Viime viikolla postaamani kirjoitus kouluista herätti eri sosiaalisissa medioissa keskustelua. Suurin osa oli oli kanssani samaa mieltä, mutta myös soraääniä kuului. Uuden Suomen blogini keskustelupalstalla huomautettiin, ettei koulu saisi olla viihtymiskeskus.

Lisäksi samassa lehdessä on juttu otsikolla Suomen kouluissa vaikeasti korjattava ongelma: ”Sieltä tulee keskisormi vastaan”.

Olen sekä kommentoijan että lehtijutussa ilmaistun mielipiteen kanssa samaa mieltä, ettei koulua tule muuttaa viihtymiskeskukseksi, vaan kuten lastenpsykiatri Jari Sinkkonen yllä linkkaamassani jutussa toteaa, lapsia ja nuoria pitäisi opettaa tekemään asioita, jotka eivät ole kiinnostavia tai miellyttäviä.

Katselin eilen TED-luennon, jossa kerrottiin neljävuotiaille tehdystä kokeesta. Lapsille annettiin vaahtokarkki ja kerrottiin, että jos maltat olla syömättä tätä, saat viidentoista minuutin kuluttua toisen, ja saat syödä ne kummatkin. Kaksi kolmasosaa lapsista söi vaahtokarkin ennen määräajan umpeutumista (traagisimmissa tapauksissa 14 minuutin ja 30 sekunnin jälkeen!). Yksi kolmasosaa, kertoo luennoitsija Joachim de Posada, ymmärsi jo nelivuotiaana menestymisen tärkeimmän ominaisuuden: kyky viivästyttää mielihyvää, eli itsekuri.

Neljätoista vuotta myöhemmin samojen lapsien tilanne kartoitettiin, ja todettiin – taas luennoitsijan sanoja lainatakseni – että 100% niistä, jotka olivat malttaneet olla syömättä vaahtokarkkia, olivat menestyneitä: heillä oli hyvät arvosanat koulussa, hyvät suhteet opettajiin ja he olivat onnellisia. Mutta isolla osalla niistä, jotka eivät olleet malttaneet odottaa, oli ongelmia: he eivät päässeet yliopistoon, heillä oli huonoja arvosanoja, jotkut heistä olivat jättäneet koulun kesken.

De Posadan esittelemänä seurantatukimuksen tulokset jäävät hiukan epätarkoiksi, mutta pointti tulee kuitenkin selväksi: kouluista ei pidä tehdä viihtymiskeskuksia, vaan ‘mielihyvän viivästyttämiskyvyn’ eli itsekurin kasvattamisen tulisi olla yksi koulun tärkeimmistä tehtävistä.

Tämä ei kuitenkaan mielestäni ole millään muotoa ristiriidassa sen kanssa mitä kiroitin viime viikolla. Tätä, kuten kaikkea muutakin opetustyötä, voi tehdä miellyttävissä olosuhteissa. Ankeus ei ole itseisarvo.

Tietotekniikkaa en ole jumaloinut, vaikka kommentissa niin väitettiin, vaan myönnän siinä olevan sekä mahdollisuuksia että haittoja. On tilanteita, joissa oppilaiden tulisi olla ilman nettiä, mutta kokonaan ilman nettiä opettaminen ei tunnu järkevältä. Internetistä on tullut teknologinen imperatiivi, kuten Georg Henrik von Wrigh asian ilmaisi, eli se on noussut toiveesta tarpeeksi. Oikein tai väärin, ilman sitä ei pärjää sen enempää kotona kuin työpaikallakaan, joten ei sitä opetuksessakaan voi ohittaa.

Ihminen ei ole apina, vaikka yksi kommentoijista niin väittää. Ihminen on ihminen. Koirat oppivat palkintojen ja rangaistusten avulla, ja toki ihmisiäkin näin voi kouluttaa. Mutta silloin lopputuloksena ei ole viisautta, vaan käskyjen ja auktoriteettien sokeaa tottelemista. Haluan että lapsistamme kasvaa paitsi hyvän itsekurin, myös hyvän itsetunnon omaavia, luovaan ajatteluun kykeneviä, toisistaan välittäviä ja auktoriteettien kyseenalaistamiseen tarvittaessa kykeneviä rohkeita aikuisia, jotka kehittävät tätä maapalloa entistä paremmaksi paikaksi niin kanssaihmisille kuin luonnollekin.