Categories
The Search for a Nonviolent Future

Pelosta päättäväisyyteen

IMG_20130401_150100b

Teksti: Michael N. Nagler
Suomennos ja kuva: Timo Virtala

Kuten sanottu, Berkeleyn opiskelijat – joiden joukossa olen opiskellut ja opettanut yli kolmekymmentä vuotta, ja joilla tulee aina olemaan erityinen paikka sydämessäni – eivät ole ainoita, joiden toiminta osoittaa, kuinka tärkeää tämä kausaalisuuden ketjussa taaksepäin siirtyminen on. Jos todella haluat ryhmällesi oikeutta, tai mille tahansa ryhmälle johon identifioidut, sinun täytyy ottaa välittömiin tunteisiisi etäisyyttä, ei siksi että välittäisit asiasta vähemmän, vaan antaaksesi tilaa paremmin suuntautuneelle intohimolle. Jos ikinä haluamme nähdä tällä maapallolla elämää ilman väkivaltaa, meidän kaikkien, myös enemmistöön kuuluvien Etelä-Bostonin kaltaisissa mukavissa yhteisöissä elävien, pitää tehdä tämä. Olemmepa sitten jonkin epäoikeudenmukaisuuden suututtamia aktivisteja tai vain kansalaisia, jotka haluamme nousta autostamme rauhassa tulematta ryöstetyksi, meidän on muutettava tapaamme ajatella. Meidän täytyy hidastaa ensireaktioitamme – ei missään tapauksessa niin, että menetämme ongelmaa kohtaan tuntemiemme tunteiden intensiivisyyden, vaan päinvastoin pystyäksemme muuntamaan nuo arvokkaat tunteet pelosta, paniikista tai mielipahasta päättäväisyyteen. Mitä selkeämmin näemme ongelman perimmäiset syyt, sitä paremmin pystymme tunnistamaan pitkäkestoisen ja ainoan todellisen ratkaisun.

On olemassa tärkeä näkökulma, johon olen vasta tulossa: miksi odottaa, että tulemme ryöstetyksi tai että kyseenalaisilla asenteilla varustetut ihmiset alkavat loukata yhteisöjämme? Itsestään selvästi on tuhansia kertoja tehokkaampaa ei pelkästään työskennellä ongelman juuressa mieluummin kuin lehdissä, vaan myös tasaisesti sen sijaan että yllättyisimme joka kerta, kun eteemme tulee väkivaltaa. Miten onnistumme tässä? Olemme jo saaneet yhden vihjeen: alamme toimia näin sillä minuutilla, kun pääsemme irti niiden yksityiskohtien tulvasta, joihin media katsoo parhaaksi meidät hukuttaa, ja lähdemme analysoimaan mikä on mennyt pieleen; sillä minuutilla kun otamme askeleen taaksepäin meihin henkilökohtaisesti kohdistuneen vääryyden aiheuttamasta loukkaantumisen ja raivon tunteesta, ja alamme ajatella epäinhimillisyyttä itseään.

Joitakin vuosia sitten työlleen omistautunut opettaja ja koulun rehtori Etelä-Afrikassa, sisar Theodelind Schreck, ammuttiin ja tapettiin ryöstön yhteydessä hänen ollessa noutamassa autolla siskontytärtään. Vaikka kyseisessä KwaZuluNatal -provinssissa olikin pitkä historia poliittisessa väkivallassa, tämä surma järkytti koko yhteisöä. ”Sisar Theodelind Schreck oli omistautunut opettamiselle ja uskonnollisille velvollisuuksille,” sanoi Ben Ngubane, provinssin pääministeri. Sitten hän teki huomion, joka nousi ”miksi juuri hän” ja miten ”tämä murha on sietämätön” -hälyn yläpuolelle, ja tarjosi meille kaikille hyödyllisen oivalluksen. ”Väkivalta pysyy väkivaltana, motivaatiosta riippumatta.”

