Eksyneen turistin muistiinpanot

Huumori

Kauneus

Logiikka

Pelottelu

Viihde

Yllä esitetyistä omia suosikkejani on ehdottomasti kaksi ensimmäistä eli huumori ja kauneus. Home -dokumenttielokuva löytyy kokonaisuudessaan You Tubista. Logiikka -videonkin kannattaa kahlata läpi, vaikka se onkin lähes kymmenminuuttinen yksinpuhelu.

When there is no future -tyyppilillä järjettömillä sloganeilla pelottelu ei oikein sytytä ainakaan minua. Pelkäämme aina tulevaa ympäristökatastrofia, vaikka maailman nykyistä tilaa voisi hyvällä syyllä kutsua katastrofiksi. Ihminen on ennen kaikkea sopeutuja. Vaikka tilanne olisi kuin Terminaattor 2 -elokuvan alussa – kaupunki täynnä raunioita, pääkalloja ja ihmistä vastaan taistelevia koneita – uskon että jäljelle jääneet ihmiset yhä vain ajattelisivat tulevaa katastrofia, ei senhetkistä. “Jos tämä hyökkäys epäonnistuu, olemme pulassa…”

Vetoomus ympäristötietouden herättämiseksi löytyy myös uusimman Hesarin Kuukausiliitteen kannesta. Kuvassa on neandertalin ihminen ja teksti kuuluu: “Onneksi neandertalinihminen ei saanut päättää ydinvoiman rakentamisesta. Mutta Suomen eduskunta tekee pian päätöksen, joka vaikuttaa ihmisten elämään vielä 250 000 vuoden kuluttua”.

Yksi parhaista ympäristötietouden herättäjistä on tilastojen ja viimeisimpien tieteellisten tutkimustulosten asiallinen esilletuonti. “Yhden naudanlihakilon tuottaminen synnyttää yhtä paljon hiilidioksidipäästöjä kuin 250 kilometrin ajaminen tavanomaisella eurooppalaisella autolla,” kerrotaan uusimmassa Maailman tila -raportissa. Alla olevaa kansikuvaa klikkaamalla saa lisätietoja.

Kommentoi »
Tagit: Greenpeace, Huumori, Ilmastonmuutos, Luonto, Meatrix, Ympäristö
Kategoria: Videoklipit

Kun aikaisemmin esittelemäni Zlatan päiväkirja oli lapsen, niin nyt vuorossa oleva Fools Rush In on nuoren näkökulma Sarajevon piiritykseen (1992 – 1996). Kumpikin on tosikertomus piiritetyn kaupungin sisältä, vaikkakin jälkimmäisen kirjoittaja on mitä suuremmassa määrin ulkopuolinen, amerikkalainen 27-vuotias kovia kokenut seikkailija. Kirja kuvailee Sarajevoa, sarajevolaisia ja koko Bosnian sotaa ainutlaatuisella ja yllättävällä tavalla. Suosittelen lukemaan, tosin kritiikkinä todettakoon, että kirjassa on niin paljon viinaa, valittamista ja jonkin verran myös varastamista, että mieleen nousi myös kysymys, onko Bill Carter sittenkään 11-vuotasta Zlataa aikuismaisempi.

Viinaa Bill juo etupäässä brittiläis-ranskalaisen klowneiksi pukeutuneiden ruoka-avustusta jakavan The Serious Road Trip -ryhmän jäsenten kanssa. Heidän kyydillään hän matkustaa kroaattiarmeijan tarkastuspisteiden, miinoitettujen alueiden ja osuutensa kuormasta vaativien serbiarmeijan tarkastuspisteiden kautta piiritettyyn kaupunkiin. Perillä sotaa käyvän kaupungin rauhallisuus on yllätys. Juoksuhautojen, viheltävien ohjusten ja napalmin tappamien lasten sijaan hän näkee aurinkoisen kaupungin, jonka kadulla kävelee rauhallisesti asiallisesti pukeutuneita lapsia, aikuisia ja vanhuksia. Vuosien reppumatkustelun kuluttama Bill huomaa olevansa kaupungin rähjäisimmästä ja likaisimmasta päästä.

