Väliintulon vaikeudesta

Sarajevon matkaoppaan kirjoittamiseen liittyen olen viime päivinä käynyt läpi Bosnian historiaa. Kirja, jota käytän päälähteenäni, Noel Malcolmin Bosnia – A Short History, kritisoi kovin sainoin länsimaiden roolia Bosnian sodan ratkaisuyrityksissä. Kirjoittaja ei tyydy pelkästään tuomitsemaan YK:n, EY:n ja USA:n ratkaisuyritykset pelkästään epäonnistuneiksi, vaan kuvailee yksityiskohtaisesti, miksi ne olivat hänen mielestään jopa vahingollisia.

Keskeisin erehdys oli ymmärtää Jugoslavian hajoamissota yleisesti ja Bosnian sota erityisesti muinaisen etnisen vihan purkauksena. Ratkaisuyrityksissä otettiin kaikkien kolmen osapuolen, kroaattien, bosniakkien (eli muslimien) ja serbien, vaatimukset tasa-arvoisesti huomioon, ja lähdettiin etsimään kompromissia niiden välille. Sotailaalliseen konfliktiin nähtiin ratkaisuksi aselepo, humanitaarisiin ongelmiin ratkaisuksi nähtiin humanitaarinen apu, ja etninen puhdistus nähtiin sodan sivutuotteena. Malcolmin mukaan etninen puhdistus ei ollut sodan sivutote, vaan “keskeinen osa sitä poliittista projektia joka sodalla yritettiin saavuttaa, nimittäin luoda yhtenäiset serbien asuttamat alueet, jotka voitiin myöhemmin liittää toisiin serbialueisiin, mukaan lukien Serbiaan itseensä, ja luoda Suur-Serbian valtio.”

Entisen Jugoslavian laajuinen aseidenvientikielto oli Malcolmin mukaan epäoikeudenmukainen, sillä jäihän Serbeille Jugoslavian hajotessa haltuunsa yksi Euroopan suurimmista armeijoista, kun taas Bosnialla ei itsenäistymisensä hetkellä, keväällä 1992, ollut käytännössä minkäänlaita armeijaa. Myöhemmin samana vuonna Serbia julistautui Montenegron kanssa Jugoslavian liittotasavallaksi, ja täten siis hyväksyi sosialistisen Jugoslavian hajoamisen, ja siten välillisesti myös Bosnian itsenäisyyden. Serbia kuitenkin jatkoi puuttumista Bosnian sisäisiin asioihin siinä määrin, ettei Malcolm halua kutsua Bosnian sotaa sisällissodaksi, vaan kansainväliseksi konfliktiksi, jossa Serbian ja Montenegron muodostama Jugoslavian liittotasavalta johti, rahoitti ja aseisti Bosniasta itsenäiseksi haluavia bosnian serbiarmeijaa.


Historoitsija Noel Malcolm.

Lokakuussa 1992 länsimaat toivat neuvottelupöytään ensimmäisen, Martti Ahtisaaren laatiman ratkaisuehdotuksensa, jossa ehdotettiin Bosnian jakamista autonomisiksi kantoneiksi. Bosniakkien mielestä ehdotus palkitsi serbit heidän väkivaltaisista toimistaan. Serbit puolestaan laskelomoivat, että aggressioita jatkamalle he voisivat haalia itselleen entistä suurempia alueita. Myöhemmissä versioissa kantoneille annettiin vielä etniset leimat ja annettiin ymmärtää, että ehdotetut rajat eivät olisi pysyviä. Tämä johti sotilaalliseen kilpailuun alueista ja mikä pahinta, kilpailuun kroaattien ja muslimien välillä. “Aseidenvientikiellon jälkeen kyseessä oli toisiksi suurin kontribuutio länneltä Bosnian tuhoamisessa: se stimuloi kehityksen kohti aitoa bosnialaista sisällissotaa, ja hajotti siten kroaatti-muslimi -liiton, joka oli ollut ainoa tehokas suoja serbejä vastaan.”

Bosniaan lähetettyjen YK-joukkojen pieni määrä ja kevyt aseistus puolestaan johti Malcolmin mukaan siihen, että länsimaat joutuivat olemaan Serbian aggression edessä jatkuvasti varpaillaan peläten YK-sotilaiden joutuvan panttivangeiksi. Näin myös kävi useita kertoja. Toukokuun lopussa 1995 NATO sai YK:lta luvan pommittaa Sarajevoa ympäröiviä serbiasemia. Nato ehti ampua kahdeksaa asevarastoa, ennen kuin serbijoukot ottivat 360 YK -sotilasta panttivangiksi. Bosnian serbitelevisiossa nähtiin kuvia YK-tarkkailijoista sidottuna asevarastobunkkereiden oviin. Serbit vaativat ilmaiskujen lopettamista ja uhkasivat panttivankien tappamisella, mikäli heitä ei totella. Ilmaiskut päättyivät sillä kertaa siihen.


Hautakiviä Srebrenican kansanmurhan muistohautausmaalla. Kuva (cc): Michael Büker.

Hiukan samantyyppinen tilanne toistui Srebrenicassa 9. heinäkuuta samana vuonna. Serbien panssarivaunut vyöryivät Srebrenican kaupunkiin, joka oli osa YK:n julistamaa suojavyöhykettä. Panssarivaunut kaatoivat rauhanturvaajien asettamat tiesulut ja ottivat 32 rauhanturvaajaa panttivangiksi. YK-sotilaat olivat olleet tietoisia joukkojensa riittämättömyydestä ja tilanteen haavoittuvaisuudesta, ja olivat jo useita kertoja pyytäneet NATO:lta ilmaiskuja alueelle, niitä kuitenkaan saamatta. Kun sellaisiin lopulta ryhdyttiin 11. heinäkuuta, NATO:n koneet ehtivät tuhota kaksi serbien panssarivaunua, ennen kuin serbit uhkasivat tappaa panttivankeinaan pitämänsä YK-sotilaat. Ilmaiskut päättyivät siihen, ja etninen puhdistus alkoi. YK:n ihmisoikeustarkkailija Tadeusz Mazowieckin mukaan serbien toiminta oli ”erittäin vakava, massiivisen kokoluokan ihmisoikeusrikkomus, jota voi kuvailla vain barbaariseksi: hyökkäys siviilejä vastaan, tappamisia ja raiskaamisia.” Pian raportin jättämisensä jälkeen hän erosi tehtävästään protestina. Srebrenican kansanmurhassa tapettiin yhteensä yli 8 000 bosniakkia.

Myös Malcolmin kirjan viimeiset lauseet käsittelevät länsimaiden roolia Bosnian sodassa, ja samalla hän tulee korostaneeksi historian tuntemuksen ja tutkimisen tärkeyttä. Pitämällä muinaista etnistä vihaa konfliktin syynä, länsimaat kannattivat ratkaisuksi etnistä erottelua. ”Ymmärtämällä jääräpäisesti väärin Bosnian menneisyyden, länsipoliitikot sekä Euroopassa että Amerikassa varmistivat omalta osaltaan bosnialle entistä ongelmallisemman ja epävarmemman tulevaisuuden.”

spacer

Leave a reply

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.