Categories
The Search for a Nonviolent Future

Henkisestä paineesta energiaa rakentavaan toimintaan?


Kuva (cc): macca
Teksti: Michael N. Nagler
Suomennos: Timo Virtala

Kuulostaa yksinkertaiselta, mutta onnistuessamme siirtymään syy-seuraussuhteiden ketjussa taaksepäin aasialaistaustaisia vastaan kohdistuneista viharikoksista vihaan – mikä ei ole helppoa, kun olet vihamielisessä tilanteessa – meillä ei pelkästään ole vastaus kysymykseen, miksi tällainen rikos tapahtuu, vaan olemme myös ottaneet ensimmäiset askeleet ongelman ratkaisemisessa. Kun olemme päässeet ongelman emotionaalisen syyn äärelle, alamme nähdä niitä käytännön toimia, joita voimme soveltaa, mutatis mutandis, kaikille väkivallan muodoille: koska perussyy kaikelle väkivallalle on viha, voimme ratkaista ongelman, jos pystymme muuttamaan vihan joksikin toiseksi. On todisteita, ettei tämä temppu ole niin mahdoton kuin miltä se ensi alkuun kuulostaa.

Huomionarvoisessa kokeessa, josta uutisoitiin ensimmäisenä Journal of Abnormal Social Psychology -lehdessä joitakin aikoja sitten, samanikäiset koululaiset jaettiin kahteen ryhmään: toista ryhmää yllytettiin aggressiiviseen, ja toista yhteistyötä lisäävään käytökseen. (Kulttuurissamme useimmat lapset ”koulutetaan” aggressiiviseen käytökseen jo ennen kouluikää, mutta tuon koulutuksen tyhjäksi tekeminen on suhteellisen helppoa rohkaisemalla heidän luontaisia taipumuksiaan jakaa, tehdä yhteistyötä ja huolehtia toistensa hyvinvoinnista.) Parin viikon jälkeen he käyttäytyivät hyvin erilaisesti. Ryhmät tuotiin yhteen, ja heidät altistettiin ärtymykselle: Heidät istutettiin suureen huoneeseen jossa oli projektori ja useita filmikeloja. Jokaiselle lapselle annettiin suklaapatukka, mutta heitä kiellettiin avaamasta sitä vielä. Huone pimennettiin, ja ensimmäinen elokuva laitettiin pyörimään – kunnes, ilman mitään selitystä, kokeen tekijät napsauttivat valot päälle, sulkivat projektorin, takavarikoivat suklaapatukat ja veivät lapset takaisin luokkahuoneisiinsa. Tiede on armotonta! Mutta asia oli tärkeä – selvittää, kestäisikö lasten saama yhteisymmärryskoulutus myös ansaitsemattoman kaltoinkohtelun aikana – ja tulos, joka filmattiin asianmukaisesti luokissa olleiden yksisuuntaisten peilien läpi, oli erittäin selvä. Lapset, jotka olivat saaneet aggressiivista kasvatusta, hyppivät tietysti seinille; heidän turhautumisensa kiehui yli tappeluina, sanaharkkoina ja yleisenä epäjärjestyksenä enemmän kuin koskaan. Tämä ei ollut yllättävää. Mutta loput oli: lapset, joita oli systemaattisesti rohkaistu yhteistyöhön toistensa kanssa, olivat nyt yhteistyöhaluisempia kuin koskaan ennen. Ilmeisesti heidän saama yhteistyökoulutus ei pelkästään suojellut heitä turhautumiselta, vaan opetti heitä myös hyödyntämään sitä. He olivat kykeneviä muuntamaan tilanteen luoman negatiivisuuden rakentavaan toimintaan. Vaikuttaa siltä, että henkinen paine ei ole itsessään hyvää tai huonoa; sen voi ajatella energiaksi, joka voi tulla tuhoisaksi tai hyödylliseksi, kun se laitetaan virtaamaan aggressiivisten tai yhteistoiminnallisten kanavien läpi. Rauha saattaa olla yksinkertaisesti harjoittelukysymys.

Kuten pystyit filmikeloista ja projektorista arvaamaan, tämä Joel Davitzin tutkimus julkaistiin yli viisikymmentä vuotta sitten, kylmän sodan ollessa intensiivisimmillään. Monet poliittiset kommentoijat sanoivat silloin, että jos selviämme tästä vuodesta, 1952, niin selviämme mistä vain. Voisi kuvitella, että tuollaisena aikana kysymys siitä, mitä ihmiset voivat, kouluttautumisen jälkeen, tehdä aggressiivisille vieteilleen ja mitä eivät, olisi keskeisessä roolissa. Mutta Davitzin tutkimus jätettiin paljolti huomiotta. Meneillään oli ”synnynnäisen aggression” teorian kukoistuskausi; siihen aikaan käsitys, että ihmisen aggressio on biologisesti meihin ohjelmoitu eikä sille voi tehdä mitään – uskomus, joka tiedemiesten keskuudessa on nykyisin suuressa määrin hylätty (mutta johon valtamedia ja suuri yleisö uskoo yhä kritiikittömästi) – oli saamassa läpimurron sarjassa pseudotieteellisiä julkaisuja Robert Ardreyn (hänen teoksensa The Terriorial Imperative julkaistiin vuonna 1966), Raymond Dartin ja monen muun toimesta. Tuon sensaatiomaisen ”tieteen” kukoistuskausi on nyt takana päin, ja olemme vapaita kuvittelemaan, että on kuin onkin olemassa keinoja, joilla kääntää viha ja muut negatiiviset energiat johonkin muuhun; eli, kuten koe ehdottaa, ihmisluonto saattaa pitää sisällään sekä parannuskeinon että syyn meneillään olevaan väkivaltaiseen trendiin.

Tiede ei ole seissyt paikallaan vuodesta 1952, joten tietämyksemme yhteistyöstä on noista ajoista laajentunut. Koulujen meditaatioharjoitukset ovat esimerkiksi vahvasti nouseva trendi, mutta silti Davitzin tutkimuksen merkitys on enimmäkseen yhä realisoimatta. Itse tutkimus tunnetaan kyllä rauhankysymyksistä kiinnostuneiden psykologien keskuudessa, mutta sen päätelmiä ei ole systemaattisesti tutkittu niiden potentiaalisesta tärkeydestä huolimatta. Synnynnäisen aggression teorian kanssa tai ilman, pessimistinen suhtautuminen ihmisluontoon on julkisessa keskustelussa – ja pahoin pelkään, myös tieteen valtavirrassa – normi. Ihmiset opiskelevat, puhuvat ja tutkivat varjopuolta. Meidän täytyy etsiä tarkkaan löytääksemme puolen, jonka tarvitsemme.

Leave a Reply

Your email address will not be published.

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.