Luen parhaillaan Mark Kurlanskyn kirjaa Nonviolence – The History of a Dangerous Idea. Siinä analysoidaan kirkkoisä Augustinuksen lanseeraamaa oikeutetun sodan käsitettä, ja käydään läpi kristittyjen suhdetta väkivaltaan alkukristittyjen absoluuttisesta pasifismista armeijoita hallitsevan valtionuskonnon päättäjiksi, ja edelleen julmia valloitussotia käyväksi ristiretkiläisiksi.

Teksti on karua luettavaa, ja nostaa päällimmäiseksi mieleen vanhan viisauden pikkusormen antamisesta.

Toisaalta on helppo luetella tilanteita, joissa väkivallasta on ollut apua. Viimeisimpänä tällä listalla lienee parhaillaan meneillään oleva Isis-järjestön vastainen taistelu Irakissa. Tänään saimme lukea, että jopa paavi Franciscus kannattaa voimankäyttöä Isis-liikettä vastaan.

Eilen pohdimme näitä samoja kysymyksiä Tarja Cronbergin johdolla Suomen Rauhanliiton hallituksen kokouksessa Pasilan Rauhanasemalla. Onko väkivalta joskus sallittua? Onko rauhanliikkeen tehtävä vähentää väkivaltaa, vai vastustaa kaikkea väkivaltaa kaikissa olosuhteissa? Miten meidän tulisi suhtautua niihin Suomen kurdeihin, jotka kaikki nämä vuodet ovat olleet rinnallamme vaatimassa väkivallattomia ratkaisuja, mutta jotka nyt uhkuvat intoa jokaisesta aselastista ja voitetusta aseellisesta yhteenotosta?

Helpoin ratkaisu olisi vaieta tällaisista tapauksista ja keskittyä vain kritisoimaan ‘epäeettisiä’ sotatoimia. Mutta hyvä ratkaisu se tuskin on. Pystyäksemme tehokkaasti tekemään työtämme – väkivallan vähentämistä – meidän tulee olla viestinnässämme rehellisiä ja johdonmukaisia.

Syy rauhanliikkeen toimintakykyäkin rapauttavaan marginalisoitumiseen on, että monilla ihmisillä on toimistamme vajavainen tai jopa väärä käsitys. Meidän tulee pitää ääntä perusasioista, tehdä selväksi mitä me teemme ja mitä me tavoittelemme.

Rauhanliitossa asiasta keskustellessamme kyse ei ollut järjestön virallisen linjan päättämisestä, vaan vapaamuotoisesta pohdiskelusta. Keskustelijat olivat kallistuvaisia sille kannalle, että väkivalta, jopa sotatoimet, ovat joissain ääritilanteissa sallittuja.

Mikään helppo ratkaisu ei tämänkään linjan valitseminen kuitenkaan ole. Käytännössähän se esimerkiksi tässä Irakin tapauksessa tarkoittaa, että hyväksymme asevientiä sotaa käyvään maahan. Eli asia, jota olemme vuosikaudet vastustaneet.

Yksi mahdollinen lopputulema tästä keskustelusta on, että rauhanliikkeen ydinviesti kuuluu rauhan ajalle: Meidän tulee olla aktiivisempia globaalin epäoikeudenmukaisuuden vähentämisessä. Meidän tulee lisätä kansojen, kulttuurien, uskontojen ja valtioiden välistä kanssakäymistä ja kommunikaatiota. Meidän tulee rakentaa voimakkaampi YK, jolla on todelliset välineet hyökkäyssotien kieltämiseksi. Meidän tulee vähentää kilpavarustelua ja saada viholliskuvien rakentaminen loppumaan. Kaikki tämä, ettei nykyisenkaltaiseen tilanteeseen ajauduttaisi.

___________
Kuva: Hautakiviä Srebrenicassa kesäkuussa 2011. Lisää kaivettiin koko ajan. Olisiko yli 8 000 bosniakin joukkosurma heinäkuussa 1995 voitu estää, jos YK-joukoilla olisi ollut laajemmat voimankäyttöoikeudet?