Mahdoton ryöstettävä

Tämä kirjoitus on julkaistu ensimmäisenä Rauhan Puoelsta -lehdessä 6/2015.

Väkivallattomuuden voiman avulla on tehty vallankumouksia, saavutettu itsenäistymisiä, puolustettu valtioita ja johdettu niin pieniä kuin suuriakin poliittisia yksiköitä. Sitä on käytetty menestyksekkäästi kansalaisaktivismissa, rauhanturvaamisessa ja oikeudenkäynneissä, ja sen avulla on löydetty ratkaisuja ristiriitatilanteisiin niin kansainvälisessä politiikassa kuin arkipäiväisissä kanssakäymisessäkin.Kertomuksia rohkeudesta -kirjoitussarjassa kerrotaan historiallisten esimerkkien avulla, mistä väkivallattomuudessa on kysymys. Sarjassa käydään läpi esimerkkejä tapauksista, jossa epäkohtiin ollaan puututtu rohkeasti ja aktiivisesti, mutta ilman väkivaltaa ja toista osapuolta nöyryyttämättä.

Yksi parhaiten väkivallattomuuden voimaa kuvaavia tarinoita on kertomus iäkkäästä naisesta, joka osoittautui mahdottomaksi ryöstettäväksi. Michael N. Naglerilla, Berkeleyn yliopiston emeritusprofessori ja Metta Center for Nonviolence -järjestön perustajalla on tapana kertoa tämä tarina luennoillaan. Iäkäs nainen oli ajanut yksin autolla syrjäisellä seudulla Yhdysvalloissa. Nuori mies oli pysäyttänyt auton ja vaatinut naista luovuttamaan rahansa. Vanhus oli katsonut aseella uhannutta miestä silmiin ja sanonut: ”Jeesus on tässä autossa minun kanssani. Jos ammut minut, pääsen taivaaseen. Mutta sinä joudut helvettiin.” Ryöstäjä oli hämmentynyt, laskenut aseensa ja lähtenyt kävelemään poispäin. Vanhus ei ollut kuitenkaan luovuttanut, vaan pyysi vielä ryöstäjää tulemaan takaisin. Ryöstäjä oli totellut, ja aikansa juteltuaan ja mieheen tutustuttuaan vanhus oli antanut kaikki autosta löytämänsä rahat, joitakin kymmeniä dollareita, ryöstäjälle.

Mitä todennäköisimmin tarinan vanhus ei ollut tutustunut väkivallattomuuden teorioihin ja historiallisiin esimerkkeihin sen käytöstä, mutta onnistui silti toteuttamaan väkivallattomuuden perusperiaatteita kohta kohdalta. Ensinnäkin hän oli rohkea. Intialainen vapaustaistelija Mohandas Gandhi (1869-1948), joka paremmin Mahatma Gandhina tunnetaan, arvosti rohkeutta niin korkealle, että piti jopa väkivaltaa parempana ratkaisuna kuin pelkuruutta, antautumista ja periksi antamista.

Tämä kävi ilmi useista kohtaa hänen elämäänsä ja kirjoituksiaan. Kun Gandhia oli esimerkiksi yritetty puukottaa Etelä-Afrikassa vuonna 1908, hänen aikuinen poikansa oli jälkeenpäin kysynyt, miten hänen olisi pitänyt toimia, jos hän olisi ollut tilanteessa paikalla. Poika sanoi ymmärtävänsä isänsä teorian, ettei pidä lyödä takaisin eikä alistua väkivallalla uhkaavan tahtoon, mutta tunnusti samalla että hän tuskin pystyisi kävelemään puukottajan ja puukotettavan väliin tappelematta vastaan aktiivisesti. Gandhi vastaus oli yksiselitteinen: ”Jos et voisi suojella minua kohdistamalla vaaran itseesi, sinun olisi epäilemättä puolustettava minua hyökkäämällä miehen kimppuun. On aina parempi käyttää jalostamatonta voimaa, kuin osoittaa pelkuruutta.”