The Serious Road Tripin idea on jakaa Britanniasta ostettuja ruoka-avustustarvikkeita suoraan niitä tarvitseville. Ruuan päätymistä pimeille markkinoille yritettiin välttää viimeiseen asti, joten viiden rekkakuormallisen jakamiseen kului aikaa viikkoja, toisinaan jopa kuukausia. Karkkien jakamisen sijaan ryhmä viihdytti paikallisia lapsia pienimuotoisilla sirkusesityksillä. Ryhmä asettui asumaan ja varastoi tarvikkeensa yhteen kaupungin vaarallisimmista rakennuksista, toiseen kahdesta UNIS -tornista, 300 metrin päässä lähimmästä rintamalinjasta. Rauhan aikana tornit olivat yritysten ja järjestöjen toimistorakennuksia, mutta Billin sinne saapuessa pommitettuja, palaneita ja hylättyjä. He ajoivat rekat kellariparkkiin ja nukkuivat, ryyppäsivät ja pelasivat pingistä kerroksessa, josta avautui näkymä yli rakennus rakennukselta tuhoutuvan kaupungin. Seinäjulisteista päätellen ryövätty ja tuhottu kerros oli alun perin kuulunut matkatoimistolle.

Pikku hiljaa sotaa käyvän kaupungin todellisuus, sattumanvaraisen kuoleman raastava läsnäolo, nostaa päätään. Bill tutustuu paikallisiin, juhlii, pelaa heidän kanssaan jalkapalloa ja erkaantuu TSRT -ryhmästä. Kaupunkilaisten kanssa jutellessa hän ei aisti vihaa, vaan modernien ihmisten hämmennystä ja häpeää käsittämättömän ja yllättävän teurastuksen keskellä. Bill ei voi käsittää, miksi länsimedian Balkan -reportaaseissa haastatellaan aina hampaattomia, risuja kantavia mummoja, kun kaupunki on täynnä trendikkäitä ja englantia puhuvia nuoria. Myös avustusjärjestöjen byrokratia sekä YK:n, EU:n ja Naton saamattomuus saavat kritiikistä osansa.

Kadulla leikkivien lasten kautta Bill pääsee ystävystymään paikallisen perheen kanssa. Ulkona lapset leikkivät autonrötisköissä, laulavat Ace of Basea ja tupakoivat salaa vanhemmiltaan, mutta kotona jokainen ateriahetki on pyhä. Ruoka valmistetaan ja se syödään sellaisella kunnioituksella ja rauhallisuudella, että hetki kelpaisi vaikka viimeiseksi ateriaksi. Despoottisen isän varjossa kasvaneelle ja rakkaan tyttöystävänsä vuosia sitten auto-onnettomuudessa menettäneelle Billille tämä on uutta ja arvokasta.

Bill ei epäröi ottaa kantaa päivitellessään kaupunkia piirittävien serbien järjetöntä raakuutta ja kaupunkia puolustavien bosniakkien (länsimedia kutsui heitä muslimeiksi, vaikka osa Billinkin ystävistä oli niin maallistuneita, etteivät olleet käyneet moskeijassa kertaakaan koko elämänsä aikana), kroaattien ja Sarajevon serbien sisukkuutta. Teoria, jonka mukaan Bosnian sota olisi kommunismin aikana tukahdutettuina pidettyjen historiallis-etnisen vihanpidon seurausta, ei saa Billiltä ymmärrystä.

”Jos Navajo-intiaani kävelisi arizonalaisen hotellin aulaan ja tappaisi tusinan pukuihin pukeutuneita valkoihoisia miehiä, ja niin tehdessään vaatisi oikeutta esi-isilleen, miten yhteiskuntamme tähän reagoisi? Haastaisimme hänet oikeuteen murhasta ja panisimme vankilaan. Tehty. Kyse ei olisi ollut Navajojen historiallisista oikeuksista, vaan joukkomurhan tekemisestä.” Pitäisi olla itsestään selvää, ettei myöskään sarajevolaisia lapsia vuoriston suojasta ampuva serbi voi perustella tekoaan historiallisilla syillä.

