”Usko on yksinkertaista. Pitää vain seurata Jeesusta. Elää kuin Jeesus,” sanoo franciscaanimunkki Daniel Reich, 31 vuotta, ja työntää magneettiavaimen kahviautomaattiin.

Tuodessaan kahvit hän kertoo kommunistisen Jugoslavian alkuaikojen uskontovainoista. Monet papit tapettiin ja vielä useampi joutui vankilaan. Reich näkee näissä vaikeissa ajoissa jotain hyvääkin. Hänen mielestään kommunismin aikana katolinen kirkko purifioitui. Ne, jotka jatkoivat kirkon piirissä, olivat tosissaan. Heidän täytyi olla valmiita menemään uskonsa puolesta vankilaan.

Silloin kaikille oli selvää, mikä oli katolisen kirkon vihollinen. Nykyisin ”punainen lohikäärme” on sen sijaan näkymätön. ”On lakeja perheitä vastaan, abortteja, homoseksuaalisuutta ja eutanasiaa.” Samaan listaan hän lisää myös vuoden 2006 Euroviisujen voittajan. ”Lordi on saatanan musiikkia”, hän toteaa ykskantaan. ”Täysin käsittämätöntä.”

Hän kertoo osallistuneensa hiljattain konferenssiin, jossa käsiteltiin New Agea. Paikalla ollut intialainen pappi oli esittänyt videon, jossa paholainen oli ollut läsnä. ”En halua pelotella, mutta tämä on totta. Joka päivä voimme tehdä syntiä. Valitsemme, olemmeko Jeesuksen vai saatanan. Kädetön ja jalaton poikakin voi olla onnellinen. Mutta me valtamme koko ajan, vaikka meillä on kaikkea.”

Tulin vierailulle ennen kaikkea luostarin maineikkaan johtajan, Fra Ivo’n takia. Sodan aikana ja sen jälkeen hän on ollut ratkaisevassa roolissa Sarajevon uskontojen välisen vuoropuhelun ja yhteistyön ylläpitäjänä. Apotti ei kuitenkaan ollut tällä kertaa paikalla, mutta hänen avustajansa lupautui esittelemään minulle paikkoja: uusgoottilaisen, vuonna 1894 rakennetun kirkon, ja luostarin puolella luentosaleja, kirjaston, ruokalan, tietokoneluokan ja asuintiloja.

Hän kertoo, että heidän kirkkonsa on kuuluisa siitä, että tänne tulee rukoilemaan eri uskontojen edustajia ja myös agnostikkoja. Yhteisössä toimii myös noin sadan oppilaan Franciscus Assisilaisen teologiaa opettava koulu. ”Autamme [kaupungin] kaikkia opiskelijoista. Meillä on internetkahvila, joka on ilmainen kaikille.” Luostarissa elää seitsemän munkkia ja kolme nunnaa. Yksi munkeista on toimittaja, kaksi hoitaa hallintoa, yksi vastaa uskontojenvälisestä vuoropuhelusta ja yksi on johtaja. Daniel toimii johtajan apulaisena ja huolehtii myös ruuasta ja laskujen maksusta. ”Meillä on päivittäin kaksi messua ja kolme laulutilaisuutta. Sunnuntaisin meillä on viisi messua. Näiden lisäksi osallistun vapaa-ajallani tunnustusrukouksiin. Meillä ei ole seurakuntalaisia, mutta silti kirkko on joka viikko täynnä rukoilijoita.”

Luostarikunnan perustaja, 1200 -luvulla elänyt Franciscus Assisilainen, eli äärimmäisen askeettista elämää. Hänen köyhyyttä koskeva luostarisääntönsä perustui kolmeen uuden testamentin kohtaan, joissa Jeesus kehottaa kieltämään itsensä, myymään omaisuutensa ja antamaan rahansa köyhille. Mitä matkusteluun tulee, niin Franciscus otti kirjaimellisesti Jeesuksen ohjeen, jossa hän kieltää ottamasta matkalle mukaansa mitään: ”ei sauvaa, ei laukkua, ei leipää eikä rahaa.”

