Categories
The Search for a Nonviolent Future

Uusia näkökulmia väkivaltaan


Kuva (
cc): Glenn Harper

Teksti: Michael N. Nagler
Suomennos: Timo Virtala

Valtamedian lannistavuudesta huolimatta on olemassa todisteita, että ihmiset haluavat kohdata nämä kysymykset; he ovat yhä tyytymättömämpiä ”vastauksia ei ole olemassakaan” -koulukuntaan ja muuhun vaikenemiseen – ja hyvä niin, sillä jonkun niin vaarallisen asian kuin väkivallan lisääntymisen huomiotta jättäminen olisi kohtalokasta. Taipumus olla keskustelematta väkivallasta on ollut keskuudessamme jo pitkään, mutta on olemassa merkkejä tämän asenteen hiipumisesta. Ottaen huomioon kuinka tärkeä rooli väkivallalla on historiassamme ollut, kirjoitti Hannah Arendt klassisessa teoksessaan ”On Violence” vuonna 1969, ”on… yllättävää, kuinka harvoin väkivalta on nostettu erityistarkasteluun.” Arendtin mukaan uudenlainen tietoisuus on nousemassa, jossa yhä useampien mielestä on tullut aika lopettaa vaikeneminen ja kohdata asia kasvotusten. On kulunut puoli vuosisataa siitä, kun Gandhi huomautti, että maailma on ”verenvuodatuksesta kuolemansairas,” ja kutakuinkin yhtä kauan siitä, kun ranskalainen filosofi Jacques Ellul teki terävän huomionsa, jonka mukaan ”emme elä väkivallan aikaa, vaan väkivallan tiedostamisen aikaa.”

Toisin sanoen, aikaamme ei niinkään kuvaa väkivallan suuri määrä – tällaisia aikoja on ollut ennenkin – vaan se, että meidät on haastettu, mahdollisesti vakavammin kuin koskaan aikaisemmin, reagoimaan siihen. Tämä huomioon ottaen valtamedia ei olisi voinut valita huonompaa ajankohtaa esittäessään väkivallan triviaalina ja käsittämättömänä. Näin tehdessään ne tekevät omituisen ja huonosti ajoitetun karhunpalveluksen koko sivilisaatiolle.

Väkivallan tarkasteleminen on vähän kuin kääntyisi ympäri ja näkisi sen kirkkaan valon, joka on tähän asti heijastanut eteemme mielenkiintoisia kuvioita ja varjoja (kyllä, Plato on tehnyt minuun vaikutuksen). Tuohon kirkkauteen katsominen on vaikeaa, mutta kun onnistumme siinä, se on eräällä tavalla kuin menisimme Liisan kuvastimen läpi peilimaailmaan. Yhtäkkiä meistä tuntuu kuin olisimme hahmoina siinä kuuluisassa 60-luvun julisteessa, jossa henkilön pää on työntyneenä kokonaan toiseen universumiin – tai kuin se pilapiirroksen vanki, joka tuijottaa haikeana taivasta kalteri-ikkunan läpi, samalla kun hänen takanaan oleva sellinovi on auki.

Näin katsottuna maailma on paljon avarampi; valo on ensin häiritsevän kirkas, mutta kun olemme sen kohdanneet, ongelmat, jotka aiemmin tuntuivat mahdottomilta, ovat nyt yhtäkkiä jos jonkinlaisten ratkaisujen seurassa – ratkaisujen, joilla on huonojen sijaan yllättävän hyviä sivuvaikutuksia.

Sillä metodilla, jolla nykyisin hoidamme väkivaltaongelmia, on kammottava tapa luoda enemmän ongelmia kuin mitä se ratkaisee. Asetamme esimerkiksi metallinpaljastimia koulujen ulko-oville yrittäessämme estää nuoria salakuljettamasta sinne aseita. Totta kai tämä vähentää sisälle tuotujen aseiden määrää – ja demoralisoi opiskelijat, koska se viestittää, ettei heihin voi luottaa. Lisäksi se tekee aseen kouluun salakuljettamisesta jännittävää. Mutta ennen kaikkea, se normalisoi väkivallan. Se latistaa järkytyksen. Kuinka on mahdollista, että olemme antaneet nykyisenkaltaisen tilanteen toteutua, jossa nuorilla on aseita ylipäätään, saati sitten että he tuovat niitä kouluihin? Ja ilman tätä järkytystä, mistä saamme motivaation toiminnallemme? Mistä saamme voimia kohdata se todellinen ongelma, josta kouluissa olevat aseet ovat vain yksi muoto: väkivallan ongelman?

Leave a Reply

Your email address will not be published.

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.