Månadens resa: Med tåg och buss till Bangkok och vidare till Burma, presenteras av Timo Virtala. Borgå Medborgarinstitut, torsdagen den 26. Januari 2012 kl 19.00-20.30, Skepparegatan 9, Borgå. Dörravgift 5 €. Välkommen!
Nenolla on missio. Hän haluaa parantaa Sarajevon maineen. Hän haluaa esitellä modernin Sarajevon, jolla on tarjottavanaan paljon muutakin kuin vain kertomuksia 90-luvun sodasta. Nenon unelma tulee toteutumaan. Ei hänen sitkeytensä ansiosta, vaan koska se Sarajevo, josta hän puhuu, on todellisuutta. Sarajevo on moderni eurooppalainen pääkaupunki, jonka kulttuurielämä on monipuolista, historia henkeäsalpaavaa ja arkkitehtuuri upeaa. Sarajevon tarjoamat mahdollisuudet shoppailuun, yöelämään, urheiluun ja rentoutumiseen ovat kuin missä tahansa eurooppalaisessa kulttuurikaupungissa. Olennaisena erona on vain, että hinnat ovat täällä huomattavasti halvemmat.
Mutta eurooppalaiset eivät tätä tiedä. Sarajevon nimi yhdistetään yhä vain kolmeen asiaan: Sarajevon laukauksiin, Sarajevon olympialaisiin ja Sarajevon piiritykseen. Matkustelukohteena Sarajevo on toistaiseksi tuntemattomampi, ja tämän Neno haluaa muuttaa.
Ei sillä, etteikö sodasta saisi puhua. Päinvastoin, Nenokin puhuu sodasta, ja paljon. Hän oli sodan alkaessa seitsemänvuotias ja kävi koulua kellarissa. Yhdessä kroaatti-, serbi- ja bosniakkitaustaisten lasten kanssa, kuten hän joka kerta muistaa painottaa. Hänen isänsä, etniseltä taustaltaan serbi ja uskonnoltaan ortodoksi, puolusti kaupunkia serbien valloitusyritystä vastaan.
Hänen äitinsä, etniseltä taustaltaan bosniakki ja uskonnoltaan muslimi, kävi töissä yleisradiolla vaarantaen päivittäin henkensä kävellessään kuuden kilometrin matkan työpaikalleen ja takaisin. Hän ei saanut työstään palkkaa. Hän teki sen tehdäkseen oman osuutensa hajoamaisillaan olevan yhteiskunnan koossa pitämiseksi, mutta myös saadakseen pitää työpaikkansa sodan jälkeen. Vain kerran, vuoristoista tulevien pommitusten kiihdyttyä sietämättömiin mittasuhteisiin, hän jäi kellariin lastensa ja naapureidensa kanssa. Hän eli kellarissa kuukauden, ahdistui, pelkäsi mielenterveytensä horjuvan, ja palasi töihin.
Sotaturismi, jota suurin osa Sarajevon turismista yhä on, on Nenon mielestä täysin hyväksyttävää ja kannatettavaa. On tärkeää kertoa koko Euroopalle ja muulle maailmalle mitä täällä tapahtui. Neno kävi hiljattain Berliinissä ja näki, että siellä tehdään yhä Hitler -kierroksia, 65 vuotta sodan päättymisen jälkeen. Turistiryhmät koululaisista eläkeläisiin käyvät vuosittain Auswitzchissä, vähintäänkin oppiakseen mitä toisen maailmansodan aikana tapahtui ja toivottavasti myös miettiäkseen, miten välttää vastaava tulevaisuudessa. Miksei sitten myös Sarajevossa ja Srebrenicassa?
Bosnian sodan aikana kuoli 100 000 bosnialaista, joista 10 000 oli sarajevolaista, ja joista 1 500 oli lapsia. Miksi täällä olleita YK:n sotilaita nimitettiin rauhanturvaajiksi? Neno kysyy. Turvasivatko he rauhan? Piiritys jatkui kolme ja puoli vuotta. Avustusruoka oli surkeaa. Neno kuuli jälkeenpäin, että brittiläiset ja tanskalaiset lapset olivat tehneet ja lähettäneet avustuspaketteja sarajevolaisille lapsille. Hän ei sellaisia saanut, eikä tiedä ketään muutakaan, joka olisi niitä edes nähnyt.
Neno sanoo antaneensa anteeksi, ennen kaikkea koska ei itse halua elää vihassa. Hän ymmärtää että anteeksi antamien ei ole yhtä helppoa niille, jotka menettivät sodissa perheenjäseniään. Hänelle näin ei onneksi käynyt. Pitää antaa anteeksi, mutta ei saa unohtaa, hän korostaa. Tärkeintä on estää tällaisen toistuminen. ”Historiaa on tärkeää opettaa, mutta historianopetuksella ei saa myrkyttää lapsia. Virheet tulee tunnustaa.”
Taloudellinen kehitys on Nenon mielestä tärkeää. EU -jäsenyys on Bosnialle välttämätön. Neno ymmärtää, että se ei ole välttämätöntä Norjalle tai Sveitsille, mutta Bosnialle se toisi paljon kaivattua vakautta. Lisäksi tarvitaan lisää integraatiota kahden entiteetin välillä. Nykyinen järjestelmä on liian monimutkainen.
”Ihmisten pitäisi tajuta, että olemme rikas maa. Erilaisuudesta on syytä olla ylpeä. Se on rikkaus, ei ongelma. Ei vain muille, vaan myös meille. Täällä asuvien muslimien, ortodoksien, katolisten, juutalaisten ja romanien pitäisi tietää enemmän toistemme traditioista.”
Neno on nyt kaksikymmentäkuusivuotias ja opiskelee Sarajevon yliopistossa valtiotieteitä. Kolme kertaa viikossa hän vetää ilmaisia kaupunkikierroksia turisteille. Bosnian saatua viisumivapauden Schengen -maihin hän on matkustanut paljon eri puolilla Eurooppaa ja osallistunut vastaaviin ilmaisiin kaupunkikierroksiin.
Hänen unelmanaan on valmistumisensa jälkeen nähdä kaikki maailman maat. Hän haluaa ehdottomasti matkustaa Afrikkaan, hän tunnustautuu National Geography -ohjelman suureksi faniksi. Hän haluaa jatkaa kaupunkikierrosten tekemistä ja kertoa turisteille, että hänen kotimaansa on turvallinen, että täällä kannattaa vierailla ja että on väärin yhdistää tämä maa vain viime sotaan.
”Ihmiset ovat yllättyneitä kun näkevät, että tällä kaupungilla on muutakin tarjottavaa. Hyvää ruokaa, hyvää yöelämää, Ottomaaninen historiaa ja Itävalta-Unkarin historiaa. Merenrantaan on vain kaksi tuntia. Talviturismi kymmenen kertaa halvempaa kuin Sveitsissä tai itävallassa.”
Kysyn varovasti Bosnian etnisistä ryhmistä, että onko niitä oikeastaan ollenkaan olemassa. Joudun muotoilemaan kysymykseni uudestaan, ennen kuin tulen ymmärretyksi. Kerron että Bosnia – a short history -kirjan mukaan serbit ja kroaatit ovat olleet Balkanilla niin pitkään ja sekoittuneet paitsi keskenään myös jo täällä ennen heitä olleisiin ryhmiin niin suuressa määrin, että oikeastaan heitä ei voi enää erottaa toisistaan. Ja että bosniakit ovat samaa porukkaa, ainoana erona on, että he kääntyivät muslimeiksi 1500-luvulla. Niin että onko täällä erillisiä etnisiä ryhmiä ollenkaan? Minä en ainakaan pysty esimerkiksi kasvonpiirteiden perusteella erottamaan kuka on bosniakki, serbi tai kroaatti.
En saa kysymykseeni suoraa vastausta, vaikka saankin sen käsityksen, että hän on samaa mieltä. ”Olen oikeassa, eroa ei pysty näkemään. Uskonto ja nationalismi ovat täällä kytköksissä.”
Kuten niin monet muutkin, myös Nenon vanhemmat kaipaavat kommunistiaikoja. Se on hänen mielestään ymmärrettävää, jos vertaa kommunismiajan taloudellista tilannetta nykyiseen. ”Täällä oli sitä paitsi erilainen kommunismi kuin muissa Itä-Euroopan maissa. Jugoslavia ei ollut Moskovan käskyn alla. Oikeastaan täällä ei ollut kommunismia ollenkaan, ehkä sosialismia. Tämä oli avoin valtio, meillä oli hyvät suhteet sekä itään että länteen. Mutta jokaisella systeemillä on hyvät ja huonot puolensa. Jugoslavian sosialismi oli kaikesta huolimatta kuitenkin yksipuoluejärjestelmä.”