Kuukaudet ja vuodet vierivät, ja lopulta Bill oivaltaa sen, minkä lukija saattoi huomata jo kirjan alussa: kritisoidessaan länsimediaa hän on ollut ylpeä, ennakkoluuloinen ja yleistävä. Lopultakin hän tarttuu itse kameraan ja ryhtyy tekemään kokemastaan ja näkemästään dokumenttielokuvaa. Sattuman, sinnikkyyden ja mitä monimutkaisempien järjestelyiden ansiosta kuvioon astuu eräs maailmanparantamisesta kiinnostunut irlantilaisbändi. Aloitetaan lähetykset, joissa Bill haastattelee sarajevolaisia ystäviään, ja kuulijoina ja katselijoina ovat kymmenien tuhansien suuruiset konserttiyleisöt eri puolilla Eurooppaa.

Lähetysten jälkeen Bill löytää itsensä dublinilaisen asunnon parvekkeelta Bonon vaimon tarjoilema viinilasi kädessään keskustelemassa Salman Rushdien kanssa projektistaan. Rushdien mielestä suorat videolähetykset sotaa käyvästä kaupungista konserttiyleisölle oli lähes groteski, mutta silti voimakas teko, ja ennen kaikkea niiden toteuttaminen oli parempi kuin että ei olisi tehnyt asialle mitään. Dokumentilla itsellään ei ollut vielä tässä vaiheessa nimeä. Bono ehdotti Miss Sarajevoa, joka viittaisi Sarajevossa sodan aikana järjestettyyn kauneuskilpailuun. Bill ei pidä siitä, koska se ei ole dokumentin pääaihe, mutta suostuu, kun Bono lupaa kirjoittaa aiheesta laulun.

Bill palaa takaisin Sarajevoon ja keskittyy dokumentin tekoon. Hänen ratkaisunsa sodan lopettamiseksi olisi, että Nato pommittaisi kaupunkia piirittävien serbien asemat. Tätä hän ja suurin osa kaupunkilaisista sai odottaa lähes neljä vuotta. Sinä aikana Serbit ehtivät ampua kaupunkiin 500 000 kranaattia, jotka haavoittivat 50 000 ihmistä ja tappoivat 10 000, ennen kuin länsimaat aktivoituivat asiassa. Naton pommituksien alettua piiritys oli ohi viikossa.

Fools Rush In – A True Story of Love, War, and Redemption
Bill Carter
Wenner Books
ISBN 1-932958-50-9

Kommentoi »
Tagit: Bill Carter, Bosnian sota, Nato, Sarajevo, Sarajevon piiritys, U2, Zlata Filipović
Kategoria: Kirjat

Crises, Conflicts and Development: Multifaceted Perspectives to Security 11. – 12.2.2010 Helsinki, Finland. Organizer: Finnish Society for Development Research. Website: http://www.kehitystutkimus.fi/conference.

Given my background as a peace activist and peace educator – not as a scientist – this is not going to be a academic paper in the traditional sense. I’ll tell about my impressions from the field, how I see the aim of peace education, the problems of peace education in Finland today, and finally I’ll share some suggestions on how to make the situation better.

The Aim of Peace Education

In November 2009 I traveled around Sarajevo, the capital of Bosnia Herzegovina, interviewing people about their home town. I met artists, bureaucrats, activists, small-business owners and religious professionals, who were very eager to talk about the great spirit of Sarajevo, and also about the difficult times during the siege of 1992 – 1996. At the end of each interview I had some standard questions, and one of them was: What can we do in order to prevent future wars. Most of the people had great difficulties to answer this question. “Punish the real war criminals, the soldiers, not only the leaders,” answered one. “Make the media promote tolerance,” said another. “People should travel more,” answered the third, but these where exceptions. Almost everyone else didn’t answer the question at all.

