Baltiasta Balkanille II (jatkuu)

124.JPG
Aasi Vis-saarella.

Splitin linja-autoasemalla auringosta, lomasta, oluesta ja elämästä nauttiessani sain seuraavanlaisen tekstiviestin: “Hello Timo! Wie get’s? Wo sind ihr? Ich bin schön Wien. Alles ok! Gute fahrt. Schreibst du! Josef” Sallyn palattua matkaeväsostoksilta kysyin, muistaako hän Josefia. Yhdessä kävimme läpi kaikki miehet, joihin olimme matkamme aikana tutustuneet ja joille olin saattanut antaa yhteystietoni ja jouduimme toteamaan, ettei meillä ollut hajuakaan, kuka Josef oli.

Vastasin, että olemme Splitissä ja ok, matka on sujunut loistavasti ja suosittelemme Kroatian saaria hänellekin.

Näin jälkikäteen ajateltuna viimeksimainittu suositus oli hiukan outo miehelle, joka oli aiemmin kertonut omistavansa Camping San Marino -leirintäalueen Kroatian Rab-saarella. Vasta bussimatkalla Sarajevoon muistin hänet.

Hänen nimensä on Zelei Jozsef, ja hän saapui noin kuukausi sitten Lapinjärvelle Unkarista polkupyöräillen Pietarin kautta. Tiedon hänen lähestymisestään sain Veli-Matti Hynniseltä joka ehdotti, että ottaisin pyöräilijän vastaan sivarikeskuksella ja kutsuisin ensi vuonna Loviisan rauhanfoorumiin. Ehdotus oli hyvä, sillä kutsuihan Jozsef itseään rauhanpyöräilijäksi ja reitti Pietarista Helsinkiin kulkee kutakuinkin Lapinjärven kautta.

Soitin miehelle Pietariin, mutta en ymmärtänyt puhelusta juuri muuta kuin että hän soittaa minulle myöhemmin takaisin. Iltapäivällä tuli puhelu Unkarin konsulaatista Pietarista, ja tällä kertaa näkymättömien aaltojen toisessa päässä oli englanninkielentaitoinen henkilö. Annoin hänelle sivarikeskuksen yhteystiedot ja toivotin Jozsefin tervetulleeksi.

Paria päivää myöhemmin olin aloittanut kesälomani, häävalmistelut olivat täydessä käynnissä ja talo täynnä amerikkalaisia vieraita. Työpaikalta soitettiin, että “Täällä kävi joku hullu pyöräilijä joka kyseli sinua. Mutta ei hätää, hän on jo matkalla Tikankoloon.”

ki.JPG
Mies ja kissa Sarajevossa.

Käyhän se näinkin, ajattelin. Vuokraemäntämme Liisa osaa saksaa, mutta koska Jozsef ei juuri sitäkään, kommunikaatio oli vaikeaa. Kolme vuotta hän oli pyöräillyt ympäri Eurooppaa, sen ymmärrämme. Tavannut kunnanjohtajia ja pormestareita, taiteilijoita ja vaikuttajia. Yöpynyt asuntoautossaan, joka on täynnä sponsorien tarroja ja jota ajaa hänen huoltajansa. Jaanut unkarinkielisiä esitteitä, ottanut valokuvia ja koonnut nimikirjoituksia. Mutta miksi hän kaikkea tätä oli tehnyt, sitä emme saaneet selville.

– Mikä on filosofiasi? kysyi Liisa.

Tätä kysymystä hän ei ymmärtänyt.

– Mihin pyrit?

Tähän taas emme saaneet ymmärrettävä vastausta.

– Miksi pyöräilet?

Hän ei tuntunut ymmärtävän, emmekä ymmärtäneet mekään. Yhdessä kuvassa hän poseerasi Lontoon pormestarin kanssa. Miten hän oli voinut selittää asiansa Ken Livingstonelle, kun hän ei osaa englantia eikä hänellä ollut ensimmäistäkään englanninkielistä esitettä mukanaan? Ja miten hän oli miehen puheille edes päässyt?