Yksipuoluejärjestelmäpä hyvinkin, ja historiankirjojen mukaan pelkästään toisen maailmansodan loppuvuosien Titon määräämissä joukkoteloituksissa, ”kuolemanmarsseissa” ja keskitysleirillä kuoli jopa 250 000 toisinajattelijaa.
Muistelen kaupungin natsismilta vapauttaneiden partisaanisankareiden kunniaksi sytytettyä ikuista tulta Ferhadijan ja Marsalkka Titon mukaan nimetyn tien, Marsala Titan, kulmalla. Mietin, pitäisikö partisaanien uhreille sytyttää toinen tuli sen viereen. Ainoa lohtu tässä tragiikassa on, että edistystä on kuitenkin viimein tapahtunut. Korkeasta työttömyydestä, tehottomasta ja korruptoituneesta poliittisesta järjestelmästä huolimatta ketään ei nykybosniassa kuitenkaan vangita, saati sitten teloiteta mielipiteidensä vuoksi.
Kirjoitus on osa Savukeitaan Sarajevon matkaopasta, joka tullaan julkaisemaan tänä vuonna. Kuva: Josip Broz Tito LIFE -lehden kannessa 12.9.1948.
Alla oleva kirjoitus on julkaistu ensimmäisenä kirjassa Impivaarasta pyramideille – Kulttuurienvälinen vuoropuhelu ja suomalainen kansalaisyhteiskunta. Toim. Tuomo Melasuo, Matti Pesu & Outi Tomperi. Rauhan ja konfliktin tutkimuskeskus TAPRI. Tutkimustiedotteita. 99. TAPRI, 2011.
Elokuussa 2011 järjestetään Loviisan Rauhanfoorumin yhteydessä Loviisan Laulujuhlat. Luvassa on monikulttuurisuuden ja monikielisyyden juhla, jossa lavalle nousee niin lapsi-, eläkeläis-, viihde- kuin seurakuntakuorojakin. Keskeisimpänä ideana on nauttia kuorojen, kielten ja kulttuurien moninaisuudesta ja saada niistä voimaa, innostusta ja inspiraatiota.
Laulujuhlaperinne syntyi 1800 -luvun lopussa kansallisuusaatteen ja kielikysymyksen innoittamana. Loviisan seudulla ensimmäiset suuret laulujuhlat järjesti Svenska Folkskolans vänner vuonna 1899. Laulukielenä oli ruotsi ja paikalla oli seitsemäntoista kuoroa, seitsemän torvisoittokuntaa ja tuhansia kuulijoita. Vuonna 1910 kokoonnuttiin jälleen sankoin joukoin Loviisaan, nyt mukana oli 42 kuoroa ja orkesteria. Pienimuotoisempia ruotsinkielisiä laulujuhlia järjestettiin seudulla lähes vuosittain, kunnes vuonna 1971 paikalla oli ennätykselliset 122 kuoroa ja 37 orkesteria, myös kolme suomenkielistä kuoroa sekä vierailevia kuoroja Ruotsista, Norjasta ja Kanadasta. Yhteensä yleisöä ja laulajia arvioitiin olleen yli 8 000. Alueen toistaiseksi viimeiset laulujuhlat järjestettiin Ungernin linnoituksella vuonna 1984.
Näihin historiallisiin laulujuhliin verrattuna Loviisan tämän vuoden tapahtuma tulee olemaan puitteiltaan vaatimaton, mutta symboloi silti hienosti ajan hengen muuttumista. Kansallisen yhteenkuuluvaisuudentunteen vaalimisesta ollaan siirrytty vaalimaan etnisestä taustasta, kielestä, uskonnosta ja kansallisuudesta riippumatonta, koko ihmiskunnan yhteenkuuluvaisuudentunnetta.
Näitä kahta aatetta ei ole syytä nähdä toistensa vastakohtina, vaan pikemminkin saman ilmiön jatkumona. Yksi keskeisimmistä tämän ajatuksen uusista esilletuojista on yhdysvaltalainen tutkija Jeremy Rifkinin. Hänen hiljattain julkaistun kirjansa The Empathic Civilization mukaan ihmisten tietoisuuden ja välittämisen kenttä on ihmiskunnan historian kuluessa pikku hiljaa laajentunut. Metsästäjä-keräilijä -kulttuureissa se ulottui kutakuinkin huutoetäisyydelle. Maanviljelyksen käyttöönoton ja sen mahdollistaman kaupunkikulttuurien syntymisen yhteydessä eettinen sfääri kasvoi kattamaan tuhansia, jopa kymmeniätuhansia ihmisiä. Kirjoitustaidon keksiminen puolestaan mahdollisti identifioitumisen uskonnolliseen viiteryhmään, joka ulottui laajemmalle alueelle kuin missä yksilö ehti elämänsä aikana koskaan kulkemaan. Rifkin käyttää tässä yhteydessä termiä teologinen tietoisuus, joka puolestaan laajeni kirjapainotaidon keksimisen myötä ideologiseksi tietoisuudeksi. Kansallisuusvaltioon perustuva identiteetti syntyi tällä aikakaudella, ja on nyt sähköisen kommunikoinnin aikakaudella eettinen sfääri on kovaa vauhtia laajenemassa koko ihmiskuntaa ja biosfääriä koskevaksi.
Köyhimpien maiden kehitysongelmista alettiin olla huolissaan jo 1960-luvulla, mutta taloudellisen-, poliittisen-, ekologisen- ja kulttuurisen globalisaation keskellä kasvaneiden nykynuorten globaalen ongelmien tiedostaminen ja aktiivisuus näissä asioissa on aivan toista luokkaa. Vertailukohdaksi voidaan ottaa paljon varhaisempi aikakausi, kansallisuusaatteen syntyhetket. Siinä missä 1800-luvun puolivälin ylioppilaat rakensivat suomalaista yhteenkuuluvaisuudentunnetta ja korostivat solidaarisuuden tärkeyttä kansakunnan sisällä, tämän päivän nuoret ahertavat kansainvälisten kysymysten parissa ympäristö-, ihmisoikeus- ja rauhanjärjestöissä. Tavoitteena oli ja on kummassakin tapauksessa parempien elinolosuhteiden luominen omaa välitöntä lähipiiriä ja viiteryhmää laajemmalle alueille.
Kirjoitan tätä Zagrebista Sarajevoon ajavassa junassa samana päivänä kun suuria ikäluokkia edustava isäni viettää kotosuomessa ensimmäistä eläkepäiväänsä. Hänen elämänsä aikana Suomessa tapahtuneessa kansainvälistymisessä on kyse jostain paljon syvällisemmästä kuin vain etelänmatkoista ja amerikkalaisen televisiosarjojen katselusta. Kyse on kouluopetuksen muutoksista, vaihto-oppilasvuosista, koulutustason noususta, median globaalin perspektiivin laajentumisesta, maahan- ja maastamuutosta, lukemattomista kansainvälisistä yhteistyöprojekteista ja verkostoista, kansallisuusrajat ylittävistä avioliitoista, tiedostavasta matkustelusta, työskentelystä kansainvälisissä tehtävissä ja eri puolilla maailmaa syntyneistä ystävistä. Kulttuurien kohtaamisesta on yhden sukupolven aikana tullut osa suomalaistenkin arkipäivää.
Mikä on näiden lisääntyvien kansainvälisten kohtaamisten merkitys? Yhden näkökulman antaa ranskalais-liettualainen filosofi Emmanuel Lévinas (1906 – 1995), joka käsitteli kirjoituksissaan ihmisten kohtaamisia, etiikkaa, kasvoja ja niiden alastomuutta. Hänen filosofiansa on kuin runoutta. Lévinas’in mukaansa etiikka syntyy kun ihmiset kohtaavat toisensa kasvotusten ja näkevät toisensa haurauden ja haavoittuvuuden. “Vain Toisen kasvojen kohtaamisen kautta minusta voi tulla eettinen, moraalinen ja vapaa olento, olento joka kykenee häpeään ja olemaan myös nöyrä.” Kasvot ovat Lévinasin mukaan se, mitä ei voida ”käsittää”, ne vievät tuolle puolen. Kasvot kieltävät tappamasta, mutta vielä paljon enemmän. Ne vaativat minua eettiseen vastuuseen, olemiseen toista varten.
”[V]astuullisuus toisen puolesta, toisen-puolesta-oleminen pysäyttää olemisen anonyymin ja merkityksettömän kohinan.” Oleminen pelkästään itseään varten ei siis riitä elämän tarkoitukseksi. Hän tuli samaan tulokseen kuin lukemattomat uskontojen perustajat, mystikot, filosofit ja kirjailijat ennen häntä: kestävän onnen ja elämän tarkoituksen voi löytää vasta toisten auttamisesta.
