Categories
Väkivallattomuus

Saako lyödä takaisin? Mitä Jeesus tekisi? Entä Gandhi?

Otsikossa olevat kysymykset nousivat mieleeni Suomen Kristillinen Rauhanliikkeen järjestämässä radikalisoitumista ja väkivallattomuutta käsitelleessä seminaarissa, jossa puhujina olivat kansanedustaja Pekka Haavisto, kansanedustajaehdokas Abdirahim Hussein, HS:n toimittaja Anu Nousiainen ja minä.

Keskustelun keskiössä oli kysymys, miksi radikalisoitumiseen liittyy niin usein väkivalta. Tilaisuuden ja SKR:n puheenjohtaja Jussi Ojala totesi, että radikalismi-sana on peräisin sanasta ‘juuri’, eikä siis alkuperäisessä merkityksessään sisällä väkivaltaa. Kyse on ennemminkin juurille palaamisesta tai yhteiskunnan rakenteiden muuttamista ‘juuriaan myöten.’

Toinen lähtökohta oli Erica Chenowethin ja Marie Stephanin tutkimus, jonka mukaan ainakin vallankumouksissa, miehitysten vastustamisissa ja itsenäistymispyrkimyksissä väkivallattomat kampanjat ovat viimeisen sadan vuoden aikana olleet lähes kaksi kertaa väkivaltaisia kampanjoita tehokkaampia. Miksi siis niin monet tahot yhä tarrautuvat väkivaltaan, vaikka väkivallattomat keinot ovat tehokkaampia?

Oma puheenvuoroni käsitteli periaatteellista väkivallattomuutta, ja vastaukseni em. kysymykseen oli, että väkivaltaa muutoksen välineenä käyttävät tahot eivät ole kuulleet em. tutkimuksesta. Kerroin mitä väkivallattomuus on, missä sitä on käytetty ja pohdiskelin miten laajempi tietoisuus väkivallattomuuden voimasta ja sen syvällisempi ymmärtäminen vähentäisivät sekä ei-valtiollisten että valtiollisten toimijoiden väkivallan käyttöä.

Lopuksi totesin väkivallattomuusaktivismin olevan terrorismiakin radikaalimpaa, koska siinä väkivalta nähdään radikaalisti eri tavalla kuin väkivallan avulla poliittisia päämääriä ajavat terroristiryhmät ja väkivallan avulla terrorismia vastaan taistelevat valtiot.

Näytin kalvon jossa oli Leo Tolstoin kuva lapsenlapsensa kanssa, ja vieressä lainaus, johon hienosti kiteytyy absoluuttisen pasifismin ja väkivallattomuuden filosofian ydin: “Niin kuin tuli ei voi sammuttaa tulta, niin ei pahuuskaan voi sammuttaa pahuutta.”

Abdirahim Hussein sanoi pitävänsä paljon tästä lauseesta, mutta kertoi kuitenkin esimerkin tilanteesta, jossa hän oli väkivallan avulla onnistunut kääntämään tilanteen paremmaksi. Hän kertoi tulleensa Suomeen Somaliasta viisitoistavuotiaana. Täällä Suomessa häntä kiusattiin koulussa vuosia, ja hän puhui asiasta niin kiusaajille, opettajille, ja rehtorille, mutta tuloksetta. Mikään ei tuntunut auttavan, ja Abdirahim harkitsi jopa koulun vaihtamista. Eräänä päivänä hän kuitenkin sai iänikuisesta nälvimisestä ja tönimisestä tarpeekseen, ja löi takaisin. Hänen mukaansa kiusaaminen loppui siihen.

Tähän tarinaan on helppo uskoa. Voin helposti kuvitella, kuinka kiusaajat jatkavat viikosta, kuukaudesta ja vuodesta toiseen, jos tällä kiusaamisella ei ole heille seurauksia, mutta kun riittävän voimakas vastareaktio lopulta tulee, kiusaaminen loppuu.

Miten tähän pitäisi suhtautua väkivallattomuuden näkökulmasta? Saako lyödä takaisin?

Tämä saattaa tulla joillekin yllätyksenä, mutta väkivallattomuuden teoriaa kehittänyt Mohandas Gandhi oli sillä kannalla, että jos joutuu valitsemaan alistumisen ja ‘jalostamattoman voiman’ välillä, on parempi käyttää jalostamatonta voimaa kuin alistua.

Väkivallattomuuden näkökulmasta Abdirahim teki siis oikein puuttuessaan kiusaamiseen päättäväisesti, ja ollessaan hyväksymättä nöyryytystä.

