Suomen kutsuntalakko 1902-04

Kansalaistottelemattomuutta monella taholla

Vuoden 1901 asevelvollisuuslaissa Suomen suuriruhtinaskunnan armeija, joka syntymästään vuodesta 1878 asti oli ollut Venäjän keisarin alisteisuudesta toimiva kansallinen sotaväki, määrättiin sulautettavaksi venäläisiin joukko-osastoihin. Lakimuutos mahdollisti venäläisten upseerien pääsyn armeijan virkoihin Suomessa ja suomalaisten asevelvollisten lähettämisen suorittamaan palvelustaan ja mahdollisesti jopa teistelemaan myös valtakunnan muihin osiin. Asepalvelus piteni kolmesta vuodesta viiteen vuoteen ja upseerien ja aliupseerien oli jatkossa osattava venäjää.

Asevelvollisuuslakia ei oltu hyväksytetty Suomen säätypäivillä, joten se oli suomalaisten mielestä perustuslain vastainen. Tulkinta perustui oikeustieteilijä ja senaattori Leo Mechelinin oppiin, jonka mukaan vaikka keisari olikin Venäjällä yksinvaltias, Suomea hän saattoi hallita vain Suomen suuriruhtinaan ominaisuudessa ja Suomen perustuslakien rajoissa, eli säätyjen myötävaikutuksella.

Asevelvollisuuslakia ryhdyttiin vastustamaan kansalaistottelemattomuuden keinoin. Vuoden 1902 kutsunnoista jäi valtakunnallisesti pois arviolta puolet kutsutuista. Kansalaistottelemattomuuteen osallistui myös lukuisia virkamiehiä: upseereita sekä kuntien työntekijöitä ja luottamushenkilöitä, jotka kieltäytyivät järjestämästä kutsuntoja, lääkäreitä jotka kieltäytyivät tekemästä kutsuntatarkastuksia ja pappeja jotka kieltäytyivät lukemasta kirkossa kutsuntalistoja. Kerrotaan tapauksista, joissa papit kyllä lukivat kutsuntavelvollisten nimet kirkossa, mutta seurakuntalaisten kanssa oltiin sovittu, että he veisaavat sinä aikana virsiä niin lujaa, ettei kukaan kuule papin puhetta. Näin pappi pääsi sanomaan noudattaneensa lakia, mutta yhtä lailla kutsuntavelvolliset pääsivät sanomaan, että eivät olleet kuulleet nimiään mainittavan.

Puhuttiin passiivisesta vastarinnasta. Sitä oltiin harrastettu jo vuoden 1899 helmikuun manifestin yhteydessä. Manifestin julistuspäivänä koko Helsinki oli hautajaistunnelmissa: naiset kulkivat surupuvuissa, ylioppilaiden käsissä oli suruharsot ja muotiliikkeiden ikkunoita koristivat surupuvut. Ateneumissa pidettiin suuri salainen kansalaiskokous, jossa suunniteltiin vastarintaa. Kuukautta myöhemmin Aleksanteri II:n kuolemisen muistopäivää juhlittiin mielenosoituksellisen voimakkaasti, kokoontumisilla, lauluilla ja kaikkien aikojen suurimmalla kukka- ja seppelpaljoudella.

Manifestia vastaan kerättiin yli puolen miljoonan nimen vastalauseadressi. Kyseessä oli huomattava saavutus ottaen huomioon että nimet kerättiin yhdessätoista päivässä keskellä kylmintä talvea, ihmiset asuivat pääosin maaseudulla ja maan väkiluku oli vain noin kaksi ja puoli miljoonaa. Nimien keräämisen yhteydessä järjestettiin kokouksia, joissa selostettiin adressin tarkoitusta. Suomalaisten isänmaallinen innostus ei tehnyt vaikutusta keisari Nikolaihin, joka ei suostunut ottamaan vastaan kirjelmää tuonutta lähetyskuntaa.