Kasvot ja kasvotusten kohtaaminen oli Lévinasille filosofinen konsepti, mutta en silti usko että teen hänelle vääryyttä väittäessäni, että hän puhui samasta itsestäänselvyydestä kuin Rifkin: mitä enemmän kohtaamme toiseutta kasvotusten, mitä enemmän meillä on omakohtaisia kokemuksia muista kulttuureista ja eri maista tulevia ystäviä, perheenjäseniä ja kumppaneita, sitä enemmän heistä välitämme.
Loviisan Rauhanfoorumin kaltaiset monikulttuurisuutta ja suvaitsevaisuutta korostavat kulttuuritapahtumat ovat osaltaan luomassa puitteita kasvotusten kohtaamisille ja edesauttavat sitä kautta globaalin etiikan syntyä ja kasvua. Kohta neljännesvuosisadan ajan on itäuusimaalaiseen pikkukaupunki-idylliin kokoonnuttu syömään rauhanlettuja, osallistumaan seminaareihin, musisoimaan, keskustelemaan, tutustumaan ja seuraamaan teatteria, kuvataidetta ja elokuvia. Seurakuntatyön, ekumenian, uskontojen kohtaamisen, suomensukuisten kansojen yhteenkuuluvaisuuden, Hiroshiman atomipommin uhrien muistamisen ja monikulttuurisuustyön yhdistäminen on omaperäinen ja toimiva idea. Tällä konseptilla Loviisan Rauhanfoorumi on tehnyt rohkeita keskustelunavauksia ja vienyt rauhanaatetta uusille alueille.
Viime vuoden Rauhanfoorumissa kohtasivat toisensa ja yleisön muun muassa Roni Segoly ja Sulaiman Khatib, jotka tulivat Loviisaan Israelista ja Palestiinasta Anna Lindh Foundationin tuella ja Combatants for Peace -järjestön edustajina. Ennen rauhanaktivistin uraansa Roni suoritti armeijan, sympatisoi äärioikeistoa ja työskenteli muun muassa Israelin salaisen palvelun, Shin Betin, leivissä. Sulaiman Khatib puolestaan kutsuu itseään entiseksi palestiinalaistaistelijaksi. Teini-ikäisenä, tietämättä käytännössä mitään konfliktin poliittisesta ja historiallisesta taustasta, hän teki samaa mitä asuinalueen muutkin nuoret: härnäsi israelilaissotilaita heiluttamalla tuolloin vielä kiellettyä Palestiinan lippua, heitteli poliiseja kivillä ja lopulta, seitsemäntoistavuotiaana, yritti ystävänsä kanssa kaapata aseen israelilaissotilaalta. Viimeksi mainitun tempauksen ansiosta hän vietti seuraavat kymmenen ja puoli vuotta israelilaisessa vankilassa.
Kummassakin tapauksessa käänne rauhanaktivistiksi tapahtui kielen opiskelun kautta. Ronin työhön Israelin salaisessa palvelussa kuului palestiinalaisten liikkeiden ja mielenliikkeiden seuraaminen, ja tätä työtä silmällä pitäen hän opiskeli arabian kielen. Palestiinalaisaktivistien ajatuksiin paremmin perehdyttyään hän tajusi olevansa ikään kuin konfliktin väärällä puolella. Lapsena hän oli nimittäin ihaillut brittihallinnon aikaisia juutalaisia itsenäisyystaistelijoita, jotka vaativat ja lopulta voittivat Israelille itsenäisyyden. Nyt palestiinalaiset taistelevat itsehallinnon puolesta Israelin miehittämillä alueilla. Ajatus jäi vaivaamaan. Nuoren perheenisän arkityö, johon toisinaan kuului myös väkivallan käyttäminen, alkoi tuntua ylitsepääsemättömän raskaalta.
Uutta perspektiiviä Ronille antoi myös vierailu Romaniassa, josta hänen vanhempansa olivat joutuneet pakenemaan toisen maailmansodan aikana. Siellä he etsivät hänen äitinsä vanhaa kotitaloa, mutta paikalliset suhtautuivat heihin epäkohteliaasti. Roni muisti hyvin vastaan tapauksen omasta lapsuudestaan, kun heidän kodistaan aikoinaan poishäädetty arabiperhe oli ilmestynyt heidän kotiovelleen. Heidät oli päästetty sisään, mutta heihin oli suhtauduttu epäkohteliaasti. Viimeinen sysäys rauhantyöhön siirtymiselle oli hänen internetissä näkemänsä video, jossa israelilainen puskutraktori tuhoavat palestiinalaisten oliivilehdon sotilaiden kävellessä ylpeänä vieressä. Roni sai tarpeekseen ja liittyi entisille sotilaille ja taistelijoille tarkoitettuun järjestöön, ja kiertää nykyisin Sulaimanin kanssa kertomassa elämäntarinaansa ja näkemyksiään rauhanratkaisuista.
Sulaiman Khatib puolestaan oppi heprean vankilassa ollessaan. Hän luki israelilaisia lehtiä ja kirjoja, ja näki niiden kautta konfliktin uudessa valossa. Hän ei esimerkiksi aiemmin tiennyt israelilaisten historiasta ja toisen maailmansodan holokaustista juuri mitään. Heprean kielen osaaminen mahdollisti myös henkilökohtaiset tuttavuudet israelilaisten kanssa. Hän oppi näkemään aiemmat vastustajansa ennen kaikkea ihmisinä ja tajusi kuinka epätoivoisen koston ja katkeruuden kierteen keskellä he elävät. Ainoa tie siitä pois on väkivallaton ratkaisu. Sekä Roni että Suleiman peräänkuuluttavat väkivallatonta neuvotteluratkaisua, mutta korostavat silti ajavansa nimenomaan oman kansakuntansa etua. Toisen osapuolen kunnioittaminen, rehellisyys, oikeudenmukaisuus ja rauhanomainen ratkaisu on kummankin maan etu.
Vastapuolen kohtaaminen kasvotusten, sen kieleen, kulttuuriin ja ajatusmaailmaan tutustuminen auttoi Ronia ja Suleimania näkemään konflikti laajemmin ilman vihan, pelon ja itsekkyyden sumuverhoa. Se auttoi heitä näkemään Lähi-idän ongelmaan rakentavan ratkaisun ja työskentelemään sen puolesta.
Mutta ei suvaitsevaisuustyön näin dramaattista tarvitse olla. Loviisan Rauhanfoorumin tulevaisuuden suunnitelmiin kuuluu yhteistyö Childrens International Summer Villages -järjestön kanssa. CISV:n konsepti on yksinkertainen: yksitoistavuotiaita tuodaan yhteen eri puolilta maailmaa, ja neljän viikon ajan heidän annetaan leikkiä ja osallistua erilaisiin yhteistyötä ja kulttuurienvälistä vuorovaikutusta edistäviin aktiviteetteihin. Tuloksena on koko elämän kestäviä muistoja ja maailmanlaajuinen ystävyysverkosto. Järjestön perustajan, amerikkalaisen sosiaalipsykologi Doris Allenin mukaan yksitoistavuotiaat ovat juuri oikeassa kehityksellisessä vaiheessa tämänkaltaiseen toimintaan: riittävän itsenäisiä ja kielitaitoisia, mutta kuitenkin yhä avoimia ja ennakkoluulottomia.
Heti toisen maailmansodan jälkeen toteutetusta historian ensimmäisestä CISV:n kesäleiristä kerrotaan legendaa, kuinka saksalaiset ja amerikkalaiset lapset kohtasivat toisensa rautatieasemalla pelokkaissa ja varovaisissa tunnelmissa. Vuosia kestänyt vihapropaganda oli tehnyt vaikutuksen myös lapsiin, mutta kun pelätty ja odotettu kasvokkain kohtaaminen oli viimein tapahtunut, ystävyyssiteet solmittiin nopeasti ja leiri oli kaikkiaan erittäin onnistunut.
Kasvokkain kohtaaminen on pysäyttänyt jopa sotia. Jouluna 1914 ensimmäinen maailmansota oli vastoin odotuksia jämähtänyt asemasodaksi. Länsirintamalla britit ja saksalaiset olivat kaivautuneet juoksuhautoihinsa vain parinkymmenen metrin päähän toisistaan. Kylmyys, nälkä ja huono hygienia vaivasi. Räjähdykset ja panssarivaunujen ajolinjat olivat tuhonneet ja tehneet alueesta kurapellon. Ei-kenenkään maalle oli jäänyt ruumiita, joita kumpikaan osapuoli ei uskaltanut hakea pois. Juoksuhaudoissa oli vettä. Joulun lähestyessä lämpötila laski pakkasen puolelle.
