Näkökulmia väkivallattomuuteen I

Ohessa alku haastattelusta, jonka annoin Helsingin yliopiston sosiaalipsykologian opiskelijoiden Status -lehdelle 2/10. Haastattelijana toimi Otto Halmesvaara. Kysymyksiä oli yhteensä kuusi, tässä kaksi ensimmäistä, loput julkaisen lähipäivinä.

K: Olet toiminut useissa rauhan asiaa ajavissa järjestöissä (mm. Suomen Rauhanliitto, Suomen Kristillinen Rauhanliike, Loviisan Rauhanfoorumi) ja olet hoitanut useamman vuoden siviilipalveluskeskuksen koulutusvastaavan virkaa. Milloin ja miten kiinnostuksesi väkivallatonta toimintaa kohtaan heräsi?

V: Yksittäisistä tapahtumista ehkä tärkein oli Rauhaa, Peace – pasifismin klassikoita -kirjan lukeminen kymmenisen vuotta sitten (tuolloin kirja oli nimellä Pasifistinen vakaumus). Toivon tämän kirjan saavan mahdollisimman paljon lukijoita, ennen kaikkea sellaisia jotka väkivallattomuudesta eivät ehkä vielä ole innostuneet, sillä kirjan sisältö on silkkaa dynamiittia. Siihen on koottu väkivallattomuutta käsitteleviä esseitä kahden ja puolen vuosituhannen ajalta, muinaisista kiinalaisista ajattelijoista Jeesuksen, Henry David Thoreaun, Bertrand Russellin ja Martin Luther King Jr:n kautta aina Kurt Vonnegutiin saakka. Erityisesti kirjassa olleet Mohandas Gandhin ja Leo Tolstoin tekstit tekivät rehellisyydellään minuun lähtemättömän vaikutuksen ja antoivat sykäyksen tutustua heidän ajatteluunsa tarkemmin.

K: Väkivallatonta toimintaa saatetaan monesti pitää riittämättömänä ja tehottomana keinona konfliktejen ratkaisemiseksi. Politiikan tutkija ja Albet Einstein -instituutin perustaja Gene Sharp kuitenkin toteaa, että hyvin suunniteltu väkivallaton vastarinta voi olla vähintäänkin yhtä tehokas kamppailunmuoto kuin väkivallan käyttäminen. Tälle havainnolle voidaan myös osoittaa historiallista tukea: mm. Venäjän vuoden 1905 vallankumous, Norjan, Tanskan ja Alankomaiden väkivallattoman vastarinnan kampanjat toisen maailmansodan aikana, Mahatma Gandhin johtama väkivallaton Iso-Britannian vastainen toiminta Intiassa 1920- ja 30-luvuilla ja Martin Luther King Jr:n johtama kansalaisoikeustaistelu rotusyrjintää vastaan Yhdysvalloissa 1950- ja 60-luvuilla. (kts. lisää: Gene Sharp – väkivallattomuus realistinen vaihtoehto). 2. Mitä vastaisit väkivallattoman toiminnan tehokkuuteen skeptisesti suhtautuvalle?

V: Lähtisin liikkeelle siitä, mitä meitä yhdistää. Jos väkivallaton toiminta on jonkun mielestä riittämätön ja tehoton keino konfliktien ratkaisemiseksi, yhdistää meitä kuitenkin se, että meidän kummankin mielestä epäkohtiin tulee puuttua ja ne pitää pyrkiä poistamaan. Me emme siis usko että maailman tapahtumat olisivat ennalta määrättyjä, liian monimutkaisia tai salaliiton käsissä, etteikö niihin voisi ja tulisi pyrkiä vaikuttamaan.

Jos epäkohtia kerran on mahdollista poistaa, on selvää että eri toimintamalleja on syytä punnita ja vertailla keskenään. Toimiiko väkivallattomuus -kysymyksen rinnalla on syytä tarkastella myös kysymystä, toimiiko väkivalta. Vastaus riippuu muun muassa tarkasteluperspektiivistä: puhutaanko yksittäisen tilanteen ratkaisusta vai myös kyseisen ratkaisun heijastusvaikutuksista. Esimerkiksi tilanne, jossa kotiin tunkeutunut ryöstäjä karkotetaan talosta aseella uhaten, on yhdestä näkökulmasta katsoen riittävä ja tehokas ongelmanratkaisukeino: ryöstö estettiin ja kukaan ei loukkaantunut. Toisaalta tällainen onnistunut väkivaltainen ratkaisu luo helposti lähiympäristössä uskoa aseiden suojelevaan voimaan ja innostaa ihmisiä ostamaan aseita. Tilastojen mukaan ne tapaukset, joissa talossa olevaa käsiasetta on käytetty oman perheenjäsenten toimesta omaa perheenjäsentä vastaan, eli vahingonlaukaukset, itsemurhat ja perheväkivalta, ovat lähes 40 kertaa yleisempiä kuin ne, joissa aseen avulla on pystytty suojelemaan kodin asukkaita ja omaisuutta (lähde). Toisin sanoen kyseinen ”onnistuminen” todennäköisesti lisää väkivaltaa, mitä voitaneen pitää myös epäonnistuneen ongelmanratkaisun merkkinä.