Kevättalvella 1901 alettiin koota uutta, nimenomaisesti asevelvollisuuslakia vastustavaa, tällä kertaa Suomen senaatille suunnattua adressia. Siinä ilmaistiin huolestuneisuus asevelvollisuuslain muutoksesta ja valitettiin, ettei senaatti tehnyt riittävästi torjuakseen tämän vaarallisen hankkeen.

Lapinjärveläisten näyttävä kieltäytyminen

Kutsuntalakkoja organisoimaan perustettiin vastarintajärjestö Kagaali. Kutsuntalakon lisäksi se myös auttoi asevelvollisuusikäisiä muuttamaan maasta, jakoi kiellettyä kirjallisuutta, lehtiä ja lentolehtisiä sekä järjesti kokouksia.

Kagaalin järjestämä oli myös Lapinjärven kutsuntavelvollisten tempaus kutsuntapäivänä kesäkuun 10. päivänä vuonna 1902. Kutsuntavelvolliset kokoontuivat varhain aamulla Loviisaan Helgaksen kahvilaan, josta marssivat tiiviinä ryhmänä isänmaallisia lauluja laulaen kaupungin halki satamaan, jossa kutsunnat oli määrä suorittaa. Kutsuntoihin osallistumisen sijasta he luovuttivatkin venäläisille kutsuntaviranomaisille seuraavanlaisen vastalausekirjelmän:

”Me Lapinjärven kunnan kutsuntaikäiset nuorukaiset ilmoitamme Uudenmaan läänin kutsuntalautakunnalle, ettemme voi alistua kutsuntatarkastukseen emmekä arvanvetoon, niin kuin aikaisemmin on tehty. Syyn tähän täytyy olla täysin kutsuntalautakunnan tiedossa. Uusi asevelvollisuuslaki, joka nyt halutaan saattaa maassa voimaan, ei ole syntynyt valtiopäivien myötävaikutuksella, vaan säädyt ovat päinvastoin julistaneet, että tällainen laki ei millään tavoin velvoita Suomen asukkaita. Tästä syystä jäämme pois kutsunnasta. […] Emme menettele siten tietämättömyyttämme tai piittaamattomuuttamme, vaan siksi, että se on velvollisuutemme. Pyydämme niin ikään, että meitä ei yritetä houkutella luopumaan päätöksestämme panemalla toimeen uusi kutsunta, sillä toivomme, että se, joka on kuninkaita ja keisareita korkeampi, antaa meille voiman pysyä oikeassa päätöksessämme uhkauksista ja väkivallasta huolimatta. Lopuksi pyydämme ja vaadimme, että Hänen Majesteetilleen ilmoitetaan todenmukaisesti menettelymme oikea syy. Lapinjärven kunnan kutsunnanalaiset nuorukaiset”

Helsingissä kaupunki jätti puolestaan valitsematta edustajat kutsuntalautakuntaan, eikä ollut varannut tiloja kutsuntojen pitopaikaksi. Tästä syystä kutsuntatilaisuus järjestettiin kaartin maneesissa, jossa yleensä pidettiin hevos- ja koiranäyttelyistä. Paikalle oli saapunut 870 asevelvollista, mutta koska nimenhuuto suoritettiin teatraalisen hitaasti – noin kaksi nimeä minuutissa – tilaisuuden päätyttyä heistä vain 57 oli ilmoittautunut asevelvolliseksi.