Mutta asiaa ei saa jättää tähän. Toisenlaisiakin tarinoita on olemassa. Niitä, jossa kiusaaminen on saatu loppumaan puuttumalla asiaan päättäväisesti mutta ilman väkivaltaa. Myös näitä tarinoista pitää kertoa ja niistä ottaa opiksi.

Meidän tulisi opettaa väkivallattomuuden voimaa kouluissa ja tutkia sitä yliopistoissa nykyistä enemmän. Kehittää siitä entistä tehokkaampi keino koulukiusaamisen ja muun väkivallan lopettamiseen. Meidän on syytä toimia niin, että yhä harvemmin, jos koskaan, joutuisimme tilanteeseen, jossa vaihtoehtona on vain väkivalta tai alistuminen.

Toisin kuin usein tulkitaan, myös vuorisaarnan ‘toisen posken kääntäminen’ viittaa juuri tällaiseen aktiiviseen, mutta väkivallattomaan epäkohtiin puuttumiseen.

Siinähän sanotaan: “Teille on opetettu: ‘Silmä silmästä, hammas hampaasta.’ Mutta minä sanon teille: älkää tehkö pahalle vastarintaa. Jos joku lyö sinua oikealle poskelle, käännä hänelle vasenkin. Jos joku yrittää oikeutta käymällä viedä sinulta paidan, anna hänelle viittasikin. Jos joku vaatii sinut mukaansa virstan matkalle, kulje hänen kanssaan kaksi.”

Raamatuntutkija Walter Winkin kohta ”älkää tehkö pahalle vastarintaa.” Sana ‘vastarinta’ on käännetty Uuden testamentin alkuperäiskielestä, muinaiskreikan sanasta ‘antistenai’. Muissa yhteyksissä tämä sana tarkoittaa yleensä lähinnä väkivaltaista vastustamista, ja joissakin raamatunkäännöksissä se onkin käännetty näin. Jeesus ei siis kieltänyt pahuuden vastustamista – päinvastoin, sitähän hän itsekin teki koko julkisen uransa – vaan kielsi käyttämästä vastustamisessa väkivaltaisia metodeja.

Oikealle poskelle lyöminen puolestaan ei tarkoittanut nyrkiniskua (sehän tässä oikeakätisten maailmassa osuisi vasemmalle poskelle), vaan siihen aikaan erittäin yleistä tapaa, ylempiarvoisten alempiarvoisia kohtaan käyttämää kämmenselällä huitaisua, jonka tarkoitus oli palauttaa ruotuun ja halventaa. Orjanomistajat löivät tällä tavalla orjiaan, miehet naisia ja roomalaiset juutalaisia. Nyrkkitappelua harjoitettiin vain tasa-arvoisten kesken. Toisen posken kääntäminen tämmöisessä tilanteessa on signaali siitä, ettei hyväksy ottamaan vastaan tarjottua nöyryytystä. Kyse on suoraselkäisestä vaatimuksesta: sinun tulee kohdella minua tasa-arvoisesti.

Paidan antamisella puolestaan viitattiin velkaoikeudenkäynnissä tilanteeseen, jossa velalliselta viedään hänen viimeinen omaisuutensa, päällysvaatteensa. Jeesus kehottaa velallista ojentamaan koronkiskojalle myös alusvaatteensa, ja paljastamaan siten tuomarille, koronkiskojalle, yleisölle ja koko yhteiskunnalle koko riistojärjestelmän karu totuus.

Virstan matkan kulkemisella puolestaan viitataan roomalaissotilaiden lain suomaan oikeuteen määrätä kuka tahansa valloitetun maan kansalainen kantamaan sotilaan varusteita tietyn matkan. Mikäli sotilas määräsi esimerkiksi juutalaisen liian pitkälle matkalle, voitiin hänet tuomita lainrikkomisesta. Jatkamalla pyydettyä pidemmälle juutalainen saattoi roomalaisen sosiaalisesti kiusalliseen tilanteeseen.

Tiivistääkseni tämän jutun pointin vielä lyhyesti: ensisijaisena ratkaisukeinona on väkivallattomuus. Sitä meidän tulee opiskella, kehittää, testata, harjoitella, ja sen käytössä meidän tulee tulla paremmiksi, sekä yksilöinä että yhteiskuntana. Mutta jos emme uskalla, osaa tai pysty käyttämään väkivallattomuutta, silloin toisena vaihtoehtona on väkivalta. Kolmantena ja kaikkein huonoimpana vaihtoehtona on alistuminen, passiivisuus ja väkivaltaa käyttävän tai väkivallalla uhkaajan totteleminen.

Leave a Reply

Your email address will not be published.

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.