Näkökulmia väkivallattomuuteen II

Alla keskiosa Status -lehdelle antamastani haastattelusta. Yllä oleva sarjakuva julkaistiin 1900-luvun alussa Etelä-Afrikassa ja kuvaa satyagrahaa parhaimmillaan: vahva ja hyväntahtoinen.

K: Gene Sharp erottaa toisistaan ideologiaan perustuvan väkivallattomuuden ja ilman ideologista pohjaa tehtävän väkivallattoman toiminnan. Väkivallattomuuden ei siis tarvitse kummuta yksilön eettisestä tai uskonnollisesta ideologiasta, vaan se voi toimia myös yksinkertaisesti parhaana välineenä halutun tavoitteen saavuttamiseksi. Mitä väkivallattomuus merkitsee sinulle?

V: Terminä väkivallattomuus on ongelmallinen, sillä sanana se ei viittaa muuhun kuin väkivallan puuttumiseen. Väkivallattomuudella kuitenkin tarkoitetaan jotain paljon enemmän. Gene Sharpin tekemä jaottelu on yksi tapa lähestyä asiaa. Ilman ideologista pohjaa tehtävä väkivallaton toiminta – jota myös pragmaattiseksi väkivallattomuudeksi kutsutaan – on kaikkea vaikuttamista, jossa ei fyysisesti vahingoiteta toista osapuolta. Ideologinen eli periaatteellinen väkivallattomuus sen sijaan perustuu vilpittömälle pyrkimykselle löytää totuus, yhteisymmärrys ja konfliktin eri osapuolten yhteinen etu. Tavoitteena ei ole vastustajan murskaaminen, vaan niin sanotun vastustajan saaminen tulemaan järkiinsä.

Pragmaattisen väkivallattomuuden – vaihtelevilla motiiveilla tehtävien lakkojen, boikottien, mielenosoitusten ynnä muiden sellaisten – yleisyys on erinomainen asia ja niiden menestyminen todistaa kuinka paljon rohkeudella ja mielikuvituksella voi saada aikaiseksi ilman väkivaltaa. Mutta väkivallattomuuden puhtaamman muodon, jota isä Kolbe toteutti, ja jota Mohandas Gandhi kutsui satyagrahaksi, voima perustuu nimenomaan rehellisyyteen ja pyyteettömyyteen, ja se voima ei tule käyttöön, jos väkivallattomia keinoja käyttää vain saavuttaakseen yksittäisen voiton lukuisten väkivaltaisesti ja väkivallattomasti käytävien eturistiriitataisteluiden tiellä.

Näen väkivallattomuuden ennen kaikkea valtavana potentiaalina koko ihmiskunnalle. Viime vuosina on ollut ilo seurata valtioiden ja kansainvälisten yhteisöjen siviilikriisinhallinnan yleistymistä. Siviilien suorittamaa kriisinhallintaa on esimerkiksi YK:n piirissä tehty jo vuosikymmeniä, mutta siviilikriisinhallinnan uudenlainen järjestäytyminen, erityisesti EU:ssa, on antanut poliitikoille ikään kuin uuden työkalun: enää ei tarvitse valita passiivisuuden ja sotilaallisen väliintulon välillä, vaan kriisialueille voi lähettää myös hyvin koulutettuja ja varustettuja, nopeasti lähtövalmiina olevia siviiliasiantuntijoita turvaamaan, rakentamaan ja välittämään rauhaa.

Myös kansalaisjärjestötaholla tehdään siviilikriisinhallintaa, ja nimenomaan periaatteellisen väkivallattomuuden lähtökohdista käsin. Parhaimpana esimerkkinä lienee järjestö nimeltä Nonviolent Peaceforce, joilla on erittäin rohkaisevia kokemuksia väkivallattoman vaikuttamisen mahdollisuuksista nykyisillä kriisialueilla. Väkivallattomuutta – sekä periaatteellista että pragmaattista – on syytä tutkia, testata ja panna käytäntöön niin valtioiden kuin kansalaisjärjestöjenkin piirissä aivan toisessa mittaluokassa kuin nyt tehdään.