As a peace activist and peace educator, I ask this question regularly, both to myself and my pupils, but also to people outside of the peace education field. Instead of an answer, very often I face skepticism. “Wars have always existed and will always exist. You can’t heal the world by hugging each others and avoiding military service,” as one person answered to my invitation to Loviisa Peace Forum. I had not asked him to hug anyone or avoid military service, but welcomed him to contemplate how are we to reduce violence in our society.

Apathy is the biggest obstacle engaging people in peace and human rights work. If people don’t believe it is possible to preempt wars and reduce violence, then the struggle is lost from the outset. From one perspective people who have fallen into apathy are right: in the colossal questions of humankind, the possibilities of one person alone to have effect on events is minimal. But also the opposite is truth: in order to make the changes in society, the work by an individual is crucial. The same paradox is perhaps easier to see in democratic elections. By looking back at the latest elections one can conclude that one’s vote didn’t matter at all based on the end result of the election. The result of the election would have been the same if one had voted differently. On the other hand, an equally undisputable fact is that individual votes, and nothing else, determined the election.

One truth, two perspectives. From the latter perspective, peace education is one of the most valuable things one can imagine. In the time of slavery there where many people who thought the slavery system pitiable, inhuman and morally wrong, but who didn’t believe it was realistic to change it. The same kind of attitude was common under feudalism, colonialism and public beheadings. The moral development of humankind has occurred thanks to those people who believed the possibilities for an individual to influence the surrounding world, even in global issues. One of the most important input peace educators are having to our society is keeping the hope alive and the apathy away.

A UNICEF working paper on Peace Education defines peace education as “the process of promoting the knowledge, skills, attitudes and values needed to bring about behaviour changes that will enable children, youth and adults to prevent conflict and violence, both overt and structural; to resolve conflict peacefully; and to create the conditions conducive to peace, whether at an intrapersonal, interpersonal, intergroup, national or international level” (Fountain, p. 9). Making it more simple, I see two questions at the core of peace research, peace activism and peace education: How can we reduce the amount of violence in our society? What can we do in order to prevent future wars?

The Challenges

Unfortunately peace work doesn’t enjoy a very high level of financial or moral support from our society. In fact, it is considered to be unrealistic, idealistic, old fashioned and even harmful. Considering the outright aim of the peace work described above, and the fact that we have on our side religious and cultural icons from Jesus to Einstein, Gandhi to John Lennon, and Buddha to Charlie Chaplin, it is quite an achievement that we have succeeded to marginalize ourselves.

What has gone wrong? Why is the message not reaching the audience? In Finland the problem is partly historical. During the Cold War, the biggest peace organization had a strong reputation of having close ties with the Soviet Union and even now, twenty years after the collapse of the communist block, that reputation is still alive (Metsämäki).

Another problem, linked to the first one, is that the key concepts of peace education – peace, pacifism and non-violence – are loaded with emotions and prejudices or are widely misunderstood.

According to the Finnish language dictionary, pacifism is the same as peace ideology, which in turn means “striving to avoid wars” and “striving towards a situation where nations are interacting peacefully.” Most of the English dictionaries in the Internet, including Encyclopedia Britannica, define pacifism as a generic term which includes a diverse set of beliefs. One of these beliefs is absolute pacifism, which rejects all violence and war of any kind. The other form of pacifism is conditional pacifism. Conditional pacifists are against war and violence in principle, but they accept that there may be circumstances when war will be less bad than the alternative. The New Penguin Encyclopedia defines all pacifism as absolute pacifism. According to it, pacifism is rejection of all wars. Dictionary.com is equally one-sided: pacifism is opposition to war or violence of any kind.

Both definitions at the opposite extremes – “pacifism is striving to avoid wars” and “pacifism is opposition to war or violence of any kind” – are problematic in their own ways. The first, because it makes almost everybody a pacifist and the latter, because according to it almost no one is a pacifist. Armies have been established and armaments intensified in the process of striving to avoid wars. If we define as pacifist everyone who strive to avoid wars, we also have to include those who would classify themselves as opponents of pacifism. If we, on the other hand, define only absolute pacifism as pacifism, we are forced to exclude most of those who characterize themselves as pacifist. Neither of these options are purposeful.

