Baltian laulava vallankumous 1987-91, osa 2/2

Tämä kirjoitus on julkaistu ensimmäisenä Rauhan Puoelsta -lehden numerossa 6-2016.

Väkivallattomuuden voiman avulla on tehty vallankumouksia, itsenäistytty, puolustettu valtioita ja johdettu poliittisia yksiköitä. Sitä on käytetty menestyksekkäästi kansalaisaktivismissa, rauhanturvaamisessa ja oikeudenkäynneissä, ja sen avulla on löydetty ratkaisuja ristiriitatilanteisiin kansainvälisessä politiikassa ja arkipäiväisessä kanssakäymisessäkin. Kertomuksia rohkeudesta -kirjoitussarjassa kerrotaan historiallisten esimerkkien avulla, mistä väkivallattomuudessa on kysymys. Tämä on sarjan kahdeksas osa.

Latvian uudelleenitsenäis­tymisessä keskeistä roolia näytteli Helsinki-­86-­ryhmä, jonka kolme työläistä oli perustanut satamakaupunki Liepajassa heinäkuussa 1986. Ryhmä oli Latvian ensimmäinen avoimesti kommunismin vastainen organi­saatio ja ylipäätään ensimmäinen avoimesti organisoitu oppositio koko Neuvostoliitossa. Ryhmän nimi viittaa yhtäältä ryhmän perustamisvuoteen ja toisaalta Helsingin vuoden 1975 ETY-konferenssiin, jonka loppuasiakirjassa Neuvostoliitto oli sitoutunut sanan­vapauden toteuttamiseen.

Yhdessä ensimmäisistä kampan­joistaan ryhmä testasi Mihail Gorbatšovini sitoutumista glasnostiin ja Helsinki­-asiakirjan sopimukseen julistamalla aikovansa muistaa vuoden 1941 joukkokyyditysten uhreja julkisesti. Ryhmän johtajat pidätettiin ennen muistopäivää, mutta ryhmän seitsemän muuta jäsentä toteuttivat tilaisuuden pääkaupunki Riiassa sijaitsevan Vapauden muistomerkin luona. Tapahtumaa oli seuraamassa yli tuhat ihmistä, jotka osallistuivat kukkienlaskuun ja estivät tiiviissä ympyrässä seisten poliisin pääsyn keskeyttämään seremoniaa.

Baltian ketju

Helsinki-86-ryhmän suurin saavutus oli ympäri Baltiaa levinneiden ”kalenterimielenosoitusten” aloittaminen. Nämä protestit nostivat esille tärkeitä päivämääriä maiden historiasta. Kalenterimielenosoitukset huipentuivat 23. elokuuta vuonna 1989, kun kello seitsemältä iltapäivällä noin kaksi miljoonaa ihmistä otti toisiaan kädestä kiinni ja muodosti ihmiskunnan historian pisimmän, yli 600 kilometriä pitkän ihmisketjun Tallinnasta Riian kautta Vilnaan.

Tuona päivänä tuli kuluneeksi 50 vuotta siitä, kun Saksa ja Neuvostoliitto solmivat Molotov–Ribbentrop-sopimuksen ja sen salaisen lisäpöytäkirjan, jossa Eurooppa jaettiin kahtia natsi-Saksan ja Neuvostoliiton etupiireihin. Toiseen maailmansotaan johtaneen lisäpöytäkirjan olemassaolo oli yksi niistä lukuisista historiallisista tapahtumista, joista keskusteleminen oli ollut Neuvostoliiton miehittämässä Baltiassa vakava rikos jo viidenkymmenen vuoden ajan.

Baltian ketjun tarkoituksena oli muistuttaa tästä historiallisesta epäoikeudenmukaisuudesta, tuoda julki itsenäistymispyrkimys ja syventää Baltian maiden keskinäistä luottamusta ja solidaarisuutta. Ihmiset seisoivat paikallaan parikymmentä minuuttia. Samana päivänä julkistettiin maailmalle Viron, Latvian ja Liettuan yhteisvetoomus, jossa muistutettiin maiden halusta vapaasti päättää omista asioistaan.

Liettua julistautuu itsenäiseksi

Neuvostoliiton viranomaisten ensireaktio tapahtumiin oli siinä määrin tyly ja uhkaileva, että Baltian aktivistit lähettivät YK:n pääsihteerille kirjelmän, jossa he pyysivät kansainvälistä komissiota tarkkailemaan tilannetta. Yhdysvallat ja Länsi-Saksa vetosivat Neuvostoliittoon, että se ei käyttäisi väkivaltaa vaan antaisi reformien tapahtua rauhanomaisesti. NL:n sävy muuttuikin sovittelevammaksi, ja lopulta Neuvostoliitossakin myönnettiin lisäpöytäkirjan olemassaolo. Joulupäivänä 1989 se jo julistettiin juridisesti pätemättömäksi.