Oli suoranainen ihme, että sen ajan rikkain ja vaikutusvaltaisin mies, paavi, antoi näin radikaalille munkkikunnalle siunauksensa. Daniel kertoo, että ennen päätöstään Paavi näki unen, jossa Franciscus oli yksi kirkon peruspilareista, ja että tämä uni auttoi häntä tekemään Franciscuksen kannalta myönteisen päätöksen.

Franciscuksen absoluuttinen köyhyys nousee elävästi mieleeni, kun eteeni tuodaan vaatimaton kasviskeitto, mutta häipyy, kun Daniel kysyy, maistuisiko minulle alkusnapsi. Snapsin, keiton, runsaan pääruuan ja punaviinilasillisen jälkeen on jälkiruuan ja kahvin aika. Kahvia juodessamme kysyn, miksi hän ryhtyi munkiksi.

”Se johtui sodasta”, Daniel vastaa. ”Sota tuhosi paljon hyviä asioita.” Sodan syttyessä hän oli ollut 12-vuotias. Hän oli ollut hyvä koulussa ja kova pelaamaan koripalloa. Sodan jälkeen joitakin hänessä kutsui, ja hän päätti ryhtyä papiksi. ”On radikaali ajatus elää ilman perhettä. Halusin kuitenkin kokeilla. Nyt olen tyytyväinen, että Jumala kutsui minua. Jeesus auttoi minua olemaa kaikkien ihmisten kanssa.”

Munkiksi valmistuttuaan Daniel työskenteli neljä kuukautta lähellä Banja Lukaa. ”Perheet olivat siellä terveitä. Heillä oli paljon lapsia, viidestä seitsemään, ja ihmiset olivat hyviä. Sarajevossa sen sijaan katoliset ovat huonossa asemassa. Monet katoliset kodit tuhottiin sodan aikana. Ennen sotaa täällä oli yli 50 000 katolista, nyt enää 14 000. Monet nuoret perheet lähtivät, koska eivät löydä töitä. Ihmiset myös pelkäävät radikaalia islamia. Ymmärrän, että Sveitsi kielsi minareettien rakentamisen. Terrorismin pelosta.”

Kuukausia vierailuni jälkeen silmiini osuu Danielin luostarin oppilaitosta koskeva uutinen. Siinä kerrottiin, että koulun oppilaat olivat kutsuneet Sarajevon yliopiston islamin tutkimuksen laitoksen oppilaita mukaan seminaariin, jossa käsiteltiin Franciscus Assisilaisen ja persialaisen runoilijan ja teologin Maulana Jalalluddin Rumin ajattelua. Kumpikin tunnetaan ajattoman ja yleismaailmallisen rauhansanoman levittämisestä.

Uutisen ydin ei ollut yhteisessä seminaarissa vaan siinä, mitä tapahtui sen jälkeen. Kun muslimiopiskelijat olivat kiittäneet ja tehneet lähtöä iltapäivärukoukseensa, isännät olivat kertoneet heille jo valmistelleensa huoneen rukousta varten. Vieraat ottivat tarjouksen vastaan ja rukoilivat franciscaaniluostarin opetustiloissa. Rukouksen jälkeen he olivat nauttineet yhteisen aterian ja viettivät yhteisen illan keskustellen ja laulaen. Spontaanin juhlan loppuvaiheessa islaminopiskelija Amra Biljac oli tiivistänyt osallistujien tunteet sanomalla, ettei pelkkä tieto toisten uskonnosta riitä, vaan ihmisten pitää myös olla valmiita auttamaan toisiaan, uskonnollisista eroista huolimatta.

[Kirjoitus on osa loppuvuodesta julkaistavaa Sarajevon matkaopasta.]