The origin of the word “pacifism” is from the Latin word paci- (from pax) meaning “peace” and -ficus meaning “making” (Stamford Dictionary of Philosophy). From this point of view “peacemaker” would be a better translation for pacifist than “a supporter of peace ideology.” Peacemaker would emphasize working toward something, rather than being against something. At the same time it would also solve the problem of who is defined as a pacifist and who is not; a pacifist would be a person who is doing deeds in order to strive towards peace.

Another basic concept of peace education, non-violence, is also causing confusion. Linguistically speaking, “non-violence” is a negation and referring only to the absence of violence, rather than describing the action of problem-solving in a positive way. The most famous advocate of non-violence, Mohandas Gandhi, started by using the term civil disobedience, which he had adopted from an American author Henry David Thoreau. Gandhi later rejected this term, because he felt that his fight was not disobedient, since he was fighting for a just cause. He was obeying his conscience, whereas his opponents who were putting immoral laws into action were disobedient toward their conscience. Gandhi moved to use Leo Tolstoy’s term passive resistance. This term is still widely used in Finland, especially when referring to the non-violent resistance against the Russification of Finland in the beginning of 20th Century. But there is reason to ask how distributing forbidden leaflets and literature, and organizing forbidden meetings and strikes can be considered passive.

Gandhi stopped using the term passive resistance, because it was inadequate to express the real meaning of the method and it was being looked upon as a “weapon of the weak.” The method is not about passivity, and it’s not a method for the weak. It is active intervention against injustice with potentially dangerous consequences, and only the morally and emotionally strong can use it. One more reason to give up both “passive resistance” and “non-violence” was that Gandhi wanted an Indian name for the movement that was primarily Indian (Chadha, p. 125). In Johannesburg, South Africa, on September 11th 1906, Gandhi launched the first satyagraha -campaign. The term satyagraha is a synthesis of the Sanskrit words satya (meaning “truth”) and agraha (”insistence”, or “holding firmly to”). He stuck to this term for the rest of his life.

This movement is no longer only an Indian movement. There is much to learn from the effectiveness, wiseness, firmness and honesty of this method. But since satyagraha is a Sanskrit term that only a handful of people would understand without explanation, there is still a need for a understandable, proactive term. According to Michel N. Nagler, professor at University of California, Berkeley, there have been suggestions to use “integrative power” (from K. E. Bouldings book, Three Faces of Power) instead of non-violence. Integrative power – or why not integrative conflict resolution – would highlight the problem solving and creative side of the method.

Suggestions

It is possible to change the language and start talking about “global(ization) education” instead of “peace education”, “work against violence” instead of “pacifism”, and “integrative conflict resolution” instead of “non-violence”, but that would not solve the core problem, which is that the peace education message is not accepted or understood by the general populace.

From my ten years of experience in the field, I would say that we peace educators need to be less withdrawn. We need to be more active communicating outside our own seminars and our own magazines. We need to stop talking about world peace, and concentrate on aiming to reduce violence instead. We need to keep in mind the effects our language have on the listeners.

In one of his last lectures, historian Howard Zinn (1922 – 2010) talks about the Holy Wars of the Unites States, meaning three wars that are barely ever criticized: the American Revolution, the Civil War and World War II. Zinn points out that even though these wars accomplished something good, they where extremely disastrous and that unbearable wrongdoings happened on both sides of the battlefield. Zinn’s point is that these wars also need to be examined carefully and critically, because the existence of the concept of a “good war” that has been created around these violent conflicts makes it possible for some to justify wars that are obviously bad, like Vietnam (1959 – 1975), Grenada (1983) and Iraq (2003 -).

