Kun aikaisemmin esittelemäni Zlatan päiväkirja oli lapsen, niin nyt vuorossa oleva Fools Rush In on nuoren näkökulma Sarajevon piiritykseen (1992 – 1996). Kumpikin on tosikertomus piiritetyn kaupungin sisältä, vaikkakin jälkimmäisen kirjoittaja on mitä suuremmassa määrin ulkopuolinen, amerikkalainen 27-vuotias kovia kokenut seikkailija. Kirja kuvailee Sarajevoa, sarajevolaisia ja koko Bosnian sotaa ainutlaatuisella ja yllättävällä tavalla. Suosittelen lukemaan, tosin kritiikkinä todettakoon, että kirjassa on niin paljon viinaa, valittamista ja jonkin verran myös varastamista, että mieleen nousi myös kysymys, onko Bill Carter sittenkään 11-vuotasta Zlataa aikuismaisempi.

Viinaa Bill juo etupäässä brittiläis-ranskalaisen klowneiksi pukeutuneiden ruoka-avustusta jakavan The Serious Road Trip -ryhmän jäsenten kanssa. Heidän kyydillään hän matkustaa kroaattiarmeijan tarkastuspisteiden, miinoitettujen alueiden ja osuutensa kuormasta vaativien serbiarmeijan tarkastuspisteiden kautta piiritettyyn kaupunkiin. Perillä sotaa käyvän kaupungin rauhallisuus on yllätys. Juoksuhautojen, viheltävien ohjusten ja napalmin tappamien lasten sijaan hän näkee aurinkoisen kaupungin, jonka kadulla kävelee rauhallisesti asiallisesti pukeutuneita lapsia, aikuisia ja vanhuksia. Vuosien reppumatkustelun kuluttama Bill huomaa olevansa kaupungin rähjäisimmästä ja likaisimmasta päästä.

The Serious Road Tripin idea on jakaa Britanniasta ostettuja ruoka-avustustarvikkeita suoraan niitä tarvitseville. Ruuan päätymistä pimeille markkinoille yritettiin välttää viimeiseen asti, joten viiden rekkakuormallisen jakamiseen kului aikaa viikkoja, toisinaan jopa kuukausia. Karkkien jakamisen sijaan ryhmä viihdytti paikallisia lapsia pienimuotoisilla sirkusesityksillä. Ryhmä asettui asumaan ja varastoi tarvikkeensa yhteen kaupungin vaarallisimmista rakennuksista, toiseen kahdesta UNIS -tornista, 300 metrin päässä lähimmästä rintamalinjasta. Rauhan aikana tornit olivat yritysten ja järjestöjen toimistorakennuksia, mutta Billin sinne saapuessa pommitettuja, palaneita ja hylättyjä. He ajoivat rekat kellariparkkiin ja nukkuivat, ryyppäsivät ja pelasivat pingistä kerroksessa, josta avautui näkymä yli rakennus rakennukselta tuhoutuvan kaupungin. Seinäjulisteista päätellen ryövätty ja tuhottu kerros oli alun perin kuulunut matkatoimistolle.

Pikku hiljaa sotaa käyvän kaupungin todellisuus, sattumanvaraisen kuoleman raastava läsnäolo, nostaa päätään. Bill tutustuu paikallisiin, juhlii, pelaa heidän kanssaan jalkapalloa ja erkaantuu TSRT -ryhmästä. Kaupunkilaisten kanssa jutellessa hän ei aisti vihaa, vaan modernien ihmisten hämmennystä ja häpeää käsittämättömän ja yllättävän teurastuksen keskellä. Bill ei voi käsittää, miksi länsimedian Balkan -reportaaseissa haastatellaan aina hampaattomia, risuja kantavia mummoja, kun kaupunki on täynnä trendikkäitä ja englantia puhuvia nuoria. Myös avustusjärjestöjen byrokratia sekä YK:n, EU:n ja Naton saamattomuus saavat kritiikistä osansa.

