Kustaa Vaasa Jacob Binckin maalaamana.

Kirjoitus on julkaistu ensimmäisen kerran kirjassa Eurooppalainen maanpuolustus ja asevelvollisuus (Sadankomitea 2010).

Kehitys kohti pakko-ottoja ja vakinaista armeijaa alkoi Ruotsissa muuta Eurooppaa aikaisemmin, Vesteråsin valtiopäivillä vuonna 1544, kun Kustaa Vaasalle myönnettiin oikeus toimeenpanna kiintiöity nostoväenotto. 1680-luvulla järjestelmää kehitettiin jakamalla talot 2 – 4 talon muodostamiin ruotuihin, joiden tehtävänä oli pestata, palkata ja varustaa sotilas. Jos sotilas kuoli, tuli ruodun järjestää uusi mies tilalle. Rauhan aikana miehet viljelivät palstojaan ja saivat satunnaista sotilaskoulutusta.

Venäjän keisarikuntaan liittämisen jälkeen ruotujakolaitos jäi hallinnolliseksi ja taloudelliseksi yksiköksi, mutta aktiivisesti sitä ei enää pidetty toiminnassa. Autonomian alkuaikana sotaväki oli kooltaan pieni ja keskittyi lähinnä paikalliseen puolustamiseen. Tilanne muuttui vuonna 1878, kun yleinen asevelvollisuus astui voimaan. Palvelukseen arvottiin kutsunnoissa kymmenen prosenttia ikäluokasta, ja palvelusaika kesti kolme vuotta. Toinen arvonta koski reserviä, jonka tuli osallistua kolmena kesänä reservin harjoituksiin. Joukkojen virkakielenä oli ruotsi, opetuskielenä suomi ja komentokielenä venäjä.

Vuoden 1901 asevelvollisuuslaissa Suomen armeija määrättiin sulautettavaksi venäläisiin joukko-osastoihin. Tästä seurasi kutsuntalakkoja; vuoden 1902 kutsunnoista jäi pois lähes puolet kutsutuista. Keisari taipui suomalaiseen kansalaistottelemattomuuteen vuonna 1905. Yleinen asevelvollisuus päättyi ja armeija lakkautettiin.

Itsenäistymisen kynnyksellä Suomessa oli kolme armeijan alkiota: suojeluskunnat, punakaartit ja Saksassa koulutettavat jääkärit. Sisällissodan alussa molemmat osapuolet taistelivat ensin vapaaehtoisilla joukoilla, mutta siirtyivät vähitellen aseisiin pakottamiseen. Itsenäisen Suomen ensimmäinen yleistä asevelvollisuutta koskeva laki astui voimaan vuonna 1919. Asevelvollisuus koski papistoa ja punakaartia lukuun ottamatta kaikkia suomalaisia miehiä. Vuonna 1931 asepalveluksesta kieltäytyjille mahdollistettiin siviililuontoinen palvelus armeijalaitoksen ulkopuolella. Kyseinen laki ei ollut voimassa sotien aikana.

Puolustusvoimien liikekannallepanovahvuus saavutti huippunsa kylmän sodan loppuvuosina, kun Suomi oli aseistanut noin 700 000 sotilasta. Tämä tarkoittaa neljäätoista prosenttia kansalaisista. Sittemmin reserviläisten lukumäärää on pudotettu 350 000:een, mikä on Euroopan 46 maan vertailussa neljänneksi suurin Venäjän, Ukrainan ja Turkin jälkeen.

Puolustusvoimien selvityksen mukaan varusmiespalveluksen suorittaneiden osuus ikäluokan miehistä on painunut keskimäärin 65 prosenttiin, ja vastaisuudessakin prosenttiluku näyttää olevan pienenemään päin. Siviilipalveluksen suorittaa noin seitsemän prosenttia ikäluokan miehistä.

Varusmies- ja siviilipalveluksen suorittaneiden osuuden laskiessa on syytä kysyä, kuinka pitkään voidaan puhua yleisestä asevelvollisuudesta ja missä vaiheessa pitäisi siirtyä puhumaan valikoivasta asevelvollisuudesta. Perustuslain mukaan jokainen Suomen kansalainen on velvollinen osallistumaan isänmaan puolustukseen, mutta yleisestä asevelvollisuudesta siellä ei ole mainintaa.

Lähteet:

Huhtamies, Mikko 2000: Sijaissotilasjärjestelmä ja väenotot
Jussila, Osmo 2004: Suomen suuriruhtinaskunta
Laitinen, Kari 2004: Suomalainen asevelvollisuus. Historiallinen kaari, kehitys ja kansallinen olemus
Tuomikoski, Juha 1989: Aseistakieltäytyjän maailma
Turun Sanomat 18.9.2008: Armeijan pienenevät ikäluokat koettelevat puolustusstrategiaa
Puolustusvoimat: http://www.mil.fi/perustietoa/historia/index_2.dsp ja http://www.mil.fi/puolustusvoimainkomentaja/3459.dsp?printable=1&
Wikipedia: Suomen asevelvollisuuden historia, Ruotujakolaitos ja Alueellinen puolustusjärjestelmä