Ja edelleen: puolalainen pappi Maximilian Kolbe, joka Auschwitzissa 14.8.1941 ilmoittautui vapaaehtoisesti kuolemaan, sen sijaan että erään vangin onnistuneesta paosta seuranneessa syyttömien rangaistuksessa kuolemaantuomitut olisivat valittu sattumanvaraisesti, kuoli, mutta hänen epäitsekkään uhrautumisensa vaikutus jäi elämään. Erään silminnäkijän arvion mukaan Kolben uhrautuminen palautti keskitysleirivankien uskon ihmiskuntaan ja toivon tulevaisuuteen, ja pelasti siten tuhansia. Oliko Kolben väkivallattomuus ”riittävää ja tehokasta” riippuu tarkasteluperspektiivistä.

Sama pätee valtioiden välisiin konflikteihin. Yhdestä näkökulmasta Persianlahden sota vuonna 1991 oli menestys, sillä liittoutuneiden väkivaltaisen painostuksen ansiosta Irakin joukot vetäytyivät vääryydellä valloittamastaan Kuwaitista puolessa vuodessa. Toisaalta tuona aikana yhteensä yli 100 000 ihmisen arvellaan kuolleen taisteluiden ja niiden seurannaisvaikutusten takia. Sodan ja sitä seuranneen kahdeksan kuukauden aikana Irakin imeväiskuolleisuus nousi yli 300 prosentilla, eli välittömien kuolonuhrien lisäksi sodan voi hyvällä syyllä sanoa aiheuttaneen myös yli 200 000 imeväisikäisen lapsen ennenaikaisen kuoleman (lähde). Kyseiseen sotaan liittyi myös maailman kaikkien aikojen suurin öljykatastrofi, jossa yli miljoona tonnia raakaöljyä päästettiin mereen. Se on noin kaksi kertaa enemmän kuin tänä vuonna Meksikonlahdella. Voiko tätä kutsua onnistuneeksi ongelmanratkaisuksi?

En väitä tietäväni miten Saddam Husseinin joukot olisi saatu vetäytymään Kuwaitista väkivallattomasti, enkä myöskään etteikö väkivalta koskaan eikä missään olosuhteissa voisi olla toimiva ongelmanratkaisukeino. Mutta tarkasteltaessa menneitä konfliktinratkaisuyrityksiä ja yritettäessä löytää ratkaisua meneillään oleviin konflikteihin olisi tärkeää tarkastella valittujen ja valittavien keinojen vaikutuksia useasta perspektiivistä. Sekä väkivaltaisilla että väkivallatomilla keinoilla on välittömien vaikutustensa lisäksi heijastusvaikutuksensa.

Yksi heijastusvaikutus on esimerkin voima: millaisen signaalin hyväksyttävistä ongelmanratkaisukeinoista esimerkiksi Persianlahden sota lähetti ja nykyinen Irakin sota lähettää ns. hauraille valtioille ja terroristeille? Jos ja kun lännen ”sivistysvaltiot” kerran käyttävät väkivaltaa ongelmanratkaisukeinonaan, miten ne voivat vaatia, etteivät muut toimijat saisi käyttää sitä?

Mainitsemasi esimerkit – joihin ja lukuisiin muihin voi Sharpin kirjaa perusteellisemmin tutustua Tv -sarjassa ja kirjassa nimeltä ”A Force More Powerful” – osoittavat, kuinka fantastisen suuria muutoksia rohkeutta, mielikuvitusta ja itsensä alttiiksi laittamisella on maailmanhistoriassa saatu aikaan. Väkivallattoman vaikuttamisen historiaan tutustuminen saa väkivallan näyttämään paitsi barbaariselta, ennen kaikkea mielikuvituksettomalta.

Tietystä näkökulmasta katsottuna periaatteellisen väkivallattomuuden harjoittaja ei voi epäonnistua, sillä vaikka hänen ajamansa asia ei toteutuisi, ja vaikka hän menettäisi vapautensa, terveytensä tai jopa henkensä, hän teki kuitenkin kaikkensa oikeudenmukaisuuden toteutumisen puolesta. Jos hän olisi toiminut toisin, eli omaatuntoaan vastaan, hän olisi epäonnistunut.

Kuva: Maximilian Kolbea esittävä ikkunamaalaus Fransiskaanikirkossa Szombathely’ssä, Unkarissa. Kuvan käyttöoikeudet (pd): Primaryspace.)

spacer

Leave a reply

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.