Kadulla leikkivien lasten kautta Bill pääsee ystävystymään paikallisen perheen kanssa. Ulkona lapset leikkivät autonrötisköissä, laulavat Ace of Basea ja tupakoivat salaa vanhemmiltaan, mutta kotona jokainen ateriahetki on pyhä. Ruoka valmistetaan ja se syödään sellaisella kunnioituksella ja rauhallisuudella, että hetki kelpaisi vaikka viimeiseksi ateriaksi. Despoottisen isän varjossa kasvaneelle ja rakkaan tyttöystävänsä vuosia sitten auto-onnettomuudessa menettäneelle Billille tämä on uutta ja arvokasta.

Bill ei epäröi ottaa kantaa päivitellessään kaupunkia piirittävien serbien järjetöntä raakuutta ja kaupunkia puolustavien bosniakkien (länsimedia kutsui heitä muslimeiksi, vaikka osa Billinkin ystävistä oli niin maallistuneita, etteivät olleet käyneet moskeijassa kertaakaan koko elämänsä aikana), kroaattien ja Sarajevon serbien sisukkuutta. Teoria, jonka mukaan Bosnian sota olisi kommunismin aikana tukahdutettuina pidettyjen historiallis-etnisen vihanpidon seurausta, ei saa Billiltä ymmärrystä.

”Jos Navajo-intiaani kävelisi arizonalaisen hotellin aulaan ja tappaisi tusinan pukuihin pukeutuneita valkoihoisia miehiä, ja niin tehdessään vaatisi oikeutta esi-isilleen, miten yhteiskuntamme tähän reagoisi? Haastaisimme hänet oikeuteen murhasta ja panisimme vankilaan. Tehty. Kyse ei olisi ollut Navajojen historiallisista oikeuksista, vaan joukkomurhan tekemisestä.” Pitäisi olla itsestään selvää, ettei myöskään sarajevolaisia lapsia vuoriston suojasta ampuva serbi voi perustella tekoaan historiallisilla syillä.

Kuukaudet ja vuodet vierivät, ja lopulta Bill oivaltaa sen, minkä lukija saattoi huomata jo kirjan alussa: kritisoidessaan länsimediaa hän on ollut ylpeä, ennakkoluuloinen ja yleistävä. Lopultakin hän tarttuu itse kameraan ja ryhtyy tekemään kokemastaan ja näkemästään dokumenttielokuvaa. Sattuman, sinnikkyyden ja mitä monimutkaisempien järjestelyiden ansiosta kuvioon astuu eräs maailmanparantamisesta kiinnostunut irlantilaisbändi. Aloitetaan lähetykset, joissa Bill haastattelee sarajevolaisia ystäviään, ja kuulijoina ja katselijoina ovat kymmenien tuhansien suuruiset konserttiyleisöt eri puolilla Eurooppaa.

Lähetysten jälkeen Bill löytää itsensä dublinilaisen asunnon parvekkeelta Bonon vaimon tarjoilema viinilasi kädessään keskustelemassa Salman Rushdien kanssa projektistaan. Rushdien mielestä suorat videolähetykset sotaa käyvästä kaupungista konserttiyleisölle oli lähes groteski, mutta silti voimakas teko, ja ennen kaikkea niiden toteuttaminen oli parempi kuin että ei olisi tehnyt asialle mitään. Dokumentilla itsellään ei ollut vielä tässä vaiheessa nimeä. Bono ehdotti Miss Sarajevoa, joka viittaisi Sarajevossa sodan aikana järjestettyyn kauneuskilpailuun. Bill ei pidä siitä, koska se ei ole dokumentin pääaihe, mutta suostuu, kun Bono lupaa kirjoittaa aiheesta laulun.

Bill palaa takaisin Sarajevoon ja keskittyy dokumentin tekoon. Hänen ratkaisunsa sodan lopettamiseksi olisi, että Nato pommittaisi kaupunkia piirittävien serbien asemat. Tätä hän ja suurin osa kaupunkilaisista sai odottaa lähes neljä vuotta. Sinä aikana Serbit ehtivät ampua kaupunkiin 500 000 kranaattia, jotka haavoittivat 50 000 ihmistä ja tappoivat 10 000, ennen kuin länsimaat aktivoituivat asiassa. Naton pommituksien alettua piiritys oli ohi viikossa.


Fools Rush In – A True Story of Love, War, and Redemption
Bill Carter
Wenner Books
ISBN 1-932958-50-9