Toinen, omalla tavallaan vielä rajumpi esimerkki, liittyy nöyryyttämättömyyden periaatteeseen, ja on ajalta vuosikymmeniä kyseistä puukotustapausta myöhemmin. Tässä vaiheessa Gandhi oli jo maailmanlaajuisestikin tunnettu väkivallattomuuden puolestapuhuja. Eräs hänen toimittamansa lehden lukijoista kirjoitti hänelle kirjeen, jossa kuvaili tulleensa lyödyksi päin kasvoja julkisella paikalla. Kirjeessään mies kuvaili tunteneensa itsensä nöyryytetyksi, mutta pystyneensä hammasta purren olemaan lyömättä takaisin. Kirjeen sävystä päätellen hän odotti Gandhilta kehuja, mutta saikin kritiikkiä: Gandhi vastasi, että miehen olisi pitänyt lyödä takaisin.

Miten on mahdollista, että Gandhi, pasifismin ja väkivallattomuuden ikoni, kehottaa toisen posken kääntämisen sijaan lyömään takaisin? Syynä on kirjeen kohta, jossa mies kertoi tulleensa nöyryytetyksi. Gandhin mukaan nöyryyttämättömyyden prinsiippi – eli ei pidä nöyryyttää muita mutta ei myöskään tulla itse nöyryytetyksi – on väkivallattomuudessa erittäin keskeistä. Se, että kirjeen kirjoittaja kertoi tunteneensa itsensä nöyryytetyksi todistaa, ettei hän ollut ymmärtänyt väkivallattomuudesta edes alkeita. Kaiken lähtökohta on itsekunnioitus, se, että kunnioittaa, arvostaa ja rakastaa itseään. Vain sitä kautta oppii aidosti kunnioittamaan, arvostamaan ja rakastamaan muita – lähimmäisiä, tuntemattomia, ja lopulta jopa niin sanottuja vihollisia.

Tätä ei pidä ymmärtää väärin. Gandhi ei kehottanut lyömään takaisin noin yleensä, vaan hän halusi korostaa rohkeuden, aktiivisuuden ja itsekunnioituksen merkitystä. Hänen viestinsä oli, että meidän tulee opiskella, harjoitella, käyttää ja kehittää väkivallattomia metodeja aina kuin mahdollista, mutta jos emme osaa, pysty tai uskalla turvautua väkivallattomiin metodeihin, väkivaltakin on parempi ratkaisu kuin alistuminen, nöyrtyminen tai passiivisuus. Gandhin mukaan ”Vastustajamme on pelko. Me luulemme että se on viha, mutta se on pelko.”

Naglerin kertoman tarinan vanhus ei suostunut nöyryytetyksi, eikä myöskään pyrkinyt nöyryyttämään ryöstäjäänsä. Hän seisoi tukevasti omilla jaloillaan ja piti kiinni periaatteistaan, itsevarmana, aikuismaisena, viisaana. Hänellä ei ollut tarvetta halventaa toista osapuolta, vaan hän pyrki ajamaan myös hänen etuaan.

Väkivallattomuus on aktiivista puuttumista epäkohtiin

Toinen yksityiskohta, joka ryöstön kohteeksi joutuneen vanhuksen tarinassa osuu yksiin väkivallattomuuden perusperiaatteiden kanssa, on vanhuksen aktiivisuus. Vanhuksen tavoitteena ei ollut päästä tilanteesta mahdollisimman nopeasti pois, vaan hän näki nuoren miehen käytöksessä epäkohdan, johon oli syytä puuttua. Väkivallattomuudessa on kyse juuri tästä: aktiivisesta puuttumisesta kokemiimme tai ympärillämme näkemiimme epäkohtiin. Tässä suhteessa väkivallattomuus eroaa määritelmällisesti pasifismista, joka useimmiten ymmärretään kieltäytymisenä tai pidättäytymisenä jonkin asian tekemisestä. Väkivallattomuus sen sijaan on nimenomaan tekemistä ja asioihin puuttumista. Passiivisuus – aktiivisuus -akselilla tarkasteltuna väkivallattomuudesta käytetty synonyymi ‘passiivinen vastarinta’ on siten harhaanjohtava.

‘Passiivinen vastarinta’ -termiä käyttävät muun muassa suomalaiset historiankirjat kuvatessaan venäläistämistoimenpiteitä vastustaneen Kagaali-vastarintaliikkeen toimintaa. Voi kuitenkin hyvällä syyllä kysyä, mitä passiivista on lentolehtisten levittämisessä, maanalaisten lehtien toimittamisessa ja puolet kutsuntavelvollisista kotiin jättäneen vuoden 1902 kutsuntalakon toteuttamisessa.