Näihin olosuhteisiin saksalaissotilaat saivat kotirintamalta lähetyksen, jonka tarkoitus oli tuoda heille jouluiloa keskelle sodan kurjuutta: kymmeniä tuhansia joulukuusia. He sytyttivät kuusiin kynttilöitä, nostivat joitakin myös vihollisen näkyville ja lauloivat joululauluja. Britit kuuntelivat Stille Nachtia epäilemättä ensin hämmentyneinä, mutta vastasivat siihen taputtamalla. Sitten lauloivat britit, ja saksalaiset taputtivat. Rohkeimmat kurkkivat juoksuhaudoista ja huikkasivat vastapuolelle joulutervehdyksiä, kunnes tunnelma oli niin luottavainen, että ensimmäiset uskaltautuivat juoksuhaudoistaan ei-kenenkään-maalle. Muut seurasivat.
Paikalla olleiden kertomusten ja valokuvien perusteella tiedetään, että jouluna 1914 brittiläiset, saksalaiset ja myös ranskalaiset kättelivät, toivottivat toisilleen hyvää joulua, tarjosivat tupakkaa, vaihtoivat joululahjoja ja näyttivät kuvia tyttöystävistään. Rintamalinjojen väliin jääneet ruumiit kerättiin pois ja haudattiin. Osa hautjaisista toimitettiin yhdessä. Kotirintamalle lähetetyissä kirjeissä kerrottiin useista ei-kenenkään-maalla pelatuista jalkapallo-otteluista. Vaikka virallista aselepoa ei ollut, Jeremy Rifkinsin mukaan käytännössä yli 100 000 saksalaista, brittiläistä ja ranskalaista sotilasta oli jouluaaton ja joulupäivän aselevossa. Tietyillä alueilla aselepo jatkui joulun jälkeen niin pitkään, että upseerit joutuivat siirtämään joukkoja eri kohtiin saadakseen sodan jatkumaan.
Teknistyessään sodat etääntyvät yhä kauemmaksi inhimillisestä todellisuudesta. Suurin toivein presidentiksi valittu ja Nobelin rauhanpalkinnolla rohkaistu Barak Obama on entisestään kiihdyttänyt miehittämättömien lennokkipommittajien käyttöä Afganistanissa ja Pakistanissa, ja antanut niiden käytölle luvan nyt myös Libyassa. Vuoden 1914 joulurauhan kaltainen kasvokkain kohtaaminen ei ole sotilaiden kesken enää mahdollista, jos ja kun toinen osapuoli puolustaa hallintoaan Saharassa ja toinen istuu virginialaisessa toimistossa ja tekee sitä mitä on tehnyt lapsesta lähtien: pelaa tietokoneella sotapeliä.
Syytä on siis sekä optimismiin että pessimismiin. Maailmasta on tullut yhä tiiviimpi kyläyhteisö, jolla on yhä tiiviimpi yhteenkuuluvaisuudentunne. Jeremy Rifkinsin mukaan tämä tapahtuu kuitenkin viime hetkellä, ehkä jopa liian myöhään. Ilmastonmuutos on osoittautumassa odotettua vakavammaksi, eikä sitä pystytä jarruttamaan ilman mittavaa asennemuutosta ja epäitsekästä kansainvälistä yhteistyötä.
Saadaksemme jotain aikaiseksi, optimismin ja pessimismin väliltä kannattaa valita optimismi. Pelko lamauttaa, toivo saa ihmiset toimimaan. Martin Luther King Jr ei nähnyt painajaista, vaan hänellä oli unelma. Hän ei maalannut kauhuskenaariota, vaan hän kuvasi ne mahdollisuudet, jotka Amerikalle ja koko ihmiskunnalle aukeaa, jos me valitsemme väkivallattomuuden tien. Viimeiseksi jääneessä puheessaan, päivää ennen kuolemaansa, King sanoi käyneensä vuoren huipulla ja nähneensä sieltä luvatun maan. ”Voi olla etten pääse sinne teidän kanssanne. Mutta se ei haittaa minua nyt. Silmäni ovat nähneet Jumalan tulemisen kirkkauden.”
Päivä koostuu kolmesta tapahtumasta, jotka ovat Kansalliskirjastossa, SKSssä ja Eduskunnassa
Kirja ja tietokone – veljekset, kuin Kain ja Abel?
klo 11–12 Kansalliskirjasto, Monrepos-sali, Unioninkatu 36
Sähköistyvät kirjat – yliopistojen kirjojen ja muiden dokumenttien käyttöympäristö
FT, kirjastonjohtaja Jarmo Saarti, Itä-Suomen yliopisto
Kommentti: Lehtori Outi Kallionpää, Rajamäen lukio, Nurmijärvi
Kun luet tai käytät tietotekniikkaa, muista ryhti
Professori emeritus Osmo Hänninen, Itä-Suomen yliopisto
Inhimillinen ja koneellinen kosketus
Kouluttaja, pääsihteeri Timo Virtala, Loviisan Rauhanfoorumi
Tilaisuuden puheenjohtajana toimii professori Kimmo Suomi, Jyväskylän yliopisto
Järjestäjät Keijo Siekkinen -seura ry, Keski-Suomen kulttuuriyhdistys ry ja Kansalliskirjasto
~~~
Kirjallisuudenopetuksen mahdollisuudet
Klo 13–15 Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran juhlasalissa, Hallituskatu 1, 2. kerros, Helsinki.
Sähköinen kirja opetuksessa
FT Mikko Turunen, Tampereen klassillinen lukio
Kommentti: FM Riikka Ylitalo, Jyväskylän yliopisto
Digitaaliset editiot oppimateriaaleina
Toimituspäällikkö Sakari Katajamäki, SKS
Luokanopettaja ja kirjallisuuden opinnot
Professori Katri Sarmavuori, Turun yliopisto
Kommentti: Dosentti Elina Harjunen, Helsingin yliopisto
Seminaarin puheenjohtajana toimii toimituspäällikkö Sakari Katajamäki.
Osanottajat saavat seminaaripäivänä 25 %:n alennuksen kirjaostoksistaan SKS:n kirjamyymälässä, Mariankatu 7:ssä. Muistattehan mainita maksaessanne, mihin SKS:n tilaisuuteen osallistutte. Tilaisuuden järjestävät Lassi Nummen seura ry, Suomen sana ry ja SKS.
Lisätietoja: Sakari Katajamäki, sakari.katajamaki@finlit.fi p. 0201 131 285
~~~
Kirja, tietokone ja koulutus
Eduskunta, Pikkuparlamentin Kansalaisinfo 10.11.2011 klo 17-20
Aluksi kahvit
Kirja – hyvä väline, pysyvin ystävä
Professori Katri Sarmavuori, Turun yliopisto
Kannattaako kirjallisuutta opettaa?
Dosentti Katriina Kajannes, Jyväskylän yliopisto
Miksi Euroopan neuvosto suosittelee kouluihin läppärikieltoa?
OTM, VTM, projektikoordinaattori Marjukka Hagström
Tietokone ylioppilaskirjoituksissa – mahdollisuuksia ja ongelmia
FT, lehtori Mikko Turunen, Tampereen klassillinen lukio
Kokemuksia kiinalaisista tietoisuustaidoista verkko-oppimisessa
Professori Kimmo Suomi, Jyväskylän yliopisto
Tilaisuuden puheenjohtajana toimii kansanedustaja Tuula Peltonen
Tapahtuman järjestävät SDPn sivistysvaliokunta- ja eduskuntaryhmä.
~~~
Seminaaripäivä tuo esille ajankohtaisia kysymyksiä. Samalla se juhlistaa teoksen ilmestymistä. Kimmo Suomi & Katriina Kajannes: Ymmärrys hoi! – Kirja, läppäri ja muuttuva oppiminen vie lukijansa uudistuvaan yliopistoon ja koulumaailmaan. Se näyttää, mihin suuntaan oppiminen muuttuu ja mitkä ovat tieto- ja viestintätekniikan mahdollisuudet. Määrääkö tieteellis-tekninen eliitti, mikä tieto on ihmiselle hyvää ja tarpeellista?