Very often I have faced situations where this same phenomena has happened in people’s minds when they think about pacifism. They think about an extreme case where violence is justified, and thereafter they draw conclusions that violence is acceptable and unavoidable elsewhere also. This is why it is so important for peace educators to make clear that even though some violence in rare situations might be justified, it doesn’t lessen the importance of work that strives to reduce violence in the world.

In his autobiography Johan Galtung, the founder of peace and conflict studies, describes the difficulties peace studies faces today and compares them with the difficulties that medical science had for hundreds of years with the monopoly of church and religion (Galtung, p. 131). This comparison is worth developing further. According to the Royal Pharmaceutical Society of Great Britain the purpose of medical science is to “diagnose, treat and prevent illness and disability” (PhP). With this in mind, why wouldn’t we announce that the purpose of peace studies and peace work is to diagnose, treat and prevent violence and war. Medicine fights against diseases, while peace work fights against violence. Every time a disease is cured, or a violent act is prevented, we have gained a significant win for humankind.

This is a very important argument against the most common form of skepticism peace work faces. The work of reducing violence and preventing wars is not more radical or idealistic than the medical profession’s work to cure diseases. Diseases are always going to exist, as well as violence between some people and groups. This is not an argument against peace work, but quite the opposite. This is the reason to do peace work.

Chadha, Yogesh: Gandhi, A Life (In UK: Rediscovering Gandhi). John Wiley & Sons, Inc., New York, 1998.
Fountain, Susan: Peace Education in Unicef. Unicef, New York 1999.
Galtung, Johan: Rauhan tiellä. Tammi, Helsinki 2003.
Metsämäki, Mikko: Taistelu rauhasta – Sadankomitea ja Rauhanpuolustajat 1960-luvun Suomessa. Pro gradu. University of Helsinki 2001.
Nagler, Michel N.: Lecture at the University of Berceley 2006: http://xrl.us/bf2qph
Royal Pharmaceutical Press (Pharmaceutical Society of Great Britain): Home / Online Resources / Healthcare Communication: Model Answers. www.pharmpress.com
Suomen kielen perussanakirja. Edita, Helsinki 2001.
Stanford Encyclopedia of Philosophy: http://plato.stanford.edu/entries/pacifism/
Zinn, Howard: “Three Holy Wars”, lecture at the University of Boston Nov 11th, 2009: http://www.democracynow.org/

Yksi kommentti »
Tagit: Eheyttävä konfliktinratkaisu, Pasifismi, Rauhankasvatus, Väkivallaton konfliktinratkaisu
Kategoria: Luennot

Oheisessa luennossa eilen kuollut amerikkalainen historoitsija Howard Zinn käsittelee kolmea amerikkalaisesta sotaa, joita ei ole tapana kritisoida: vapaussotaa (1775 – 1777), sisällissotaa (1861 – 1865) ja toista maailmansotaa. Puhe on selkeää, rehellistä ja uusia ajatuksia herättävää. Suosittelen lämpimästi tunnin viettämistä häntä kuunnellen.

Kommentoi »
Tagit: Historia, Howard Zinn, Hyvät sodat, II MS, Pasifismi, USA
Kategoria: Videoklipit

Viidentenä päivänä joulukuuta 2009 vuokrasimme auton ja suuntasimme matkamme kohti Bjelasnica-vuorta tutustuaksemme Sarajevoa ympäröivään luontoon, jota paikalliset niin lämpimästi suosittelevat. Oppaaksemme lähti Etyjillä työskentelevä ja Amerikassa opiskellut Damir, josta olenkin jo aiemminkin kirjoittanut.

Ennen kuin pahamaineiset serbitasavallan poliisit ohjasivat automme tien sivuun, Damir kertoi isästään, joka oli aikoinaan työskennellyt Jugoslavian armeijan Bosnian sotilaspoliisiyksikön johtajana.

Kyseisen aseman saavuttaminen yhdessä maailman suurimmista armeijoista on jo itsessään saavutus, mutta erityisen ainutlaatuista se oli bosniakkitaustaiselle muslimille, olihan armeija käytännössä serbien hallussa.

