Categories
Matkustelu

Baltiasta Balkanille II

003.JPG
Lokki Helsingissä.

“Kukapa mies, saatuaan vaimon rinnalleen, pystyisi enää järjellisesti ajattelemaan muita kuin jokapäiväisen elämän huolia,” tuskastelee parantaja Mikon Mika Waltarin romaamissa Turms, kuolematon. Toivottovasti hän on väärässä eikä viimeaikainen hiljaisuuteni blogikirjoittamisen saralla johdu siviilisäädyn vaihtamisesta.

Unet eivät ainakaan sen arkipäiväisemmiksi ole muuttuneet. Viime viikolla esimerkiksi olin töissä suomalaisessa sota-aluksessa avomerellä. Sota oli ilmeisesti menossa, sillä päivystimme ja odotimme jotakin. Aika kävi tylsäksi, joten vaikka se oli kiellettyä, päätin piipahtaa viereisessä sukellusveneessä katsomassa miten brittisotilaat aikaansa kuluttavat.

Heidän kanssaan siinä jotain tyhjänpäiväistä jutellessani kapteeni tuli tekemään tarkastusta. Yritin sulautua joukkoon, mutta upseeri pysähtyi kohdalleni ja esitti minulle kysymyksen. Kyseessä oli nainen, joten olin epävarma, tuliko minun vastata “Yes, Sir Captain” vai “Yes, Madam Captain”, ja koska valitsin väärin, jäin kiinni ja jouduin lähtemään.

Tarkoitukseni oli poistua hissillä ylöspäin, sukellusveneessä kun oltiin. Hissi lähti kuitenkin alaspäin, ja laskeutuessaan pieneni. Kymmeniä kerroksia laskeuduttuaan hissi oli kutistunut kutakuinkin hautakuopan kokoiseksi, ja kylmäkin siellä oli kuin haudassa, ja seinätkin olivat muuttuneet maaksi. Huomattuani laskeutuneeni hautaan asti jäseneni kävivät raskaiksi, ja totesin loppuni tulleen. Minua ilahdutti kuitenkin lautojen välistä pilkottava valo sekä ääni, joka taivaallisesti julisti: “Minulla on sinulle huonoja uutisia.” Huonojen uutisten olemassaolo oli hyvä uutinen, koska se todisti, ettei olemassaoloni ollut lakannut.

062.JPG
Muusikko Splitissä.

Unet ovat siis yhtä sekopäisiä kuin ennenkin, eikä lukijoiden tarvitse pelätä, että olisin matkusteluakaan jättänyt. Avioliittomme ensimmäisillä viikolla matkustimme laivalla Tallinnaan, josta bussilla Krakovaan, ja sieltä junalla Rijekaan, laivalla Rab ja Pag -saarille, bussilla Splitiin, josta laivalla Vis-saarelle ja takaisin, ja lopulta bussilla Sarajevon kautta Slovenian ja Saksan Rostockiin, josta laivalla kotosuomeen.

Ensimmäisellä, lähes kolmenkymmenen tunnin bussitaipaleella, tutustuimme virolais-venäläis-juutalas-mustalaiseen Nikitaan, joka oli kotoisin Koillis-Viron Sillamäestä ja matkalla Etelä-Euroopaan liftailemaan ajaksi, jonka pituudesta hänellä ei ollut aavistustakaan.

Kerroimme hänelle että Sillamäki oli meille tuttu paikka, vierailimme siellä viime vuonna ollessamme matkalla Kotkasta Narvaan. Nikitan värikäs etninen tausta liittyy Sillamäen karuun historiaan. Sillamäki oli neuvostoaikana suljettu kaupunki kemianteollisuuden ja ydinvoimamateriaalin takia. Posti lähetettiin Moskovaan, ja kun sukulaiset tulivat vierailemaan, myös he suuntasivat ensin Moskovaan, koska eivät tarkkaan ottaen tienneet minne olivat matkalla. Moskovassa konduktööri kehoitti heitä istumaan vielä hetken – eli käsittääkseni vähintään seitsemän tuntia – ennen kuin he saapuisivat perille.

Sillamäkeen tuotiin väkeä eri puolilta Neuvostoliittoa hajoita ja hallitse -periaatteella, niin myös Nikitan vanhemmat, täysin eri puolilta tuota silloisen maailman suurinta valtiota. Viime kevätlukukauden Nikita opiskeli taidehistoriaa Pietarissa, mutta nyt näyttää vahvasti siltä, että opinnot saavat toistaiseksi jäädä. Italiaan suuntaa miehen tie.

042.JPG
Katu Krakovassa.

Viisaasti hän jäi pois jo Varsovassa, me taas jumituimme lähes jo matkustajista tyhjentyneessä bussissa Varsovan ja Krakovan välisiin liikenneruuhkiin, sen sijaan että olisimme huitaisseet tuon välin huolettomasti junalla, niin kuin viime reissullani tein.