Livingstonen kuvan lisäksi esitteestä pisti silmiimme lause, jossa mainitaan sekä Mahatma Gandhi että Forest Gump.

– Gandhi käveli, Gump juoksi ja minä pyöräilen.

Jozsefilla oli mukaan Peace-kirja, joka on täynnä eri ihmisten tervehdyksiä eri puolilta Eurooppaa. Mies oli intoa ja energiaa täynnä, mutta oliko hän ensisijaisesti pasifisti, EU-lobbari, bisnesmies, seikkailija vai urheilija, sitä emme saaneet koskaan selville.

Nousimme yläkertaan amerikkalaisten seuraksi, keitimme kahvit ja otimme esille Euroopan kartan. Jozsef näytti kotipaikkakuntansa Unkarissa ja kertoi omistavansa leirintäalueen Kroatian Rab-saarella. Lupasimme pistäytyä siellä häämatkallamme.

4_0701.JPG
Joszef ja minä Lapinjärvellä.

Kolme viikkoa myöhemmin lunastimme lupauksemme. Päivä oli aurinkoinen ja takana kolmen tunnin pyöräily. Käännymme oikealle San Marino -kylttien viitoittamaa tietä. Pian leirintäalue avautui edessämme suurena kuin pieni kylä. Asuntoautoja oli satoja, rannalla löhöili ja vedessä pärski tuhansia ihmisiä ja kahvilan myyntitiskillä humalainen paidaton mies vaati saada maksaa Sallyn minulle tilaaman espresson.

Mutta unkarilasta pyöräilijää ei tuntenut kukaan, ja reseptionistien mukaan paikka oli Kroatian valtion omistuksessa. Soitin Liisalle ja kerron tilanteen. Liisan teoria on, että mies lobbaa uusien EU-jäsenten siirtymäkauden poistamista. Innokas bisnesmies, laajan sosiaalisen verkoston omaava seikkailija, joka on löytänyt projektilleen avokätisiä tukijoita.

Oli miten oli, hänen kytköksensä San Marino -leirintäalueeseen jäänee ikuiseksi arvoitukseksi, ellei hän sitten innostu pyöräilemään ensi vuoden elokuussa Loviisaan.

Lähetettyäni Jozsefille tekstiviestin syvennyin ihailemaan aina niin turkoosia Välimerta. Bussireitti Splitistä Sarajevoon seurasi useita tunteja Välimeren rantaviivaa, kunnes kääntyi vasemmalle kuuden satumaisen Bacina -järven lomitse Bosnia-Herzegovinan puolelle.

Siis kumman?

Herzegovinan, jos tarkkoja ollaan, mutta koska alueella ei ole hallinnollista asemaa, ei alueiden rajallakaan ole niin väliä, saati sitten yksimielisyyttä. Bosnia-Herzegovina on kyllä jaettu kahtia, mutta ei Bosnian ja Herzegovinan kesken.

Bosnia-Herzegovina on kuin vanha Jugoslavia pienoiskoossa. Sen väestöstä lähes puolet on bosniakkeja, nelisenkymmentä prosenttia serbejä ja loput kroaatteja. Kaikki ryhmät puhuvat serbokroatian kieltä. Bosniakit ovat pääasiassa muslimeja tai heidän jälkeläisiään, serbit ortodokseja ja kroaatit katolisia.

496px-Ethnic_relations_1991.GIF

Bosnia-Herzegovinan kansallisuudet kunnittain vuonna 1991. Lähde: Wikipedia.

Bosnian sota (1992 – 1995) oli Jugoslavian hajoamissodista verisin ja monimutkaisin, ennen kaikkea koska taistelevat etniset ryhmät elivat kartan osoittamalla tavalla toistensa lomassa.

Bosnia-Herzegovinan parlamentti seurasi vuonna 1992 Slovenian, Kroatian ja Makedonian esimerkkiä ja julistautui itsenäiseksi. Alueen serbit eivät päätöstä hyväksyneet, vaan julistivat oman serbitasavaltansa perustetuksi kahta päivää myöhemmin.