Kolmannekseen vanhus teki eron tekijän ja teon välillä. Olemalla tottelematta ryöstäjää vanhus ilmaisi selkeästi, ettei hyväksynyt miehen tekoa, mutta toisaalta juttelemalla hänelle, katsomalla silmiin, hän antoi ymmärtää, että hyväksyi hänet ihmisenä. Näin toimimalla hän loi luottamuksen ilmapiirin, jonka turvin he päätyivät sovintoon. Väkivallattomassa toiminnassa tavoitteena ei ole murskata vastustajaa, vaan saada hänet tulemaan järkiinsä. Toinen osapuoli pyritään saamaan oivaltamaan jotain uutta, niin että hän onnistuu näkemään mikä tilanteessa on kummankin osapuolen etu.

Neljännekseen hän ei käyttänyt ongelmanratkaisussaan väkivaltaa. Väkivallan puuttuminen on väkivallattomuudessa, sanan etymologia huomioon ottaen, itsestäänselvyys, mutta väkivallattomuus tarkoittaa kuitenkin jotain paljon enemmän kuin vain väkivallan puuttumista. Se on aktiivista ja rohkeaa puuttumista epäkohtiin, rehellisyyttä, vilpittömyyttä ja useissa tapauksissa myös epäitsekästä uhrautumisvalmiutta.

Huomio väkivallattomuuteen

Väkivallattomuus tunnetaan parhaiten Intian itsenäisyystaistelusta 30- ja 40-luvuilta ja amerikkalaisten 50- ja 60-lukujen ihmisoikeustaistelusta – jotkut osaavat yhdistää sen myös Tšekkoslovakian siviilivastarintaan vuonna 1968, Puolan solidaarisuusliikkeeseen 1980-luvulla, kommunismijärjestelmän luhistumiseen Euroopassa vuosina 1989-91 tai apartheid-järjestelmän kaatumiseen vuonna 1994. Mutta vähemmän tunnettua on, että vastaavia kampanjoita löytyy satoja eri aikakausilta ja eri puolilta maailmaa.

Väkivallattomat kampanjat, olivatpa ne kuinka onnistuneita tahansa, jäävät mediassa ja historiankirjoituksissa jatkuvasti väkivaltaisten selkkausten varjoon. Kuvitellaan esimerkiksi kaksi veljestä, joille tulee erimielisyyttä perinnönjaosta. Jos he ratkaisevat riitansa väkivallattomasti puhumalla, kukaan tuskin saa tietää, että heillä mitään ristiriitaa on ollutkaan. Mutta mikäli he yrittävät ratkaista erimielisyytensä nyrkkitappelulla, saavat naapurit siitä hyvin helposti syyn juoruille. Puukkotappelulla ‘ratkaistu’ perintöriita sen sijaan päätyy helposti paikallislehteen, ja ampumavälikohtaus puolestaan valtakunnan mediaan.

Mitä enemmän ja mitä brutaalimpaa väkivaltaa, sitä enemmän se saa mediassa huomiota. Sama pätee historiankirjoituksissa. Japanin ja Venäjän välinen, 140 000 sotilaan hengen vaatinut sota vuonna 1905 saa historiankirjoissa enemmän tilaa kuin Ruotsin ja Norjan välinen, diplomaattiseen ratkaisuun päätynyt kiista samana vuonna. Historiankirjat keskittyvät kuvailemaan väkivaltaisia sotia, vaikka rauhanaika on normaalimpi olotila. Huomion kiinnittyminen väkivaltaan on luonnollista, sillä epänormaali kiinnostaa enemmän kuin normaali. Tästä ei kuitenkaan saa vetää sitä johtopäätöstä, että ihmiskunnan historiassa väkivaltainen konfliktinratkaisu olisi yleisempää kuin väkivallaton.

Väkivallattomuus ansaitsee ja tarvitsee huomiomme, sillä kyse ei ole taikatempusta, jonka avulla kuka tahansa voi selvitä voittajana mistä tahansa konfliktista, vaan voimasta, jonka käytössä yksilöt, ryhmät ja yhteiskunnat voivat olla tulla yhä paremmiksi. Kehittyäksemme yksilöinä ja yhteiskuntana väkivallattomuuden voiman käytössä – pystyäksemme vähentämään maailmasta väkivaltaa – meidän täytyy tuntea väkivallattomuuden historia, meidän täytyy analysoida sen onnistumisia ja epäonnistumisia, ja meidän tulee tutustua sen taustalla olevaan teoriaan.

spacer

Leave a reply