Juuri näin meidän tulee ajatella väkivallasta pystyäksemme pääsemään siitä eroon. Tähän näkökulmaan sisältyy toiveikas puoli: koska väkivalta on väkivaltaa, jokainen teko väkivallan vähentämiseksi jossain tietyssä paikassa vähentää väkivaltaa kaikkialla.

Tieteellinen tutkimus tukee pääministeri Ngubanen oivallusta. Yksi tutkimuksista, joka luettiin ääneen British Psychological Societyn tilaisuudessa, käsitteli televisiouutisten negatiivista vaikutusta. Mediassa näkemiemme huonojen uutisten masentava vaikutus oli yhteiskuntatieteilijöiden keskuudessa jo ennen tätä tutkimusta yleisesti tunnettu tosiasia. Yllättävää sen sijaan oli (mutta täysin loogista, kun sitä ajattelee), että uutisten – ja eri ”viihdyttämisen” muotojen, jotka maalaavat samanlaisen synkän kuvan ihmisluonnosta – aiheuttamalla masennuksella ja hermostuneisuudella on hyvin laajat vaikutukset: alamme nähdä kaiken negatiivisessa valossa. Tutkimuksen mukaan mediasta imemämme negatiivisuus – ja toiset tutkimukset osoittavat, ettei juurikaan ole eroa sillä, uskommeko katsovamme faktaa vai fiktiota – ”luo negatiivisen mielentilan, jossa negatiivisia tapahtumia, ajatuksia ja muistoja vatvotaan ja positiivisia suodatetaan pois ja jätetään huomioimatta.”

On selvää, että tämä voi johtaa noidankehään – tai itse asiassa on selvää, että se on jo johtanut. Maailmassa tapahtuu paljon huonoja asioita; näkemällä ne läheltä ja asiayhteyksistään irrotettuna alamme olettaa, että tällaista elämä on, jolloin meille muodostuu negatiivisia odotuksia, jotka elämä avuliaasti meille toteuttaa. Tämä kohta kierteestä on helppo ymmärtää: negatiiviset odotukset estävät meitä näkemästä asioiden positiivista potentiaalia, mikä on keskeistä pystyäksemme välttämään ja ratkaisemaan väkivallan kaltaisen ongelman.

On tärkeää panna merkille, että Lontoon psykologit vertasivat huonoja uutisia niin sanottuihin ”neutraaleihin” uutisiin – ei hyviin uutisiin. Ehkä hyviä uutisia ei ollut riittävästi tarjolla, että niitä olisi voitu tieteellisesti vertailla. Mutta asian ydin on tämä: se periaate, jota he käsittelivät – eli periaate, jonka mukaan median kautta näkemämme ja kuulemamme negatiivisuus laajenee ja leviää katsojan mielessä – on yksi tärkeimmistä asioista, mitä väkivallasta voimme tietää. Ajatelkaa kuinka eri tavalla muodostaisimme politiikkamme ja säätelisimme katsomistottumuksiamme, jos tulisimme tietoiseksi siitä, mitä väkivaltaisten ja masentavien kuvien ja tarinoiden itseemme imeminen tekee elämänkatsomukseemme, ja millainen hinta siitä muodostuu henkiselle hyvinvoinnillemme.

Käytännössä suurimman hyödyn Lontoon tutkimuksesta saamme kuitenkin siten, että käännämme sen tulokset päälaelleen. Innostavien kuvien ja tarinoiden katsomisella täytyy olla päinvastainen vaikutus. Loogisesti ajatellen, sen tulisi tehdä asiat paremmiksi yhtä varmasti kuin väkivallan näkeminen tekee ne huonommaksi. Mutta jostakin syystä meille ei tule koskaan mieleen tutkia periaatteen valoisaa puolta. Hiljattain ”emotionaalisesta lukutaidosta” (nykytermi Davitzin viisikymmentä vuotta sitten toteuttamasta yhteistyökoulutuksista) kertova artikkeli oli esimerkiksi otsikoitu: ”Tämän päivän opetus: lasten väkivaltaisten tunteiden hillitseminen.” Näinkin asian voi ilmaista. Mutta entä jos, ihan vain kokeillaksemme, otsikoisimme sen näin: ”Tämän päivän opetus: miten vapauttaa lasten myötätunto”? Mahdotonta, mutta oikeastaan enemmän oikein. Uskoakseni se on parempi kuvaus siitä, mitä nuorille tapahtuu kun heidät koulutetaan yhteisöllisyyteen. Heidän luontainen taipumuksensa yhteistyöhön, kun se suunnataan positiivisiin emootioihin kuten myötätuntoon, vie pois sitä energiaa, joka muuten suuntautuisi aggressioon. Tämän yksinkertaisen prosessin tulos yllätti Davitzin kokeilijat – kuten myös gaviotialaiset, kun he loivat olosuhteet sademetsälle, jonka he eivät tienneet olevan siellä.