Kirjallisuus nähdään teoksessa yhtenä hyvinvoinnin ja laaja-alaisen ymmärryksen lähteenä, jonka asemaa kouluissa, yliopistoissa ja muissa oppilaitoksissa kannattaa lujittaa. Ymmärrys hoi! esittelee kokemuksia verkko-oppimisesta meiltä ja muualta. Kirjassa kysytään, kannattaako ottaa esimerkkiä Kiinasta, jossa alan sovellukset syventävät ihmisen tietoisuustaitoja. – Kustannusosakeyhtiö Hain julkaisema kokoelma on saatavana viikolla 45/2011.
Lisätietoja Professori Kimmo Suomi, +358 40 8053973, kimmo.suomi@jyu.fi sekä Katriina ja Antti Kajannes, 050 430 3451, kajannes.katriina@gmail.com ja katriina.a.kajannes@jyu.fi
keskisuomenkulttuuriyhdistys.net/43
Tiedustelut:
Professori Kimmo Suomi puh. +358 40 8053973
Pukaron seuraintalon viereisellä kalliolla seisova vanha palohälytyssireeni pärähti viime lauantaina ulvomaan. Hätäisimmät seuraintalon juhlavieraista ehtivät jo ajatella tulipaloa, vaarallisia kemikaaleja kuljettavan rekan kaatumista tai ydinvoimalaonnettomuutta, ennen kuin teko paljastui lasten kepposeksi. Nuhteluiden ja katuvan anteeksipyynnön jälkeen pääsimme jatkamaan juhlia.
Sisällä seuraintalossa tuli puheiden aika. Syntymäpäiväsankari kertoi aikoinaan 70-luvulla yrittäneensä parantaa maailmaa, siinä kuitenkaan onnistumatta. Vastasin, että minulla on vankkoja todisteita siitä, että hän on jatkanut sitä myös 2000 -luvulla. Mitä maailmanparantamisen onnistumiseen ja epäonnistumiseen tulee, niin sitä kuvaa hienosti syyskuussa edesmenneen, vuonna 2004 Nobelin rauhanpalkinnolla palkitun Wangari Maathain kertoma tarina.
Tarina kertoo kolibrista, joka yritti sammuttaa metsäpaloa. YouTubesta löytyvästä versiosta tarinaa on vahvistettu animaatiolla. Muut metsän eläimet, elefantista pikku pupuihin, istuvat joen vierellä toivottomuuden vallassa ja katselevat suunnatonta paloa, joka tuhoaa heidän kotimetsäänsä. Mutta linnuista pienin, kolibri, lentää touhukkaana edes takaisin joelta palopaikalle vieden joka kerralla mennessään pisaran vettä. Muut eläimet pitävät hänen touhottamistaan turhana. ”Mitä sinä pieni lintu noilla siivillä ja tuolla olemattomalla vesivarastolla muka voit saada aikaan suunnattoman suuren metsäpalon sammuttamiseksi?” he kysyvät. Kolibri ei jää heidän kanssaan asiasta väittelemään, vaan vastaa lyhyesti: ”Minä teen kaiken minkä minä pystyn.”
Riittääkö se? Animaation kuvissa on elefantti, sarvikuono, kauris, kana ja pari pesukarhua, eihän heistä ole parhaalla mielikuvituksellakaan noin suuren metsäpalon sammuttajiksi. Väittääkö tarinan kertoja siis, että parhaansa yrittäminen on toivotonta, mutta silti oman henkisen hyvinvoinnin kannalta tärkeää?
Tosielämän työsarka näyttää yhtä toivottomalta. Maailman väkiluku on kolminkertaistunut syntymäpäiväsankarimme elinaikana, ja ylittää ensi vuonna seitsemän miljardia. Lähes miljardi heistä elää aliravittuina. Meneillään on kaksitoista sotaa ja kaksikymmentä pienempää aseellista konfliktia. UNICEFin arvion mukaan maailmassa kuolee päivittäin 24 000 alle viisivuotiasta lasta. Jos ihmiskunnan luonnonvarojen kulutusta vertaa maapallon vuosittain tuottamiin luonnonvaroihin, olemme tuhlanneet tänä vuonna tuotetut luonnonvarat jo loppuun. Hälytyssireenien on syytäkin ulvoa.
Mutta ehkä Maathai tarkoitti, että nuo seitsemän miljardia Homo sapienssia on syytä nähdä mahdollisuutena eikä ongelmana. Mitä jos me kaikki, Pukaron seuraintalolle kokoontuneista tavallisesta tallaajasta aina Yhdysvaltain presidenttiin asti, yrittäisimme parhaamme?
Jos olet sitä mieltä, että ratkaisu nälänhätään, sotiin ja ihmisten eriarvoisuuteen on rikkaiden, köyhien, Yhdysvaltain poliittisen johdon, EU -eliitin, YK:n turvallisuusneuvoston, israelilaisten, palestiinalaisten, Talebanin tai kenenkä tahansa muiden kuin sinun itsesi käsissä, mitä jos näyttäisimme heille mallia? Mitä jos yrittäisimme parhaamme, tekisimme kaiken voitavamme kukin niillä resursseilla ja siinä asemassa, missä olemme? Miten kävisi metsäpalolle silloin?
Kirjoitus on julkaistu ensimmäisen kerran Loviisan Sanomien Vieraskynä -palstalla 7.11.2011. Kuva (pd) on haettu Wikipediasta. Kyseessä on Ernst Haeckelin erilaisia kolibreja esittävä maalaus ‘Kunstformen der Natur’ vuodelta 1899.
Vielä ehtii katsoa Yle Areenasta kolmiosaisen tanskalaisdokumentin Mielen salattu voima ensimmäisen jakson. Ohjelman grafiikat ovat toisinaan sietämättömiä, mutta asiasisältönsä puolesta ohjelma on mitä suositeltavin.
Alussa kerrotaan nuoresta tanskalaismiehestä, joka aiheutti itselleen myrkytysoireet syömällä oikeaksi luulemaansa lumelääkettä. Toinen esimerkkitapaus kertoo vakavaa Parkisonin tautia sairastavasta potilaasta, jolle tehty operaatio paransi oireita ratkaisevasti vuoden ajaksi. Oireet palasivat kun hänelle kerrottiin, että aivoihinsa olikin ruiskutettu vain lumelääkettä. Myös muiden testiin osallistuneiden osalta tulos oli samansuuntainen: leikkauksen teho ei näyttänyt perustuvan sikiösoluihin vaan siihen, kumpaan ryhmään potilaat luulivat kuuluvansa.
Ohjelmassa haastatellaan lumelääketutkijoita eri puolilta maailmaa. Ohjelmassa todetaan mm. että mitä useampaa lumelääkettä potilaalle annetaan, sen tehokkaampia ne ovat. Eri väriset lumelääkkeet tehoavat eri tavalla. Lumelääkettä tehokkaampi on lumeruisku, ja lumeruiskua tehokkaampi on lumeleikkaus. Jotkut yksityiskohdat ovat suorastaan absurdeja: potilas paranee paremmin jos lääkärillä on valkoinen takki. Toisaalta jos lääkäri varoittaa tietyn lääkkeen lisäävän kipua, se myös tekee sen (sekä potilaiden kertomusten että aivokuvien perusteella), vaikka todellisuudessa heille annettiin tehokkaaksi todettua särkylääkettä.
Dokumentissa kerrotaan myös tutkimuksesta, jonka mukaan masennuslääkkeiden tehosta hurjat kahdeksankymmentä prosenttia peruu lumevaikutukseen. Toisessa tutkimuksessa ”yhtä terveitä” ihmisiltä kysyttiin heidän arviotaan omasta terveydentilastaan, jonka jälkeen heidän elämää seurattiin vuosikymmeniä. Lopputulos oli, että ”Oman terveydentilansa arvioiminen heikoksi on siis vaarallisempaa kuin ylipaino, juopottelu ja tupakointi. Myönteisesti terveyteensä suhtautuvat näyttävät siis elävän kymmenen vuotta pidempään.”
Solubiologi Bruce H. Liptonin mukaan ”Ihmisen ajatukset saa aivot erittämään kemiallisia aineita, jotka sopivat hänen henkiseen tilaansa. Toisin sanoen rakastuneen aivot eivät eritä stressi-, vaan harmonia- ja rakkaushormonia. Asenne vaikuttaa siihen, millaisia kemiallisia aineita kehosta vapautuu. Nuo aineet muuttavat fysiikkaamme ja geenejämme. Asian ydin on siis se, että jos alan ajatella toisin, kehoni kemia muuttuu, ja se vuorostaan vaikuttaa soluihini. Eli ajattelutapamme voi määrätä solujen kohtalon.”
Tänään perjantaina luvassa naurujoogaa, Pecha Kuchaa ja runoutta.
