Kuva (cc): AlicePopcorn
Teksti: Michael N. Nagler
Suomennos: Timo Virtala

Olen nimennyt ongelman yhdeksi keskeisimmistä lähteistä valtamedian, ja aion jatkaa samalla linjalla siitä yksinkertaisesta syystä, että juuri sen avulla muutoksen aikaansaaminen olisi kaikkein tehokkainta. Mutta rehellisyyden nimissä on todettava, ettei kyseessä ole ainoa syyllinen. Kun Hannah Arendt kirjoitti, että on ”jokseenkin yllättävää” ettei väkivallalle ole annettu erityistä huomiota jo aiemmin, hän antoi meille opillisen vihjeen siitä, että meillä on luontaisia taipumuksia vältellä väkivallan ajattelemista suoraan, mikä on ymmärrettävää: kysehän on ihmisluonnon kaikkein kielteisimmän puolen ajattelusta, keskittymistä kaikkein kielteisimpään ominaisuuteemme. Minä en pidä tästä yhtään sen enempää kuin tekään. Mutta vaikka se täytyy tehdä, sitä ei tarvitse tehdä tuhoisasti. Tarkoitan, että voimme tähyillä ihmisluonnon syvyyksiin – itseemme – tasapainoisesti, katsoen mikä siellä on hyvää, ja mikä lannistavaa. Nykyisin, ihmiskunnan varjopuolta korostamalla – ja ”korostamalla” lienee liian hillitty termi kuvailemaan aikakautemme pakkomieltä mässäillä rumuudella ja väkivallalla – kulttuurimme tuntuu tekevän meistä yhä tietämättömämpiä ihmisluonnon todellisesta arvosta. Sallikaa minun valottaa tätä ajatusta lainaamalla lyhyen osion aikakaudelta, jolloin tämä ei vielä pitänyt paikkansa, nimittäin 1500-luvulta:

Alapuolellasi ja ulkopuolellasi sijaitsee koko luotu universumi. Kyllä, jopa aurinko, kuu ja tähdet. Ne ovat kiinnitettynä yläpuolellesi, uljaasti taivaankannelle, mutta silti ne eivät ole verrattavissa sinun ylhäiseen arvokkuuteesi ihmisenä.

Meistä tuntuu mielikuvitukselliselta, että kirjoittaja määrittelee ihmisen näin uljain termein; mutta hänen mielestään olisi ollut aivan yhtä mielikuvituksellista, että me määrittelemme itsemme ”luontaisiksi tappajiksi” (natural born killers) – aivan yhtä mielikuvituksellista, ja paljon vaarallisempaa.

Itsestäänselvyytenä pitämämme pakkomielteenomainen suhtautumisemme kielteisiin ominaisuuksiimme on, paradoksaalista kyllä, tehnyt kielteisten ominaisuuksiemme ymmärtämisen lähes mahdottomaksi; se on estänyt meitä ottamasta sisällämme piileviä väkivallan syitä tarkasteluun luomalla käsityksen, että sisällämme piilee vain väkivallan syitä. Siksi on ensiarvoisen tärkeää, suunnatessamme nyt valomme tähän pimeyteen, etsiä muutoksen siemeniä ja uudistumisen potentiaalia, joita siellä epäilemättä piilottelee meidät väkivaltaisiksi tekevien viettien, impulssien ja harhakäsitysten seassa. Kummallista kyllä, jotkut väkivallan vietit voivat paljastua muutoksen siemeniksi.

Eräänä päivänä kävelin Sproul Plazaa, joka tuli 60-luvulla kuuluisaksi free speech -liikkeen näyttämönä, näin joukon opiskelijoita jakamassa lentolehtisiä nopeasti kyhätyn kioskin ympärillä. Ei mitenkään epätavallinen näky Berkeleyssä. He olivat selvästi kuohuksissa (mikä sekään ei ole epätavallista), ja menin lukemaan heidän suuren, käsinkirjoitetun kyltin: ”Aasialaisvastaiset viharikokset nousussa.” Olin järkyttynyt ja loukkaantunut. Berkeleyssä niin monet oppilaistani, ystävistäni ja kollegoistani ovat aasialaistaustaisia, että asia loukkasi minua henkilökohtaisesti ja syvästi, puhumattakaan siitä, että tällaista ei tulisi tapahtua Berkeleyssä sen enempää kuin missään muuallakaan enää tällä vuosisadalla. Mutta vuosien varrella olen oppinut, että jos haluan tehdä asialle jotain, jotain tehokasta ja jotain pysyvää, minun täytyy pitää ensireaktioni kontrollissa; minun täytyy ottaa askel taaksepäin ja yrittää nähdä asia kokonaisuutena.

Tarkemmin sanottuna, tässä tapauksessa, minun tulee astua kolme askelta taaksepäin. Tummiin vesiin laskeutuakseni, askel askeleelta, minun täytyisi palata ajatuksissani:
aasialaisvastaisista viharikoksista
viharikoksiin
vihaan.