Jugoslavian hajoaminen oli Damirin isälle suuri pettymys. Hän todella uskoi yhteisbalkanilaiseen projektiin ja oli järkyttynyt siitä, kuinka helposti Jugoslavian armeijan johto antoi tilanteen luisua sotaan.

Damir kertoi ennen sotaa tapahtuneesta operaatiosta, jota hänen isänsä oli ollut johtamassa. Sotilaspoliisit olivat saaneet selville, että kroaatit suunnittelevat laajamittaista sotilaskaluston varastamista. Sotilaspoliisit tiesivät missä ja milloin varkaus tapahtui tulisi tapahtumaan ja mitä reittiä kuorma-autosaattue tulisi kulkemaan.

Damirin isä oli määrännyt miehensä asemiin kulkureitin varrelle, niin että varkaat jäisivät kiinni itse teosta. Armeijan ylin johto kuitenkin peruutti operaation vain minuutteja ennen kuin kuorma-autosaattue ajoi sotilaspoliisien ohi. Syyksi ilmoitettiin, että operaatio oli liian vaarallinen. Damirin isä oli täysin eri mieltä. Hänellä oli ollut käytössään korkeasti koulutettu, oikein varustautunut ja sopivan kokoinen sotilasyksikkö, ja heillä oli vastassaan käytännössä vain kuorma-autonkuljettajia.

Tapahtuma sai Damirin isän vakuuttuneeksi, että serbit halusivat sotaa ja antoivat kroaattien varastaa armeijan kalustoa. Heidän päämääränään oli Serbian ja Kroatian välinen sota jossa mitattaisiin, kuinka suuren osan Bosnian kakusta nämä kaksi uutta valtiota haukkaisivat.

Jugoslavian armeija ei ajanut enää Jugoslavian, vaan Serbian etua. Damirin isä ei tätä voinut hyväksyä. Vaihtamalla lokeroidensa avaimia kroatialaistaustaisen upseeritoverinsa kanssa he onnistuivat keinottelemaan henkilökohtaiset sotilasvarustuksensa pois varuskunnasta. Damirin isä liittyi perustettavissa olevaan Bosnia-Hertsegovinan armeijaan, ja muutti Sarajevoon puolustaakseen tulevan maan pääkaupunkia.

Matkan varrella Damir esitteli meille sekä entisen että nykyisen asuntonsa. Entinen asunto sijaitsi kerrostalossa lähellä Miljanka –jokea, ja uskomattoman sattuman ansiosta sama asunto oli sodan aikana toiminut Damirin isän komentokeskuksena. Asuntoa ostaessaan Damir ei ollut tästä tietoinen, asia oli tullut ilmi vasta hänen isänsä ensimmäisen vierailun yhteydessä.

Damir kertoi, että Serbien näkökulmasta Sarajevon piirityksen alkuviikot olivat sotilasstrateginen katastrofi. Järkevämmällä suunnittelulla ja johdonmukaisemmalla hyökkäyksellä he olisivat helposti saaneet Sarajevon haltuunsa, sillä bosniakeilla ei ollut sodan alussa käytössään minkäänlaista panssaritorjuntakalustoa, eikä juuri muutakaan aseistusta.

Serbisotilaat olivat kuitenkin huonosti motivoituneita laskeutumaan kaupunkia ympäröiviltä rinteiltä alas kaupunkiin, jossa tappiot olisivat kaikesta huolimatta olleet väistämättömät. He tyytyivät tuhoamaan kaupunkia ja tappamaan kaupunkilaisia vuoriston suojista ”pehmittääkseen” kaupunkilaisia luovuttamaan.

He eivät ottaneet huomioon, että kotejaan puolustavien taistelumotivaatio on aivan toista luokkaa kuin toiselta puolelta Jugoslaviaa rekrytoitujen miehittäjien. Serbit viivyttelivät järjestelmällisten valloitusyritysten kanssa niin pitkään, että kaupungin puolustajat saivat kuljetettua kaupunkiin panssarintorjuntakalustoa.