Lauantaina torilla tapahtuu:
Klo 8–13 Tarjolla rauhanlettuja, kahvia, rauhanjärjestöjen infoa ja kirjamyyntiä
Klo 9.30 Lauri Kojo, kitara ja Loviisan Rauhanfoorumi toivottavat sinulle hyvää huomenta tunnelmallisin rockin siivin. Tribute to Elvis, Johnny Cash, Buddy Holly, Celine Dion and…?
Klo 10.00 Langinkosken Leidit: Mieleni minun tekevi. Viiden hengen lauluyhtye Kymenlaaksosta laulaa harmonikan säestyksellä Kantelettaren inspiroimia lauluja
Klo 11.30 Zambian Vocal Collection, kahdeksanhenkinen a capella -lauluryhmä Afrikan sydämestä
Klo 12.30 Marja-Leena Airaksinen: Fanni Frederiikka, Nainen vanhois raameis
Tämän jälkeen kaksi seminaaria, joista ensimmäinen käsittelee Arabien vallankumouksia ja toinen rauhantyön tehtäväkentän muutoksia. Iltaohjelmassa on luvassa Näkymätön Elina -elokuvan ilmaisnäytös ja Zambian Vocal Collectionin konsertti, ennen piispa Björn Vikströmin puhetta ja kynttiläkulkuetta, joka omistetaan tänä vuonna Norjan tragedian uhrien muistolle, vihanvastaisuudelle ja suvaitsevaisuudelle.
Sunnuntaina on vuorossa ekumeeninen Matti Turusen säveltämä Rauhanmessu, jossa esiintyy neljä kuoroa. Messun jälkeen klo 15 Loviisan Laulujuhlat, jossa luvassa musiikkia Loviisasta, Ruotsinpyhtäältä, Haapsalusta, Pernajan saaristosta ja Sambian Lusakasta.
Lauantain ja sunnuntain tapahtumiin on järjestetty bussikuljetus, joka lähtee Kiasman edestä la klo 9.00 ja su klo 10.30. Etukäteisilmoittautuminen osoitteeseen teemu@kaapeli.fi.
”Usko on yksinkertaista. Pitää vain seurata Jeesusta. Elää kuin Jeesus,” sanoo franciscaanimunkki Daniel Reich, 31 vuotta, ja työntää magneettiavaimen kahviautomaattiin.
Tuodessaan kahvit hän kertoo kommunistisen Jugoslavian alkuaikojen uskontovainoista. Monet papit tapettiin ja vielä useampi joutui vankilaan. Reich näkee näissä vaikeissa ajoissa jotain hyvääkin. Hänen mielestään kommunismin aikana katolinen kirkko purifioitui. Ne, jotka jatkoivat kirkon piirissä, olivat tosissaan. Heidän täytyi olla valmiita menemään uskonsa puolesta vankilaan.
Silloin kaikille oli selvää, mikä oli katolisen kirkon vihollinen. Nykyisin ”punainen lohikäärme” on sen sijaan näkymätön. ”On lakeja perheitä vastaan, abortteja, homoseksuaalisuutta ja eutanasiaa.” Samaan listaan hän lisää myös vuoden 2006 Euroviisujen voittajan. ”Lordi on saatanan musiikkia”, hän toteaa ykskantaan. ”Täysin käsittämätöntä.”
Hän kertoo osallistuneensa hiljattain konferenssiin, jossa käsiteltiin New Agea. Paikalla ollut intialainen pappi oli esittänyt videon, jossa paholainen oli ollut läsnä. ”En halua pelotella, mutta tämä on totta. Joka päivä voimme tehdä syntiä. Valitsemme, olemmeko Jeesuksen vai saatanan. Kädetön ja jalaton poikakin voi olla onnellinen. Mutta me valtamme koko ajan, vaikka meillä on kaikkea.”
Tulin vierailulle ennen kaikkea luostarin maineikkaan johtajan, Fra Ivo’n takia. Sodan aikana ja sen jälkeen hän on ollut ratkaisevassa roolissa Sarajevon uskontojen välisen vuoropuhelun ja yhteistyön ylläpitäjänä. Apotti ei kuitenkaan ollut tällä kertaa paikalla, mutta hänen avustajansa lupautui esittelemään minulle paikkoja: uusgoottilaisen, vuonna 1894 rakennetun kirkon, ja luostarin puolella luentosaleja, kirjaston, ruokalan, tietokoneluokan ja asuintiloja.
Hän kertoo, että heidän kirkkonsa on kuuluisa siitä, että tänne tulee rukoilemaan eri uskontojen edustajia ja myös agnostikkoja. Yhteisössä toimii myös noin sadan oppilaan Franciscus Assisilaisen teologiaa opettava koulu. ”Autamme [kaupungin] kaikkia opiskelijoista. Meillä on internetkahvila, joka on ilmainen kaikille.” Luostarissa elää seitsemän munkkia ja kolme nunnaa. Yksi munkeista on toimittaja, kaksi hoitaa hallintoa, yksi vastaa uskontojenvälisestä vuoropuhelusta ja yksi on johtaja. Daniel toimii johtajan apulaisena ja huolehtii myös ruuasta ja laskujen maksusta. ”Meillä on päivittäin kaksi messua ja kolme laulutilaisuutta. Sunnuntaisin meillä on viisi messua. Näiden lisäksi osallistun vapaa-ajallani tunnustusrukouksiin. Meillä ei ole seurakuntalaisia, mutta silti kirkko on joka viikko täynnä rukoilijoita.”
Luostarikunnan perustaja, 1200 -luvulla elänyt Franciscus Assisilainen, eli äärimmäisen askeettista elämää. Hänen köyhyyttä koskeva luostarisääntönsä perustui kolmeen uuden testamentin kohtaan, joissa Jeesus kehottaa kieltämään itsensä, myymään omaisuutensa ja antamaan rahansa köyhille. Mitä matkusteluun tulee, niin Franciscus otti kirjaimellisesti Jeesuksen ohjeen, jossa hän kieltää ottamasta matkalle mukaansa mitään: ”ei sauvaa, ei laukkua, ei leipää eikä rahaa.”
Oli suoranainen ihme, että sen ajan rikkain ja vaikutusvaltaisin mies, paavi, antoi näin radikaalille munkkikunnalle siunauksensa. Daniel kertoo, että ennen päätöstään Paavi näki unen, jossa Franciscus oli yksi kirkon peruspilareista, ja että tämä uni auttoi häntä tekemään Franciscuksen kannalta myönteisen päätöksen.
Franciscuksen absoluuttinen köyhyys nousee elävästi mieleeni, kun eteeni tuodaan vaatimaton kasviskeitto, mutta häipyy, kun Daniel kysyy, maistuisiko minulle alkusnapsi. Snapsin, keiton, runsaan pääruuan ja punaviinilasillisen jälkeen on jälkiruuan ja kahvin aika. Kahvia juodessamme kysyn, miksi hän ryhtyi munkiksi.
”Se johtui sodasta”, Daniel vastaa. ”Sota tuhosi paljon hyviä asioita.” Sodan syttyessä hän oli ollut 12-vuotias. Hän oli ollut hyvä koulussa ja kova pelaamaan koripalloa. Sodan jälkeen joitakin hänessä kutsui, ja hän päätti ryhtyä papiksi. ”On radikaali ajatus elää ilman perhettä. Halusin kuitenkin kokeilla. Nyt olen tyytyväinen, että Jumala kutsui minua. Jeesus auttoi minua olemaa kaikkien ihmisten kanssa.”
Munkiksi valmistuttuaan Daniel työskenteli neljä kuukautta lähellä Banja Lukaa. ”Perheet olivat siellä terveitä. Heillä oli paljon lapsia, viidestä seitsemään, ja ihmiset olivat hyviä. Sarajevossa sen sijaan katoliset ovat huonossa asemassa. Monet katoliset kodit tuhottiin sodan aikana. Ennen sotaa täällä oli yli 50 000 katolista, nyt enää 14 000. Monet nuoret perheet lähtivät, koska eivät löydä töitä. Ihmiset myös pelkäävät radikaalia islamia. Ymmärrän, että Sveitsi kielsi minareettien rakentamisen. Terrorismin pelosta.”
Kuukausia vierailuni jälkeen silmiini osuu Danielin luostarin oppilaitosta koskeva uutinen. Siinä kerrottiin, että koulun oppilaat olivat kutsuneet Sarajevon yliopiston islamin tutkimuksen laitoksen oppilaita mukaan seminaariin, jossa käsiteltiin Franciscus Assisilaisen ja persialaisen runoilijan ja teologin Maulana Jalalluddin Rumin ajattelua. Kumpikin tunnetaan ajattoman ja yleismaailmallisen rauhansanoman levittämisestä.