Vieraillessani hiljattain tyttäreni luona näin PBS-kanavan tuottaman televisiodokumentin, joka käsitteli kolonialismin jälkimaininkeja 1900-luvun jälkimmäisellä puoliskolla. Filmissä tuotiin selvästi esille, miten kolonialismin jälkivaikutukset erosivat Intiassa verrattuna muihin kolonialisoituihin alueisiin, ennen kaikkea Afrikkaan. Mielestäni siinä osoitettiin harvinaisen selvänäköisesti, että huolimatta Intian monista ongelmista se kuitenkin pysyy maailman suurimpana demokratiana, jonka vankat instituutiot tulevat myös varmistamaan demokratiakehityksen jatkuvuuden, ja joka nauttii palkitsevista suhteesta entiseen siirtomaahansa – toisin kuin sellaiset maat, joiden nimien mainitseminenkin saa meidät tänä päivänä säpsähtämään, kuten Somalia, Ruanda, Liberia, Kongo, Ghana ja Algeria. Dokumentti, kuten sanottu, toi tämän hyvin esille. Se, mitä siinä ei mainittu, oli miksi. Aivan kuten filmin tekijät eivät olisi uskaltaneet tehdä johtopäätöstä että väkivallattomuus (joka oli, muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta, Intian valitsema tie vapauteen) johti yhdenlaiseen tulokseen, kunta taas väkivalta (jonka avulla suurin osa Afrikkalaisista maista, muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta, itsenäistyi) johti toisenlaisiin tuloksiin. Päästyänne tämän kirjan loppuun huomaatte, miksi uskallan sanoa juuri näin.

Sallikaa minun painottaa yksinkertaista mutta tärkeää askelta, jonka olemme jo ottaneet tähän suuntaan. Kuten toimittaja Daniel Schorr kirjoitti hiljattain, ”Televisio, mässäillessään väkivallalla, edistää väkivaltaa… Se hautaa suuret kysymykset trivialisoimalla ne. Se syrjäyttää todellisuuden hämärtämällä faktan ja fiktion välisen rajan.” Mutta vaikka televisio ja muu media mässäilee väkivallalla ja edistää ja trivialisoi sitä, se ei kuitenkaan tarkoita, että meidän täytyisi tehdä niin. Toiveenani on, että luettuasi tämän kirjan et enää koskaan kuule uutispätkää tai näe väkivallan täytteistä elokuvaa samalla tavalla kuin ennen. Kun rikosreportaasin yksityiskohdat pyörähtävät esille – minkä kaliberinen ase oli kyseessä, mistä se löytyi, mikä oli murhan motiivi vai oliko sitä – jokin sinussa tulee huutamaan, ”Tämä on väkivaltaa. Unohtakaa kaikki muu ja selvittäkää, mikä on menossa pieleen!” Tämä muistutus peittäköön alleen kaikki järjettömät yksityiskohdat ja koko negatiivisuuden kulttuurin.

Otettuamme ensimmäisen askeleen, ottakaamme seuraava: tavoitteenamme on nähdä tapahtumien takana oleva tarina, joka pitää sisällään häivähdyksen toivoa. Seuraavassa joitakin esimerkkejä.

Leave a Reply

Your email address will not be published.

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.