Sodan alussa bosniakit ja kroaatit tekivät yhteistyötä kukistaakseen itsenäisyyttä ja jossain määrin myös Suur-Serbiaa havittelevat serbit, mutta vuonna 1993 he kääntyivät sotimaan myös toisiaan vastaan. Sodan alussa kroaatit saivat tukea Kroatiasta, Serbit serbiasta ja bosniakit muun muassa Iranista. Islamistit saivat kuitenkin nopeasti maallistuneista euromuslimeista tarpeekseen, niin että heidän apunsa ei muodostunut missään vaiheessa merkittäväksi.

Bosniakkienemmistöstä huolimatta maata oltiin jo jakamassa Suur-Serbian ja Suur-Kroatian kesken, kunnes kroaatit ja bosniakit saivat sovittua kiistansa vuonna 1994.

Samoihin aikoihin Milocevicin johtama Serbia lakkautti tukensa bosnian serbeille ja sulki Serbian ja Bosnian välisen rajan. Viimeinen niitti bosnian serbeille oli Naton ilmapommitukset, joilla he pakottivat serbit vetämään raskaat aseensa Sarajevon ympäriltä.

Sadantuhannen ihmisen kuoltua – joukkokarkotusten, tappamisien, ryöstämisien, tuhopolttojen, talojen räjäyttämisien, kidutuksien ja raiskausten jatkuttua lähes neljä vuotta – maa jaettiin kahteen poliittisesti itsenäiseen yksikköön, Bosnian ja Herzegovinan federaatioon ja Bosnian serbitasavaltaan.

256.JPG

Karkeasti ottaen bosniakit ja kroaatit asuvat nykyisin Bosnian ja Herzegovinan federaation puolella, kun taas Bosnian serbitasavallan asukkaista lähes kaikki ovat serbejä. Kummallakin “entiteetillä” on omat parlamenttinsa, presidenttinsä ja hallituksensa. Niiden välinen raja on yllä olevassa kartassa valkoisella.

Bosnia-Herzegovina ei ole täysin itsenäinen, vaan valtaa käyttää kansainvälinen yhteisö YK:n kautta. Järjestystä valvoo muun muassa eurooppalainen sotilasjoukko EUFOR sekä eurooppalaiset poliisivoimat (European Union Police Mission), kumpikin käsittääkseni ainutlaatuisia yhteistyökokeiluhankkeita.

Meille Herzegovina näyttäytyi täsmälleen yhtä kauniina kuin Kroatia paria kilometriä aikaisemmin. Valuutta vain vaihtui ja aurinko laski. Mostarin läpi ajoimme pimeydessä ja nukuksissa, niin että kuuluisa Mostarin silta jäi meiltä näkemättä.

Yhdentoista aikaan illalla olimme ylittäneet Herzegovinan ja Bosnian näkymättömän rajan ja heräsimme Sarajevon linja-autoasemalla. Olimme henkisesti varautuneita hotelliyöhön, koska täytyyhän sobe-mummojenkin joskus nukkua.

335.JPG

Mutta sobe-mummojen nukkuessa heidän kanssaan yhteistyöhön lyöttäytyneet miehet valvovat. Taksimies vei meidät viiden euron korvausta vastaan keskustaan. Siellä saimme kunnian olla nuoren matkatoimistovirkailijan kolmetoistatuntisen työpäivän viimeiset asiakkaat, ja sieltä vanhempi herrasmies vei meidät kävellen parin korttelin päähän matkatoimistovirkailijan herättämän sobe-mummon luokse.

Glodo I Adrovic S luki hänen ovessaan. Englantia hän ei puhunut, mutta elekilellä kommunikaatio onnistui ongelmitta. Kengät jätettiin ulko-ovelle ja jalkaan laitettiin sisätossut.

