuuttavin valokuvin. Mitä sotilassaattueeseen tulee, niin kaikkihan me tiesimme, että Etiopian uusi pääministeri, tohtori Abiy Ahmed, on luvannut hyväksyä kansainvälisen yhteisön ehdotuksen rajasopimukseksi. Eritrean ja Etiopian kohta kaksi vuosikymmentä kestänyt sotana alkanut rajaselkkaus on siis ottanut juuri tällä viikolla aimo harppauksen kohti rauhaa. Joten päätimme lähteä tutustumaan Danakilin hautavajoamaan.

spacer

Leave a reply

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.