Sateiseen Krakovaan päästyämme ja yösijan löydettyämme laskeuduimme intialaiseen kellariravintolaan ja tilasimme raitaa, nan-leipää ja kana masalaa. Viereiseen pöytään istui intialaistaustainen pariskunta lapsensa kanssa seuranaan huppariin pukeutunut nuorimies. Jälkiruuan aikoihin lapsen aktiivisuuden ansiosta aloimme jutella niitä näitä. Kävi ilmi, että pöytäseurueen aikuiset olivat tulleet Krakovaan New Yorkista osallistuakseen geenejä käsittelevään konfrenssiin.

Pariskunta oli kotoisin Intiasta ja nuorimies Ruotsista. Kerroin minäkin asuneeni Ruotsissa ja pian kävi ilmi, että olimme opiskelleet samassa yliopistossa ja vieläpä samaan aikaan. Yhteisiä tuttuja emme löytäneet, mutta rakennuksista ja tunnelmista meillä kyllä riitti muisteltavaa.

Myös seuraava päivä satoi. Istuskelimme kahviloissa, vierailimme kirjakaupoissa, kävimme juutalaisten tuhosta kertovassa museossa, nousimme sattumanvaraiseen ratikkaan ja päädyimme nälkäisinä kaupungin laidalla olevaan ostoskeskukseen joka – pidelkäähän hatuistanne – oli juuri samanlainen kuin ostoskeskukset Amerikassa ja Suomessa.

Krakovasta sitten jatkoimme minulle jo ennestään tutulla yöjunalla Wieniin. Neljä vuotta sitten näin unta kahdesta puutarhatontuista, joista toinen makasi sylissäni ja toinen koputti aamulla junan ikkunaan. Tällä kertaa en untani muista, vastassa ei ollut ketään, ja viikon sijaan viivyimme kaupungissa vain tunnin. Aamiaisen jälkeen Itävallan kaakkoisosan puhtaiden vuoristomaisemien lomitse junalla Ljubljanaan, jossa juna pysähtyi sen verran että ehdin käydä ostamassa burekit, paikalliset lihapiirakat, ja todeta maan siirtyneen euroihin.

174.JPG
Näkymä Vis-saarella.

Auringon laskiessa saavuimme Välimeren rannikolle Kroatian Rijekaan, jossa julistimme matkustelun päättyneeksi ja loman alkaneeksi.

Loma oli huoletonta laiskottelua, lämmöstä, toisistamme, merestä, maisemista ja pyöräilystä nauttimista. Tutustuimme Pag, Rab ja Vis -saariin sekä historialliseen Splitiin. Asuimme majatalomajoituksissa, joista maksoimme noin 30 euroa yö, ja joita ylläpiti poikkeuksetta kohteliaat, luotettavat ja hyväntahtoiset vanhat naiset. Kaiken kaikkiaankin turismiteollisuus pyöri vuosikymmenten kokemuksella ja neljällä kielellä niin kitkattomasti ja pomminvarmasti, etten voi suositella näitä lumoavia, historiallisia, sopivan lämpimiä ja keskihintaisia kohteita kenellekään haastetta kaipaavalle seikkailijalle.

Pikku hiljaa pyöristyvän vaimoni lisäksi minua viihdytti kuolematon Turms, joka seikkaili samaisella merellä kaksi ja puolituhatta vuotta aiemmin merirosvoukseen osallistuen, miettien, pohtien, ahdistuen, rakastuen, juopuen, sotien, lumoutuen ja eri kansojen tapoja, viisauksia ja salaisuuksia oppien. Taas kerran pisimmän matkan me kaikki – Turms, Sally ja minä – teimme itseemme:

Mikä tie on pisin. Vielä kerran hän vastasi: Vaikka matkustaisit kaikki maat, et löytäisi itseäsi, vaan pakenisit vain itseäsi. Omassa itsessäsi piilevät pisimmät matkat. Miten pitkälle vaellatkin itsessäsi, et löydä rajaa. Samaan virtaan et pysty enää uudelleen astumaan.

194.JPG
Kaupunki Rab-saarella.

Mitä Sallyn pyöristyvään vatsaan tulee, niin siinä suhteessa näyttää siltä, että minä ja Sally tulemme pääsemään Turmsia vähemmällä:

Ihmisenä minun oli riitettävä itse itselleni tarkoitukseksi eikä mikään liene ihmiselle vaikeampaa. Helpompi on siittää lapsia sälyttää tarkoitus heidän selkäänsä ja itse pestä kätensä.

(…Jatkuu tulevina päivinä. Esittelen mm. Sarajevon, sekä kaheleimman maailmanmatkaajan, jonka tänä vuonna olen kohdannut.)

1 reply on “Baltiasta Balkanille II”

En ole tiennyt, että Helsingin lokki niin kauniisti laskeutuu!

Leave a Reply

Your email address will not be published.

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.