Uutisen ydin ei ollut yhteisessä seminaarissa vaan siinä, mitä tapahtui sen jälkeen. Kun muslimiopiskelijat olivat kiittäneet ja tehneet lähtöä iltapäivärukoukseensa, isännät olivat kertoneet heille jo valmistelleensa huoneen rukousta varten. Vieraat ottivat tarjouksen vastaan ja rukoilivat franciscaaniluostarin opetustiloissa. Rukouksen jälkeen he olivat nauttineet yhteisen aterian ja viettivät yhteisen illan keskustellen ja laulaen. Spontaanin juhlan loppuvaiheessa islaminopiskelija Amra Biljac oli tiivistänyt osallistujien tunteet sanomalla, ettei pelkkä tieto toisten uskonnosta riitä, vaan ihmisten pitää myös olla valmiita auttamaan toisiaan, uskonnollisista eroista huolimatta.
[Kirjoitus on osa loppuvuodesta julkaistavaa Sarajevon matkaopasta.]
Sarajevon vanhan kaupungin basaaritunnelmasta nauttiessani näen lapsen ujuttautuneena kahden mainostelineen väliin. Laskevan auringon valo osuu hänen kasvoilleen ja tajuan, että hyvän kuvan ottamiseen tarvitaan nyt sekä nopeutta että sosiaalista silmää. Lasta silmistäni päästämättä kaivan laukustani kameran, laskeudun kyykkyyn, etsin katseellani äidin tai isän kysyäkseni lupaa silmäkulmiani kysyvästi nostamalla ja kameraa hiukan kohottamalla. Ystävällisen nyökkäyksen sijaan saan tällä kertaa tylyn päänpudistuksen ja rahaa vaativan kädenojennuksen.
Sarajevossa riittää nähtävää: illyrialaisten ja roomalaisten muinaismuistoja, Bosnian keskiaikaisen kirkon arvoituksellisia hautakivikirjoituksia, ottomaanien ja Itävalta-Unkarin aikojen arkkitehtuuria, sefardijuutalaisten kulttuuria, moskeijoita, kirkkoja, synagogia, ja ennen kaikkea Euroopassa ainutlaatuinen turkkilaistyyppinen basaari kahviloineen ja kulta-, kupari-, vaate-, ja mattokauppoineen.
Tämä kaikki jää saksalaiselta hostellinaapuriltani näkemättä, sillä kaupungin kiertämisen sijaan hän istuu huoneessaan ja katselee televisiota. Hän on viisissäkymmenissään oleva sairaalloisen epävarman oloinen nainen. Syy hänen hostelliinlinnoittautumiseensa on, että hän pelkää romanikerjäläisten varastavan hänen lompakkonsa.
Jos saksankielentaitoni riittäisi, kertoisin hänelle, että matkaoppaani mukaan Bosnia-Hertsegovina on yksi Euroopan turvallisimmista paikoista, ja että eurooppalaisiin suurkaupunkeihin verrattuna Sarajevossa on myös suhteellisesti vain vähän kerjäläisiä. Ennen kaikkea haluaisin kertoa, että hänen lompakkonsa ei ole yhtä arvokas kuin se elämä, jonka hän lompakkonsa menettämisen pelossa menettää.
Mutta ei kerjäläisten kohtaaminen ole helppoa kenellekään. Kuten nyt esimerkiksi tuossa yllä kuvailemassani tilanteessa: tunsin syyllisyyttä, sääliä ja epäilystä sellaisena yhdistelmänä, että päällimmäiseksi tunteeksi nousi hämmennys. Kuvaa ottamatta annoin lapsen äidille puolitoista euroa. Hän laittoi rahat taskuunsa, kaappasi lapset kainaloonsa ja häipyi paikalta sanaakaan sanomatta ja katsettaan nostamatta. Minä jäin tuntemaan katumusta siitä että olin antanut liikaa rahaa.
Mutta ongelman ratkaisemisen kannalta ylös, alas ja ympäri pyörivillä tunteillani ei oikeastaan ole suurtakaan merkitystä. Olennaisinta ei myöskään ole se paljon puitu kysymys, huijaako kerjäläinen, teeskenteleekö hän olevansa köyhempi ja kurjempi kuin mitä hän oikeasti on, ja meneekö rahat hänelle itselleen vai rikollisjengille. Oleellisinta on, että hän joutuu kerjäämään.
Mitä minä voin tehdä asian parantamiseksi? Antaa rahaa ojennettuun käteen? Vaatia kerjäämisen kieltämistä? Auttaa kansalaisjärjestöjä ja vaatia parempaa sosiaaliturvaa Euroopan heikompiosaisille? Epäilemättä viimeinen, mutta kumpi ensin mainituista: antaako rahaa vai ei?
Kosovon romanipakolaisten säätiön puheenjohtaja Paul Polanskyn oli Helsingin Sanomien Vieraskynä -kirjoituksessaan sitä mieltä, että kerjääminen tulisi kieltää lailla koko EU:n alueella. Hän perusteli kantansa sillä, että kerjääminen on isoa bisnestä, ja rahat jäävät tuskin koskaan kerjäläisille itselleen. Hän kuvaili lapsia, joiden luita rikotaan, että he herättäisivät enemmän sääliä ja keräisivät suuremmat rahat rikollisliigojen taskuihin.
Polansky on työskennellyt romanien hyväksi ja asunut romanien parissa viisitoista vuotta. Kerjäläiskysymyksen vaikeutta kuvaa hyvin se, että myös hän on epäröinyt asian suhteen. Hän oli aiemmin kerjäämiskieltoa vastaan, mutta on sittemmin muuttanut mielipiteensä.
Olen kallistuvainen Polanskyn kannalle sillä pelkään, että rahan antaminen kerjäläisille ylläpitää kerjäystä enemmän kuin se poistaa köyhyyttä. Mutta myönnän kyllä kysymyksen olevan äärimmäisen vaikea. Niin tai näin, varmaa on joka tapauksessa se, ettei huoneeseen sulkeutuminen ratkaise tätäkään ongelmaa.
Tämä kirjoitus on julkaistu ensimmäisenä Loviisan Sanomien Vieraskynä -palstalla 12.7.2011.
Adnan Smajić kiinnostui teebisneksestä maistettuaan saksalaista filtterikahvia. Hän ei pitänyt sen mausta sen enempää kuin tuoksustakaan. Tuohon aikaan hän asui Saksassa, opiskeli lääketiedettä ja sairasti masennusta.
”Kaikki oli niin kontrolloitua. Jokaiseen ongelmaan löydettiin heti ratkaisu. Kaikelle oli oma paikkansa ja kaikelle oli omat lakinsa. Ihmiset olivat passiivisia kehittelemään asioita. Aina odotettiin että valtio hoitaa. Täällä on juuri päinvastoin. Ihmiset pyrkivät itse kehittelemään asioita, valtio toimii vain satunnaisesti. Olimme jopa vuoden ilman hallitusta, mutta silti asiat rullasivat eteenpäin.”
Hän on kotoisin pienestä, 40 000 asukkaan kaupungista koillis-Bosniasta eli nykyisen Serbitasavallan puolelta. Hän osallistui vuoden sotaan, jonka jälkeen muutti Saksaan. Saksassa hänellä oli kavereita ja opiskelut, jotka hän myös suoritti loppuun, mutta jotenkin hän ei vain viihtynyt. Hän muutti tyttöystävänsä kanssa takaisin Bosniaan, toimi kolme vuotta lääkärinä, kyllästyi, muutti tyttöystävänsä ja äitinsä kanssa Sarajevoon ja toteutti pitkäaikaisen unelmansa avata oma teepuoti.
”Täällä asiat on koko ajan liikkeessä. Harmaa alue on laajempi. Minulla on ollut tämä teetupa nyt kaksi kuukautta, ja siinä ajassa pelkästään tällä kadulla on ehtinyt tapahtua vaikka mitä. Uskomattomia asioita. Tuossa naapurissa esimerkiksi, siinä missä on kaksi pientä pölyistä ikkunaa, siinä asui vanha nainen nimeltä Eugenia. Hän ruokki puluja. Ei mitään leivänmurusten heittelyä silloin tällöin, vaan oikein kunnon ruokintaa, hän kantoi kotiinsa sellaisia kahdeksankymmenen kilon maissisäkkejä. Voit kuvitella millainen tämä paikka oli. Pulunpaskaa kaikkialla. Naapurit tulivat hulluiksi.
”Eugenialla oli vähän mielenterveysongelmia. Hänellä oli kirkkaat hetkensä, mutta yleensä jutut olivat aika hurjia. Hän ihaili George W. Bush. Hän väitti, että sodan aikana George W. oli pelastanut hänet keskitysleiriltä lähettämällä paikalle kaksi lentokonetta.