Kaikkiaan kolme neljäsosaa Suomen kunnista jätti valitsemasta kutsuntalautakuntaan jäseniä. Venäläiset langettivat kunnille uhkasakkoja, joiden suuruus vastasi joissain tapauksissa kunnan kaikkia tuloarvioon merkittyjä vuosituloja. Osa kunnista taipui, mutta joka viides pysyi päätöksessään. Painostusta kohdistui myös kutsuntalakkolaisiin: tammikuussa 1903 julkaistiin keisarin käskykirje, jonka mukaan kaikki kutsunnoista pois jääneet kirjoitetaan automaattisesti nostoväkeen. Tämä sai osan julkisesti katumaan lakkoiluaan, mutta ei enemmistöä. Ankarimmin rangaistiin kuitenkin yksittäisiä virkamiehiä, yleensä sakolla ja erottamisilla, mutta myös maastakarkotuksilla. Protokollasihteerin virkaa Keisarillisen Senaatin siviilitoimituskunnassa hoitanut, sittemmin itsenäisen Suomen ensimmäiseksi presidentiksi noussut Kaarlo Juho Ståhlberg sai potkut kieltäydyttyään soveltamasta asevelvollisuuslakia.

Suomen passiivinen vastarinta sai suurta huomiota maailmalla. Kerrotaan jopa Mahatma Gandhin seuranneen suurella mielenkiinnolla suomalaisten kansalaistottelemattomuutta Etelä-Afrikasta käsin.

Suomen suuriruhtinaskunnan armeija lakkautetaan

Yhtäältä suomalaisten kansalaistottelemattomuus, toisaalta Venäjän tappiollinen sota Japania vastaan ja siitä johtuva keisarin aseman heikkeneminen, ja ylipäätään Venäjän sisäpoliittinen myllerrys johtivat siihen, että keisari suostui maaliskuussa 1905 peruuttamaan vuoden 1901 asevelvollisuuslain ja lopettamaan kutsunnat. Asevelvollisuuden lisäksi myös koko muu Suomen armeija ajettiin alas: tarkk’ampujapataljoonat ja rakuunarykmentti lakkautettiin vuonna 1901, Haminan kadettikoulu huhtikuussa 1903 ja viimeisenä suomalaisena yksikkönä kaartin pataljoona elokuussa 1905.

Aseistakieltäytymisen historiaa tutkineen Kalevi Kalemaan tulkinnan mukaan kutsuntalakkoliike tuotti toivotun tuloksen, kun keisarin hallitus luopui suomalaisten yleisestä asevelvollisuudesta. Lopputuleman voi nähdä myös kompromissina: siinä missä keisarin hallinnon tavoite oli liittää Suomen armeijan osaksi Venäjän armeijaa, perustuslailliset halusivat säilyttää kansallisen sotaväen. Näistä tavoitteista kumpikaan ei toteutunut. Asevelvollisuuden sijaan Suomi määrättiin maksamaan niin sanottuja sotilasmiljoonia.

Suomen armeijattomuus vuodesta 1905 itsenäistymiseen asti jää suomalaisessa historiankirjoituksessa hämmästyttävän vähälle huomiolle, ottaen huomioon kuinka sota- ja armeijakeskeistä suomalainen historiantulkinta yleensä on. Väkivallattomuuden voiman tarkastelun näkökulmasta se antaa syyn moniin kysymyksiin. Tapahtuiko Suomen neuvottelusuhteessa Venäjään merkittäviä muutoksia kansallisen sotaväen syntymisen johdosta 1870-luvulla tai sen lakkauttamisen johdosta vuonna 1905? Missä määrin Suomen itsenäistyminen oli määrätietoisen politiikan ja diplomatian tulosta, ja missä määrin suomalaisista riippumatonta maailmanpolitiikan suurten tuulten tuiverrusta? Loiko armeijattomuus valtatyhjiön, ja jos loi, niin mikä oli tämän valtatyhjiön rooli sisällissodan syttymisessä?

Oliko kyse väkivallattomuudesta?

On myös syytä kysyä, missä määrin 1900-luvun alun kansalaistottelemattomuutta voi kutsua väkivallattomuudeksi, ottaen huomioon että tavoitteena oli nimen omaan oman armeijan eli väkivaltakoneiston säilyttäminen. Kampanjoinnissa toteutettiin kyllä monia väkivallattoman vastarintaan kuuluvia periaatteita: oltiin rohkeita, aktiivisia, avoimia, esiinnyttiin omilla nimillä ja omilla kasvoilla ja rangaistuksia ei yleensä pakoiltu.