Pahoittelimme herättämisestä näyttämällä surkeaa naamaa ja kansainvälistä nukkumista indikoivaa merkkiä. Hän vastasi huitaisemalla kädellään “ei se haittaa” -merkin ja esitteli meille makuuhuoneen, vessan ja kylpyhuoneen.

Huoneet olivat korkeita ja tilavia, parkettilattioita peittivät raskaat matot ja kirjoituspöytää koristivat pesästä lentäneiden kuvat. Puisen hyllykön yläpuolella loisti kultaraaminen koraanitaulu ja huoneen nurkassa olevasta televisiosta välittyi sadalta kanavalta suunnilleen samaa soopaa kuin Suomessa, Sambiassa ja San Fransiskossakin. Olimme näkemäämme tyytyväisiä ja lupasimme jäädä kahdeksi yöksi.

293.JPG
Harakka ja hauta. Kuva: Sally Armbrecht.

Jos Bosnia-Herzegovina on Jugoslavia pienoiskoossa, niin Sarajevo on Bosnia-Herzegovina pienoiskoossa. Kaupunkikuvaa hallitsevat niin moskeijat, ortodoksikirkot kuin katoliset kirkotkin. Synagogiakin täältä löytyy, niin että kaupunki on saanut myös lempinimen pieni Jerusalem.

Sarajevolla on pitkä ja kunniakas historia, joka juontaa juurensa aina kivikaudelle asti. Kaupunkia ovat hallinneet niin illyrialaiset, roomalaiset, gootit kuin slaavitkin. Vuonna 1429 kaupungin valtasivat Turkista tulleet ottomaanit, ja tekivät siitä Konstantinopolin jälkeen Balkanin tärkeimmän kaupungin. Seuraavalla vuosisadalla kaupunkiin rakennettiin ensimmäiset koulut, moskeijat sekä Sufi-filosofian yliopisto.

Habsburgien kuningaskunnan joukot tuhosivat kaupungin ryöstöretken yhteydessä vuonna 1697. Vuonna 1878 hyökkäys- ja polttamisvuorossa olivat Itävalta-Unkarin joukot, jotka myös anastivat kaupungin itselleen. Tämänkertaisen jälleenrakennuksen seurauksena oli ainutlaatuinen sekoitus länsimaista ja itämaista arkkitehtuuria. Itävalta-Unkari teollisti kaupungin ja rakennutti sinne muun muassa ratikkajärjestelmän jopa ennen Wieniä.

Sarajevon laukauksiksi kutsutaan separatisti Gavrilo Principin kuolettavia laukauksia kohti Itävallan kruununprinssi Franz Ferdinadia kesäkuussa 1914. Arvovallan palauttamiseksi päätettiin Itävallassa ryhtyä koviin otteisiin murhan taustalle toiminutta Serbiaa vastaan. Koska monet valtiot uskoivat hyötyvänsä sodasta, suurvaltojen liittoumien verkosto veti mukaan yhä uusia valtioita, ja ensimmäinen maailmansota alkoi.

Neljä vuotta myöhemmin neljänkymmentä miljoonaa ihmistä oli kuollut ennenaikaisesti, Itävalta-Unkari oli kadonnut maailmankartalta, Ottomaanien imperiumi lyöty, Saksa saatu katkeriksi, Iso-Britannia ja Ranska olivat kaulaansa myöten veloissa, Amerikka oli noussut sotilaallisesti, taloudellisesti ja poliittisesti maailman johtovaltioksi ja Sarajevosta oli tullut osa Jugoslavian kuningaskuntaa.

Toinen Sarajevon kuuluisa tapahtuma oli vuoden 1984 talviolympialaiset ja kolmas Sarajevon piiritys, joka liittyi jo yllä mainittuun Bosnian sotaan. Bosnian serbit piirittivät Sarajevoa huhtikuusta 1992 syyskuuhun 1995. Tänä aikana kaupunki oli jatkuvan kranaattitulen kohteena ympäröiviltä kukkuloilta, ja tuskin ainoakaan rakennus säästyi vaurioilta.

pm.JPG

Eräässä kaupungin lukuisista metallipajoista tapasimme tämän metallisepän, joka sanoi olleensa piirityksen aikana neljätoistavuotias. Myös hänen isänsä oli metalliseppä ja osallistui kaupungin puolustustaisteluihin. Kaupungin puolustajilla ei juurikaan ollut aseita hallussaan, joten hänen isänsä teki kuvassa olevan aseen itse.