”Mutta sitten eräänä päivänä hän katosi. Häntä ei näkynyt missään, eikä hän vastannut koputuksiin eikä puhelinsoittoihin. Soitin sosiaaliviranomaisille ja kerroin asiasta. He kehottivat soittamaan poliisille. Soitin poliisille, joka lähetti yhden miehen paikalle, mutta joka heti sanoi, ettei voi tehdä mitään. Että minun pitäisi tehdä. ”Tehdä mitä?” kysyin. Hän vastasi että murtautua Eugenian taloon, hän lupasi katsoa vieressä. Näin teimme.
”Kämpässä oli valtava sotku. Näytti siltä että Eugenia oli kantanut sinne kadulta kaikenlaista roskaa useiden vuosikymmenten ajan. Ja sen rojun keskellä hän makasi lattialla, jonkun sairauskohtauksen saaneena, pystymättä nousemaan ylös. Soitimme ambulanssin ja hänet vietiin sairaalaan, jossa hän on vieläkin. Eikä tule enää takaisin, hänelle etsitään hoitopaikkaa.”
Adnan on ehtinyt kertomaan kaiken tämän ennen kuin olen edes ehtinyt valita itselleni juomaa. Nousen hyllyköiden luokse ja katselen kymmeniä eri teelaatuja: valkoisia, vihreitä ja mustia etikettejä. Adnan kertoo, että valkoinen tee on vanhin tapa juoda teetä. Valkoisessa teessä lehdet poimitaan aikaisin keväällä niiden ollessa vielä nuoria. Kiinassa he kouluttavat apinoita tähän työhön. Valkoisen teen valmistamiseen liittyy monenlaisia salaisuuksia. Toiset teelajit kuivataan auringossa ja toiset varjossa. Myös vihreä ja musta tee on samaa teelaatua, valmistusprosessi vain on erilainen. Musta tee on prosessoidumpaa. Joukossa oli yksi ainoa ruskea etiketti. Adnan kertoi, että kyseessä on musta tee joka poimimisen jälkeen on jätetty kuukausiksi tai jopa vuosiksi maan alle säilöön. Toisin kuin muilla tavoilla valmistetut teet, ruskea tee säilyttää arominsa ja vain paranee vanhentuessaan.
Päätän kokeilla sitä. Adnan annostelee kuivatut teelehdet tyhjälle pannulle vaa’an päällä, tasan sata grammaa, jonka jälkeen kaataa päälle kuumaa vettä. Tee jätetään hautumaan ja Adnan kertoi vielä lisää Eugeniasta. Hänen isänsä oli ollut venäläis-juutalainen ja äiti saksalainen. Hän ei ole ollut koskaan naimisissa eikä hänellä ollut lapsia. Kun Adnan meni katsomaan häntä sairaalaan, nainen oli muistanut hänet heti: sinä olet teemaailma, oli Eugenia huudahtanut.
Kysyn vielä tarkemmin hänen päätöksestään jättää lääkärinura. Adnan vastaa suhtautuvansa lääketieteeseen hyvin skeptisesti. ”Sitä on nykyään kaikkialla, ja sitä käytetään rahan tekemiseen. Ja ennen kaikkea, sille asetetaan liian suuria odotuksia. Ihmiset syövät perunalastuja ja hampurilaisia ja juovat liikaa kokista – mitä muuta voit odottaa kuin sairastuvasi? Länsimainen elämäntapa on saanut ihmiset sairaiksi, mutta he odottavat lääketieteen – ei elämäntapamuutoksen – parantavan heidät.”
Maistan ruskeaa teetä. Maku on maanläheinen ja makea. Adnian näyttää pöydällä olevaa tyttöystävänsä kirjoittamaa runokirjaa, joka tullaan pian julkaisemaan myös ruotsiksi. Läheisestä musiikkiopistosta kuuluu huilunsoittoa.
Kysyn teemaailman nimen, Franz & Sophie, taustaa. Adnan kertoo saaneensa nimi-idean jo viisi – kuusi vuotta sitten, kun koko teepuoti oli pelkkä haave. Hänen yllätyksekseen monet eivät osaa yhdistää nimeä viime vuosisadan alussa Sarajevossa murhattuun kuninkaalliseen pariskuntaan.
”Tähän pariskuntaan, heidän sarajevonvierailuunsa ja murhaansa, liittyy niin uskomattoman monenlaisia yksityiskohtia ja intohimoja. Franz Ferdinandista ei olisi tullut kruununperillistä ilman hänen serkkunsa itsemurhaa. Monet vastustivat hänen avioitumistaan Sophien kanssa, sillä Sophien ei katsottu olevan riittävän ylhäisestä suvusta. He olivat bosnialaisille sankareita, vaikka Bosnia oli Itävalta-Unkarin valloittama, mutta serbeille vihollisia, vaikka Serbia oli itsenäinen valtio. Murha sai aikaiseksi paitsi ensimmäisen maailmansodan, myös kahden imperiumin, Itävalta-Unkarin ja Ottomaanien valtakuntien, lopullisen tuhon, Venäjän kommunistivallankumouksen, Hitlerin valtaannousun ja sitä kautta toisen maailmansodan.”
Kerroin Adnanille hiljattain lukemani tarinan 1800 ja 1900 -lukujen vaihteessa eläneistä serbialaisveljeksistä, joista toinen oli kuuluisa, vaikutusvaltainen ja historiankirjoihin jäänyt runoilija ja toinen tavallinen lääkäri. Tarinan kirjoittaja kysyy, kumman elämä vaikutti ympäröivään todellisuuteen ja maailmanhistoriaan enemmän. Runoilija käytti vaikutusvaltaansa koko elämänsä ajan, hän osallistui politiikkaan ja hänellä oli runsaasti ihailijoita ja seuraajia. Hänen veljensä pelasti erään Gavrilo Princip -nimisen pikkupojan hengen. Pojan, joka teiniksi kasvettuaan murhasi arkkiherttua Ferdinandin ja hänen raskaana olleen vaimonsa.
Sunnuntai-ilta teepuodissa on ollut hiljainen, minun lisäksi paikalla ei ole käynyt muita asiakkaita. Hyllyköillä on myös runsaasti yrttijuomia, mutta Adnan korostaa, etteivät ne ole teetä ollenkaan. Sarajevossa järjestettiin hiljattain yrttiteekonferenssi, mutta Adnan ei osallistunut siihen. ”Siellä oli kaikenlaisia parantajia ja huuhaaväkeä, minä en halua olla missään tekemisissä heidän kanssaan.”
Puheeksi nousee Bosnian pyramidit. Nauramme Sam Osmanagich’ille, joka pani koko homman alulle kuutisen vuotta sitten. Hän oli ystävänsä kanssa kävelemässä Visoko -nimisessä kaupungissa, näki pyramidinmuotoiset kukkulat ja sai ajatuksen, että ne ovat ihmisten tekemiä. Suurempia, vanhempia ja mahtavampia kuin Egyptin pyramidit, ja että niiden alla on luolia ja kirjoituksia, joka saattaa olla ihmiskunnan ensimmäistä kirjoitusta. Sam osasi perustella teoriansa niin hyvin että sai valtavasti kansainvälistä huomiota, suuren joukon kannattajia ja taloudellista tukea valtiolta. Nykyään kolmen vartin ajomatkan päässä Sarajevosta sijaitseva Visoko on turistinähtävyys. Adnanin mielestä minun pitäisi haastatella Samia.
Alan tekemään lähtöä, mutta vielä lopuksi Adnan kertoo ihailevansa suomalaista tangoa, erityisesti M. A. Nummisen saksankieliset tangotulkinnat ovat hänen mieleensä. Hän tietää myös kertoa, että Kaurismäki tulee Sarajevoon parin viikon kuluttua avaamaan Sarajevon filmifestivaalit. Lähden muistamatta maksaa laskua. Palaan takaisin, mutta hän ei suostu ottamaan vastaan rahaa.
[Kirjoitus on osa Savukeidas -kustantamon Sarajevon matkaopasta, joka tullaan julkaisemaan tämän vuoden lopussa.]
Tätä blogia ja allaolevaa twitteria ylläpitää kouluttaja, kirjoittaja, kääntäjä ja Loviisan rauhanfoorumin pääsihteeri. Valokuvat, jollei toisin mainita, ovat kirjoittajan ottamia.
The Global Militarization Index (GMI): http://t.co/Ec8z9I3h Most militarized countries: #Israel, #Singapore and #Syria - posted on 26/01/2012 13:44:05
Loviisan rauhanfoorumi