Mutta osattiinko tehdä ero Venäjän imperiumin ja sen työntekijöiden, tai ylipäätään venäläistämistoimenpiteiden ja venäläisten välillä, oliko tavoitteena ihmisenä kasvaminen ja osapuolten välinen ystävyys, ja ennen kaikkea, oltaisiinko pysytty väkivallattomuudessa, jos aseellinen ylivoima olisikin ollut suomalaisilla? Todennäköinen vastaus näihin kysymyksiin on ei.

Käydessään läpi väkivallattomuuden periaatteita Martin Luther King Jr huomauttaa, että jos joku käyttää väkivallattomuuden metodia pelon takia tai siksi että häneltä puuttuu mahdollisuus käyttää väkivallan metodia, ”hän ei ole aidosti väkivallaton.”

Yksi mahdollisuus on tulkita kyseessä olleen taktinen eli strateginen väkivallattomuus, erona gandhilaiseen ja kingiläiseen, usein uskonnollisuudesta tai hengellisyydestä kumpuavaan periaatteelliseen väkivallattomuuteen.

On myös tärkeää olla mystifioimatta menneisyyttämme ja tässä tapauksessa korostaa, ettei kyse ollut aseettomasta vastarinnasta aseellista vastaan, vaan kulttuurisesta, poliittisesta ja juridiesta vastarinnasta kulttuurillisia, poliittisia ja juridisesta painostusta vastaan. Väkivaltaa oikeuttaakseen militaristit mystifioivat menneisyyttä jatkuvasti. Väkivallattomien metodien puolestapuhujien ei ole tarvetta alentua samaan, huomauttaa Brian Martin osuvasti kirjassaan Social Defence, Social Change.

Suomen vastarinta venäläistämistoimenpiteitä vastaan vuosisadan vaihteessa ei ollut täydellinen periaatteellisen väkivallattomuuden voimannäytös, mutta väkivallaton voimannäytös kuitenkin. Vastarintaan käytiin niin asevelvollisten, juristien, poliitikkojen kuin virkamiestenkin voimin. Mukana oli niin suomen- kuin ruotsinkielisiä, kaupunkilaisia ja maalaisia, rikkaita ja köyhiä. Metodien kirjo oli laaja. Siinä missä kiinalaiset opiskelijat vuonna 1989 pidättyivät aivan liikaa yhdessä metodissa eli aukion valtaamisessa, suomessa asevelvollisuuslakia vastustettiin paljon moninaisemmin, mikä lisäsi vastarinnan tehoa.

TIMO VIRTALA

Tämä kirjoitus on julkaistu ensimmäisenä Rauhan Puolesta -lehdessä numerossa 4-2017.

Kuva: Museovirasto. Kasakat valmiina käymään asevelvollisuuslakia vastustaneiden mielenosoittajien kimppuun. Senaatintori. 18.4.1902.

Lähteet:

Jussila, Osmo: Suomen suuriruhtinaskunta 1809-1917. WSOY 2004.
Kalemaa, Kalevi: Sankareita vai pelkureita – Suomalaisen aseistakieltäytymisen historia
King, Martin Luther Jr: Stride Toward Freedom
Korhonen, Mikael ja Kuvaja, Christer: Lapinjärven historia. Kaksi kieltä – yksi kunta. Lapinjärven kunta 1995.
Martin, Brian: Social Defence, Social Change. Freedom Press 1993. (Löytyy osoitteesta http://www.bmartin.cc/pubs/93sdsc/)
Tuomikoski, Juha: Aseistakieltäytyjän maailma. Aseistakieltäytyjäliitto 1989.
Vahtola, Jouko: Suomen historia. Jääkaudesta Euroopan unioniin. Otava 2003.

spacer

Leave a reply