Edellä mainitusta huolimatta, ja vaikka Baltian ketju herättikin lännessä paljon huomiota ja sympatiaa, lännen tuki balteille oli tässä vaiheessa hyvin maltillista. Maailman huomio ja Yhdysvaltojen intressit olivat Saksojen yhdistymisessä, Neuvostoliiton joukkojen vetämisessä Visegrád-ryhmän maista eli Puolasta, Tšekkoslovakiasta ja Unkarista, ja Varsovan liiton hajoamisessa.

Kun Liettua uskaltautui 11.3.1990 julistautumaan ensimmäisenä Neuvostoliiton osavaltioista itsenäiseksi, Yhdysvaltain tuolloinen presidentti George H. W. Bush koki omien muistiinpanojensa mukaan, että ”Liettuan tilanne varjosti mitä hyvänsä ratkaisua Saksan kysymyksessä ja vaaransi kesäkuun huipputapaamisen”. Syyskuun 13. päivänä 1990 Neuvostoliitto ja Saksa allekirjoittivat sopimuksen hyvistä naapurisuhteista, kumppanuudesta ja yhteistyöstä. Sopimuksessa mainittiin, että Euroopan senhetkiset rajat ovat muuttumattomat.

Suomi tuki Viroa salaa

Virallinen Suomi oli samoilla linjoilla. Julkisuudessa Suomen valtio ei antanut Viron itsenäisyyspyrkimyksille poliittista tukea, vaan päinvastoin varoitti Viroa etenemästä liian nopeasti. Syy tälle linjaukselle oli ennen kaikkea Suomen turvallisuus, joka katsottiin turvattavan parhaiten pitämällä yllä hyviä suhteita Moskovaan. Toinen syy Suomen pidättyväiselle linjalle oli muuallakin lännessä tuttu ”gorbamania”. Gorbatšovista pidettiin, eikä hänen uudistuksiaan ja niiden jatkumista haluttu vaarantaa keikuttamalla venettä.

Samaan aikaan Suomen valtio tuki Viroa kulissien takana hyvinkin runsaskätisesti. Asiasta väitöskirjan tehneen historiantutkija Heikki Rausmaan mukaan Viro sai vuosina 1988–91 Suomelta apua oman valtionsa rakennustyöhön enemmän kuin mistään muualta. Suomesta annettiin koulutusta, asiantuntija-apua ja työharjoittelua hallintovirkamiehille, liike-elämän edustajille ja nuorille. Viroon lähetettiin materiaaliapua traktoreista konttorikoneisiin, matkustamista helpotettiin ja kulttuuriyhteistyötä tiivistettiin. Tuglas-seura Helsingissä toimi Viron epävirallisena edustustona. Seura avusti useita tuhansia virolaisia tarjoamalla ilmaista majoitusta sekä maksamalla matka-avustuksia ja päivärahoja, ja esimerkiksi Viron paikallishallinnon uudistusta tuettiin Suomen kunta- ja kaupunkiliiton kautta.

Rohkeat rekisteröityjät

Historiankirjoittajat toteavat usein ja aiheellisesti, että ongelmana historian tulkitsemisessa helposti on se, että tarkastelemme tapahtumia nykyhetken ahtaasta tarkasteluaukosta. Tietäessämme lopputuloksen – tässä tapauksessa Baltian maiden itsenäistymisen – meidän on helppo poimia historiasta ne askeleet, jotka johtivat kyseiseen lopputulokseen, ja nähdä tapahtumat pitkänä ja määrätietoisena prosessina. Meiltä jää helposti näkemättä, kuinka suuressa epävarmuudessa tuolloin valintoja tehneet ihmiset todella elivät.

Virolaisten alkaessa rekisteröidä ja rekisteröityä uuden hallintoelimen, kongressin, valintaa varten heidän käsityksensä siitä, mihin heidän aloittamansa prosessi tulee johtamaan, on täytynyt olla hyvin hämärä. Työ eteni aluksi hyvin hitaasti. Kansan suussa rekisteröintilippuja kutsuttiin menolipuiksi Siperiaan. Mutta mitä useampi rekisteröityi, sitä useampi tulkitsi tilanteen turvalliseksi, niin että vuoden 1990 alussa kutakuinkin jokainen Viron aikuisväestöstä oli rekisteröitynyt. Helmikuussa maalle äänestettiin kongressi, jolla oli kyllä arvovaltaa, mutta muun vallan kanssa oli vähän niin ja näin. Kongressilla ei ollut sen enempää rahaa, armeijaa, poliisia kuin Moskovan hyväksyntääkään.