Ampumaominaisuuksiltaan ase oli surkea, mutta se toimi oivallisena pelotteena kun tammitynnyristä poistettiin pohja ja aseella ammuttiin sen sisältä. Pamauksen kuullessaan kaupungin piirittäjät luulivat puolustajilla olevan todellista raskaampaa aseistusta.

Hänen ja hänen isänsä kaupassa myytiin pääasiassa kuparisia kahvipannuja ja koristeita, mutta myös hylsyistä valmistettuja kukkamaljakoita ja kyniä, joita Sallykin innostui ostamaan.

Itse olisin ollut pidättyväisempi. Mielestäni “aseista auroja” -sanonnan idena on muuntaa aseet hyötyesineiksi ennen kuin niillä on tapettu ihmisiä, ei jälkikäteen.

Mielellään seppä sodasta puhui, ja oli selvästi ylpeä kaupunkia puolustaneesta isästään, joka sodan jälkeen oli myynyt hylsystä taotun kukkamaljakon Bill Clintonille.

Sodasta muistutti myös yksittäiset luodinreijät talojen seinissä sekä suurten turistimassojen puuttuminen.

215.JPG

Reppumatkaajat ovat täällä tunnustelijoina, levittävät sanaa turvallisesta, eksoottisesta ja halvasta turistikohteesta, jonne rikkaammat turistit lähitulevaisuudessa ryntäävät ja muuntavat paikan vähemmän eksoottiseksi ja vähemmän halvaksi.

Tukholmassa, Xiningissä ja Bangkokissa olin jo aiemmin vieraillut moskeijassa, mutta vasta Sarajevossa osallistuin rukoustilaisuuteen.

Miehet olivat alakerrassa ja naiset yläkerrassa. Lattialla oli kokolattiamatto ja edessä vihreä lippu, jossa oli puolikuu. Tuoleja ei ollut, seisoimme riveissä. Seremonia koostui seisaalteen lausuttavista rukouksista, polvistumisruokouksista, kämmenten pitämisestä ylöspäin käännettynä ja symbolisesta kasvojenpesusta.

Noin puoleenväliin asti olimme ilman seremoniamestaria, kunnes imaami ilmaantui salin etuosaan ja lausui joitakin rukouksia tai ajatuksia. Toisilla oli hatut päässä, toisilla ei. Suurin osa oli pukeutunut länsimaalaisittain pikkutakkeihin ja suoriin housuihin, jotkut harvat itämaisemmin.

Minä olin tietysti hermostunut. Pelkäsin tekeväni jotain väärin. Ulkopuolisesta uskonnolliset seremoniat kun ovat jokseenkin absurdeja. Yhtä hermostunut olisi varmasti muslimi kirkossa, pelätessään istuvansa silloin kun muut seisovat ja seisovansa kun muut istuvat. Ja kuinka katastrofaalista olisikaan tulla myöhässä! Tai lähteä ennen aikojaan.

Symboleja täynnä olevissa pyhissä rituaaleissa väärinymmärrykset lienevät väistämättömiä. Mieleeni tulee dialogi Gandhi-elokuvasta, jossa kristitty pappi tapaa junan katolla hindumiehen, joka heti esittelyiden jälkeen kertoo tuntevansa erään kristityn.

– Vain niin, vastaa pappi.

– Hän juo verta! huudahti mies.

– Niinkö?

– Kyllä, joka sunnuntai, vastaa mies.

(Baltiasta Balkanille II -matkapäiväkirja jatkuu vielä kolmannellakin osalla.)

spacer

Leave a reply