The Magdalene Sisters
Yllä oleva kuva on The Magdalene Sisters -elokuvan kohtauksesta, jossa aviottoman lapsen synnyttäneeltä naiselta on juuri riistetty vastasyntynyt. Syynä eivät olleet lait eivätkä asetukset, vaan sosiaalinen paine ja perheen maineen menettämisen pelko, eli syvästi uskonnollisen yhteiskunnan päälaelleen kääntyneet yritykset luoda pahuudesta, erehdyksestä ja synnistä vapaa yhteiskunta. Pahuuden vastaisen taistelun antisankareina toimivat tällä kertaa naisen vanhemmat, katolinen pappi ja synnytyssairaalan kätilö.
Vastasyntyneen lapsensa menettäminen ei ollut Patrician ainoa rangaistus, vaan hänet myös erotettiin perheestään ja suljettiin vuosiksi katolisten nunnien ylläpitämään laitokseen. Vuonna 2002 valmistunut elokuva kertoo Patrician lisäksi ja kolmesta muusta Magdalene -kotiin lähetetystä nuoresta naisesta 1960-luvun Irlannissa.
Nuoria naisia tuotiin laitokseen hyvin vaihtelevista syistä. Elokuvan päähenkilöistä toinen oli tullut serkkunsa raiskaamaksi, kolmas oli orpo ja liian innokas flirttailemaan ja neljännellä oli lievä mielenterveysongelma. Elokuva ei perustu elämänkerrallisiin tositapahtumiin, mutta materiaalina on käytetty entisten Magdalena -kotien asukkaiden kertomuksia.
Katolinen kirkko perusti Magdalene -kodit 1800-luvulla auttamaan prostituoituja pois kadulta. Laitokset oli tarkoitettu lyhytaikaiseksi hoitokodeiksi, jossa naisille annettiin mahdollisuus työskennellä esimerkiksi pesuloissa. Liike luisui kuitenkin nopeasti pois alkuperäisestä ideastaan, olostuhteet muuttuivat vankilamaisiksi ja naisia alettiin lähettämään laitokseen hyvin vaihtelevista syistä.
Pahimmissa tapauksissa laitoksessa vietetty aika tarkoitti elinkautista. Työstä ei maksettu palkkaa, sääntöjen rikkomisesta langetettiin kovia fyysisiä rangaistukia, henkinen nöyryyttäminen oli arkipäivästä ja osa asukkaista joutui seksuaalisen hyväksikäytön uhteiksi. Ihmisarvoa asukkaille ei suotu edes heidän kuolemansa jälkeen, vaan Dublinin Magdalene-kodin alueelta löytyi yli sadanviisikymmentä nimeämätöntä hautaa.
Kyse ei ole mistään kaukaisesta marginaali-ilmiöstä, vaan Irlannin viimeinen Magdalena -koti suljettiin vuonna 1996. Siihen mennessä yli 30 000 naista oli käynyt läpi tuon helvetin.
Jotkut karkasivat ja kertoivat tarinansa muulle maailmalle, mutta sitäkin useampi laitostui ja julmuuksista tuli heille normaali osa elämää. Sen sijaan että olisivat halunneet ilmiantaa järjestelmän epäinhimillisenä tai muuttaa sitä sisältä käsin, he pyrkivät itse nunniksi ja jatkoivat järjestelmän ylläpitoa. Sorretuista tuli sortajia, ja koetut vääryydet laitettiin kiertämään.
Näin jälkeenpäin 60-luvun irlantilaisen yhteiskunnan epäkohtien tuomitseminen on tietysti helppoa. Vaikeampaa on nähdä oman aikakautemme ja kulttuurimme julmuudet. Nyt kun olemme päässeet irti kolonialismista, apartheidista, maaorjuudesta ja melkeinpä myös eurooppalaisista valtioiden välisistä sodista, onko meille jäänyt enää mitään, mistä tulevat sukupolvet tulevat meidät tuomitsemaan?
Kysyessäni tämän kysymyksen oppilailtani saan yleensä vastaukseksi seuraavanlaisen listan: rikkaiden ja köyhien maiden välinen elintasokuilu (joka päivä kuolee 25 000 lasta parannettavissa olevien sairauksen ja olosuhteiden takia), ilmastonmuutoksen aiheuttaminen, aseiden valmistaminen ja myyminen, eläinten huono kohtelu ja yli päätään eläinten tappaminen ruuaksi.
Keskustelua ja parannettavaa siis riittää meilläkin.