Maaliskuussa oli vuorossa jo olemassa olevan hallintoelimen, korkeimman neuvoston, vaalit, jotka kansanrintama voitti. Se julisti Neuvostoliiton valtiovallan Virossa laittomaksi, otti käyttöön Viron tasavalta -nimityksen, vanhan valtionvaakunan, trikolorilipun ja kansallislaulun ja lopulta, nähdessään vanhoillisten vallankaappauksen tapahtuessa tilaisuutensa tulleen, julisti maansa itsenäiseksi 20.8.1991.

Neuvostoliiton hajoamisen syy vai seuraus?

Tapahtuiko tämä kaikki koska Neuvostoliitto hajosi, vai hajosiko Neuvostoliitto koska tämä kaikki tapahtui? Tuona aikana Suomen presidenttinä toiminut Mauno Koivisto vastaisi ensimmäiseen kysymykseen kyllä. Keväällä 2009 hän totesi Kouvola Sanomien haastattelussa, että ”Viro oli yksi niitä maita, jotka saivat itsenäisyytensä, kun Neuvostoliitto hajosi, eikä Virolla ollut siinä hajoamisessa mitään osuutta”.

Asiaa tutkinut Janis Kent Cakars on eri mieltä. Kirjoituksessaan ”Lessons from Latvia” hän huomauttaa, että Baltian maat saavuttivat itsenäistymisensä – mukaan lukien Neuvostoliiton tunnustamisen itsenäisyydelleen – kolmea kuukautta ennen Neuvostoliiton romahdusta. Kyse oli siis yhdestä Neuvostoliiton romahtamisen syistä eikä sen seurauksesta. Cakarsin mukaan Latvia – enkä näe mitään syytä miksi sama ei pätisi Viron kohdalla – saavutti vapautensa ”huomattavan sitkeällä ja taitavalla väkivallattomien taktiikoiden toimeenpanolla”.

Cakars ei kuitenkaan vedä mutkia suoriksi ja väitä, että baltit voittivat itsenäisyyden ja tuhosivat Neuvostoliiton vain lauluja laulamalla. Syyt näin massiiviseen poliittiseen järistykseen ovat paljon monimutkaisemmat. Mutta yhtä lailla yksinkertaistava on väite, että Neuvostoliitto vain hajosi omaan mahdottomuuteensa. Neuvostojärjestelmällä oli syviä poliittisia, sosiaalisia ja taloudellisia ongelmia, mutta siitä huolimatta: hallitukset eivät vain tuhoudu. ”Jokaisen hallituksen ensimmäinen tehtävä on pysyä vallassa, ja Neuvostoliiton johdolla oli yhä tähän huomattavat resurssit”, toteaa Cakars.

Baltit olivat aktiivisia ja rohkeita ja heillä riitti mielikuvitusta. Vuosina 1987–91 Baltiassa järjestettiin teatraalisia hautajaisia Leninille ja kommunismille, kieltäydyttiin asevelvollisuuden suorittamisesta, perustettiin historiaseuroja, järjestettiin salaisia keittiösessioita, kirjoitettiin ja julkaistiin neuvostojärjestelmää kritisoivia lehtikirjoituksia, lähetettiin kirjeitä Moskovan päättäjille, nostettiin kiellettyjä lippuja salkoihin, vietettiin kansallispäivää ja, ennen kaikkea, järjestettiin kymmenien, toisinaan satojen tuhansien ihmisten laulutapahtumia ja mielenosoituksia. Neuvostoliitto ei hajonnut omaan tehottomuuteensa, huomauttaa Cakars, vaan sen hajottivat ne ihmiset, jotka halusivat sen hajottaa.

Timo Virtala

Kuva: Kusurija / Wikipedia CC BY-SA 3.0

Lähteet:

Alenius, Kari
: Viron, Latvian ja Liettuan historia. Atena Kustannus Oy 2000.

Arujärv, Evi
: The Estonian Song Festival: A Chameleon Strategy.
http://www.estinst.ee/publications/estonianculture/I_MMIV/arujarv.html

Cakars, Janis Kent: Lessons from Latvia. Nonviolent Activist – The Magazine of the War Resisters League. March-April 2002.

Rausmaa, Heikki: Suomen tuki Viron itsenäistymiselle 1988–1991: ei sanoin, vaan teoin. Esitelmä.
http://lastukirjastot.fi/111720/fi/events/suomen-tuki-viron-itsenaistymiselle-1988-1991-ei-sanoin-vaan-teoin

Savisaar, Edgar: Viron vaaran vuodet. Tammi 2005.

Smidchens, Guntis: The Power of Song: Nonviolent National Culture in the Baltic Singing Revolution. University of Washington Press 2014.

Zetterberg, Seppo
: Viron historia. SKS 2007.

Leave a Reply

Your email address will not be published.