Sanoilla miekkaa vastaan


Tukimielenosoitus egyptiläisille Melbournessa, Australiassa 4.2.2011. Kuva (cc): Takver.

Blogosfäärissä eli internetin blogimaailmassa osui silmiin kirjoitus, jossa kerrottiin italialaisesta nuoresta naisesta, performanssitaiteilijasta ja ihmisoikeusaktivistista, joka vuonna 2008 lähti ystävänsä kanssa liftaamaan Milanosta Jerusalemiin. Taiteilijaystävykset olivat pukeutuneet morsiusasuun ja halusivat antaa maailmalle viestin uskosta, luottamuksesta ja rauhasta, ”liitoista ihmisten ja kansakuntien välillä”, kuten he itse asian ilmaisivat. Matka päättyi kuitenkin jo kolmen viikon jälkeen pahimmalla mahdollisella tavalla. Toinen taiteilijoista menetti henkensä julman ja järjettömän väkivallanteon seurauksena. Kirjoittajan johtopäätös on, että väkivalta on osa ihmisen biologista luontoa ja että edellä kerrottu osoittaa, ettei väkivaltaa vastaan ole mahdollista taistella pelkästään sanallisesti.

Ensimmäisestä väittämästä olen samaa mieltä. Väkivalta on osa ihmisen biologista luontoa, ja juuri siksi työtä rauhan eteen täytyy tehdä kaikilla elämän osa-alueilla lakkaamatta. Kuten vietnamilainen buddhalaismunkki, rauhanaktivisti ja kirjailija Thich Nhat Hanh asian ilmaisi, meissä jokaisessa asuu väkivallan siemen. Joka hetki olemme valinnan edessä: voimme joko vaalia, ravita ja kastella tätä siementä, tai kitkeä väkivallan potentiaalia pois. Tämä pätee myös yhteiskuntaan laajemmin. Valintamme poliittisessa keskustelussa, kasvatuksessa, koulutuksessa ja mediassa ratkaisevat, rehottaako keskuudessamme riitojen ja väkivallan ilmapiiri, vai viljelemmekö sovinnon siemeniä.

Sen sijaan jälkimmäisestä väittämästä, siis siitä ettei väkivaltaa vastaan voi taistella sanallisesti, olen täysin eri mieltä. Pelkään pahoin, ettei kyse ole yksittäisen kirjoittajan huolimattomuudesta, vaan laajemmasta väärinymmärryksestä. Etteikö muka olisi olemassa äitiä, joka olisi saanut lastensa riitelyn loppumaan käskemällä, pyytämällä tai vetoamalla? Etteikö olisi portsaria, joka olisi saanut baarissa riehujan rauhoittumaan puhumalla tai poliisia, joka olisi saanut panttivankitilanteen raukeamaan valitsemalla sanansa oikein? Etteikö sotia olisi saatu loppumaan onnistuneiden neuvotteluiden ja taitavien rauhanvälittäjien ansiosta?

Koska näitä tapauksia tapahtuu maailman jokaisessa kylässä joka ikisenä päivänä, voimme paitsi todeta väitteen vääräksi, myös että sen puhdas vastakohta pitää paikkansa: väkivaltaa vastaan on mahdollista taistella sanallisesti. Tätä sanan voimaa voidaan kutsua väkivallattomuudeksi, ja on erinomaisen tärkeää tutkia tarkemmin, miten se toimii. Missä ja koska se on toiminut, ja missä ei? Miksi se toisinaan toimii ja toisinaan ei?

Parhaillaan meneillään olevaa arabimaailman demokraattista liikehdintää voi hyvällä syyllä verrata maailman menestyksekkäimpiin väkivallattomiin vallankumouksiin, joissa miekan voima on kohdattu ja voitettu rohkeudella, rehellisyydellä ja mielikuvituksella: Intian itsenäistymisen 40-luvulla, Amerikan ihmisoikeustaistelu -50 ja -60 -luvuilla, Tšekkoslovakian miehityksen vastustamisen vuonna 1968, Filippiinien kansannousu vuonna 1986, vuoden 1989 vallankumoukset ja apartheidin päättyminen Etelä-Afrikassa 90 -luvulla. Toivoa herättävää arabimaiden kansannousuissa on se, että taustalla näyttää olevan valtava määrä vilpitöntä halua demokraattisempaan ja oikeudenmukaisempaan järjestelmään.

On hyvin valitettavaa, että väkivallattomuudesta voimana puhutaan ja kirjoitetaan niin vähän. Osa edellä mainituista kansannousuista tapahtui spontaanisti, ilman että mielenosoittajilla oli sen enempää käsitteistöä kuin perustietoakaan väkivallattomasta toiminnasta. Toisissa oli taustalla järjestelmällisempää suunnittelua ja koulutusta. Teoreettinen tieto ei tässäkään asiassa, eikä edes käytännön kokemus, takaa onnistumista, mutta parantaa kyllä onnistumisen edellytyksiä.

Tämä kirjoitus on julkaistu ensimmäisenä Loviisan Sanomien Vieraskynä -palstalla 22.3.2011.

spacer

Leave a reply

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.