Esimerkit maailmanhistoriasta osoittavat, kuinka valtavan suuria asioita pienillä, spontaaneilla ja heikostikin organisoiduilla väkivallattomilla toiminnalla on saatu aikaan. Jos maailman terävimmät ajattelijat saataisiin ydinpommien ja sotilasstrategioiden suunnittelun sijan pohtimaan väkivallattomien vaikuttamiskeinojen mahdollisuuksia, en usko että esimerkiksi Persianlahden sotaa edeltäneessä tilanteessa väkivallattoman ratkaisun löytäminen olisi ollut lainkaan vaikeaa.

K: Milgramin tottelevaisuuskokeet (sosiaalipsykologian klassikko koesarja 1960-luvulta) puhuvat lohdutonta kieltä ihmisten voimasta toimia omien eettisten periaatteidensa mukaisesta auktoriteettien käskiessä toisin. Koesarjassa koehenkilöt kuvittelivat osallistuvansa muistia koskevaan oppimiskokeeseen. Todellisuudessa kokeessa testattiin kuitenkin sitä, kuinka pitkälle henkilö on valmis menemään totellessaan auktoriteettien käskyjä. Koehenkilö asetettiin sähköiskuja välittävän iskugeneaattorin” eteen ja pyydettiin tätä antamaan jokaisen väärän vastauksen kohdalla asteittain koveneva sähköisku ns. sähkötuoliin sidotulle oppijalle (valekoehenkilö). Perusasetelmassa yli 60% koehenkilöistä totteli – vaikkakin hyvin vastentahtoisesti – loppuun asti, ja antoi iskugeneraattorin voimakkaimman iskun oppijalle. Erilaisin vihjein oli tehty selväksi, että isku tulisi olemaan hengenvaarallinen. (Milgramin koesarja lyhyesti: http://fi.wikipedia.org/wiki/Milgramin_tottelevaisuuskoe) Mitä ajatuksia Milgramin kokeiden tulokset herättävät? Mitä auktoriteettien ns. sokean tottelemisen vähentämiseksi voisi tehdä?

V: Kyseinen tutkimustulos antaa aihetta huolestuttaviin kysymyksiin: Vaivaako ihmisiä moraalinen laiskuus ja selkärangattomuus? Onko enemmistö ihmisistä, kuten tutkimustulos antaa ymmärtää, kykenemättömiä itsenäiseen päätöksentekoon ja täysin auktoriteettien johdateltavissa?

Kyseisen testin alkuperäisiä videotallenteita on nähtävillä YouTubessa. On tuskallista katsella shokkeja aiheuttavien koehenkilöiden tuskaa, kun he luulevat aiheuttavansa tuskaa toiselle koehenkilölle. Vaikka kyseinen koe nähdäänkin yleisesti nykyisen tutkimusetiikan vastaisena, siitä on viime vuosina tehty yllättävänkin tarkkoja toisintoja. Tulokset näistä kokeista on vielä alkuperäistäkin surullisempia.

Auktoriteettien sokean tottelemisen vähentämisessä lasten kasvatus on tietysti avainasemassa. Kyse on kuitenkin paljon moniulotteisemmasta ilmiöstä kuin vain valinnasta autoritatiivisen ja vapaan kasvatuksen välillä. Lapsi tarvitsee holhousta, sääntöjä ja rajoja, mutta on myös erinomaisen tärkeää antaa lapsen tehdä valintoja ja antaa hänen nähdä, millainen vaikutus niillä on ympäristöön. Eettisyyden voi katsoa olevan älykkyyden muoto siinä missä matemaattisuudenkin, ja aivan kuten matemaattista älykkyyttä, myös eettistä älykkyyttä voi opettaa ja oppia.

Niin kyseenalainen kuin Milgramin testi monelta kannalta onkin, sen herättämät kysymykset ovat erinomaisen tärkeitä ja niistä pitäisi keskustella enemmän. Kuvaavaa on, että vaikka kokeeseen osallistuminen oli koehenkilöille silmin nähden tuskallista, ylivoimainen enemmistö heistä oli vuosien jälkeen tyytyväisiä, että osallistui kokeeseen. Kirjallisen palautteen perusteella koe oli ollut heille silmiä avaava.

Epäilemättä myös kokeeseen tutustuminen ja Henry David Thoreaun, Mohandas Gandhin ja Leo Tolstoin kaltaisten ajattelijoiden kirjoituksiin lukeminen voi olla silmiä avartavaa ja saa ihmiset tosissaan pohtimaan, onko kiltteys sitä että tottelee sääntöjä vai sitä että osaa teoissaan ottaa kanssaihmiset huomioon.

spacer

Leave a reply

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.