Viha on se todellinen ongelma. Mitä enemmän vihaa on olemassa, sitä enemmän sitä ilmenee erilaisissa muodoissa. Jotkut näistä muodoista tulevat olemaan laittomia – rikoksia, toisin sanoen – ja jotkut näistä rikoksista tulevat suuntautumaan aasialaisia vastaan. Mutta ensisijainen syy siihen, miksi aasialaistaustaisia henkilöitä vastaan tehdyt viharikokset ovat nousussa – Berkeleyssä ja muualla – ei johdu aasialaisista, tai edes rasismista, vaan siitä, että viha on lisääntymässä. Tänään sen kohteena voivat olla aasialaiset; huomenna juutalaiset, tummaihoiset, kodittomat, homot ja lesbot; eilen sen kohteena olivat kommunistit – mutta koska nämä ovat vain kohteita joidenkin ihmisten vihalle, vain vihan erilaisia ilmenemismuotoja, yksittäisen uhriryhmän ongelmien selvittäminen on kuin yrittäisimme korjata läpensä ruosteisen vesijohtoverkon yksittäistä vuotokohtaa. Eikö olisi tehokkaampaan katkaista veden tulo? Tai, vertauskuvaa edelleen kehittääksemme, viha on kuin nousuvesi, joka nostaa kaikkia veneitä: ongelmaa ei voi ratkaista nostamalla vedestä yksittäisiä veneitä tai edes veneryhmiä.

Nämä opiskelijat eivät olleet suinkaan ainoa ryhmä joka yrittää tahollaan selvitä yhdestä uhriongelmasta. Me kaikki teemme tätä, koska tästä on muodostunut tapa meidän kulttuurissamme. Kuten John Burton, entinen Australian ulkoministeriön sihteeri ja sittemmin tunnettu konfliktintutkija, kirjoitti: ”Niin kauan kuin yksittäisiä ongelmia ratkaistaan ikään kuin ne olisivat erillisiä ongelmia, yhtään pysyvää ratkaisua ei tulla löytämään yhteenkään niistä.” Hänen mukaansa meneillään on törmäys yhtäältä ihmisten tarpeiden ja toisaalta ihmisten tarpeita tyydyttämään rakennettujen systeemien välillä. Toisin sanoen, kyseessä ei ole kahden ryhmän ristiriitojen välinen törmäys.

Jos yritämme korjata yhden vuotokohdan kerrallaan, ongelmamme on ensinnäkin siinä, ettei työllämme ole vaikutusta muihin vuotokohtiin. Järjestä opintopiiri, lisää tietoisuutta, tai, jos todella haluat olla mielikuvitukseton, järjestä aasialaistaustaisille paremmat turvatoimet. Tästä saattaa olla seurauksena aasialaistaustaisiin kohdistuvien viharikosten väheneminen (myöhemmin tulen osoittamaan, ettei edes tämä oli varmaa), mutta entä tummaihoisia, lesboja tai valkoihoisia vastaan tehdyt viharikokset? Entä raivonpuuskat liikenteessä? Entä sodat?

Toisaalta, jos voisimme jotenkin kontrolloida vihaa, kaikki sen ilmenemismuodot vähenisivät. Sen vaikutus yksittäisiin viharikoksiin saattaisi ensin olla vähemmän itsestään selvä, koska vaikutus olisi epäsuora, mutta pitkällä aikavälillä sen vaikutukset olisivat paljon, paljon varmemmat. Ilman vihaa ei ole aasialaistaustaisia vastaan tehtyjä viharikoksia. Kokonaisuuden kannalta tämä on itsestään selvää, mutta se on silti tärkeää artikuloida, sillä eteemme osuvalla väkivallalla on taipumus – tästä olkoon todisteena ensireaktioni kioskilla – vetää kaiken huomiomme yksityiskohtiin. Hätätila motivoi toimimaan, mutta todelliselle ongelmanratkaisulle se luo surkean ilmapiirin. Ongelmien ratkaiseminen vaatii hiukan itsekontrollia, hiukan etäisyyttä ja paljon kärsivällisyyttä. Täytyy esimerkiksi kyetä näkemään, että ongelmana ei ole viha ryhmää A:ta tai B:tä vastaan, vaan viha.

Suunnatessani kulkuni takaisin toimistolleni törmäsin sattumalta erääseen Berkeleyssä tunnettuun hahmoon, joka oli paasaamassa ohikulkijoille äänellä, jonka on liiankin helppo tunnistaa. Se on ääni, joka saa ihmiset säpsähtämään ennen kuin he ovat edes kuulleet, mitä hän on sanomassa. En tiedä mikä hänen ongelmansa on, tai miksi hän on päättänyt tuoda sen kampukselle, mutta hän on äärimmäisen vihainen ja viettää tuntikausia hyökkäilemällä karhealla ja katkeralla äänellään ihmisten kimppuun. Hänet tunnetaan yleisesti nimellä Hate Man, vihan mies. Kumma kyllä minusta tuntui, että olin kampuksella ainoa, joka huomasi yhteyden.