Ensimmäiset elintärkeät singot olivat vähällä jäädä YK:n viranomaisten haltuun. Isänsä upseeritoverin muistelmakirjan mukaan singot kuljetettiin Sarajevon lentokentän yli. Sotilaat kantoivat sinkoja täkeillä ja lakanoilla peitellyissä paareissa, toivoen YK –sotilaiden luulevan niitä ruumiiksi.

YK:n tarkastusauto kuitenkin lähestyi lentokenttää ylittävää saattuetta. Bosniakkisotilaat tiesivät, että kaupungin puolustaminen ilman sinkoja ei olisi enää pitkään mahdollista. Jos he eivät saa aseita perille, serbit valloittavat kaupungin ja koko Bosnia Hertsegovinan itsenäistyminen loppuisi ennen kuin oli edes kunnolla alkanut. He laskivat taakkansa alas, suorittivat suureleisesti muslimien kuolemaan valmistavan rituaalipesun, latasivat singot ja nostivat ne henkensä uhalla olalleen osoittaen niillä YK-sotilaiden autosaattuetta. Autosaattue kääntyi ja antoi bosniakkien viedä aseet kaupunkiin. Tapahtumaa ei mainittu YK:n julkisissa raporteissa eikä siitä kerrottu lehdistölle, koska hiljaisuus oli sekä YK:n että bosniakkien edun mukaista.

Damir puhui taukoamatta ja niin kiinnostavia kertomuksia, etten halunnut keskeyttää häntä kysyäkseni, mikä alueella mahtaa olla nopeusrajoitus. Tie oli leveä, suoria ja autio. Kuuntelin Damirin juttuja tarkasti, mutta koska meillä ei ollut kiirettä minnekään, ajoin mielestäni kohtuullista seitsemän- tai kahdeksankympin nopeutta.

Serbitasavallan liikennepoliisi oli eri mieltä ja ohjasi automme tien sivuun. Hän kysyi ajokorttia ja rekisteriotetta, ja kun huomasi minun olevan ulkomaalainen, siirtyi kommunikoimaan Damirin kanssa. Hän pyysi Damiria nousemaan autosta ensin tien sivuun, ja sitten poliisiautoon. He juttelivat poliisiautossa pitkään, jonka jälkeen Damir palasi autollemme vakavan näköisenä. Hän kertoi että asia on nyt hoidossa ja voimme jatkaa matkaa.

Liikennepoliisin mukaan olin ajanut kahdeksankymmentäneljä kilometriä tunnissa seitsemänkymmenen nopeusrajoitusalueella. Rike oli pieni, mutta ulkomaalaisena minut olisi pitänyt viedä kaupunkiin oikeusistuimen eteen sakotettavaksi. Damir oli kysynyt, eikö asia voisi hoitaa jollakin muulla tavalla. Poliisi oli vastannut, ettei hän voinut ottaa vastaan lahjuksia, mutta että syömisestä hän kyllä pitää. Hän oli luvannut jättää asian sikseen, jos Damir puolestaan lupaa jättää kymmentä euroa vastaavan summan läheisen kylän ravintolan tiskille.

”Idiootti,” tuhahti Damir autoon palattuaan. ”Miten joku voi olla niin tyhmä että luulee meidän jättävän lahjusrahoja ravintolan tiskille?” Minä ja Sally olimme yllättyneitä. Ensinnäkään emme olisi kuuna päivänä uskaltaneet lähteä lahjomaan poliiseja ja toisekseen, jos tilanne kuitenkin olisi johtanut lahjomiseen, emme olisi uskaltaneet pettää poliisille antamaa lupausta.

”Mitä hän muka voi asialle tehdä?” kysyi Damir. ”Ensinnäkään hän ei kirjoittanut minun eikä sinun nimeä ylös. Toisekseen, kun käännymme seuraavasta risteyksestä oikealle, päädymme federaation puolelle, jossa serbitasavallan poliiseilla ei ole mitään oikeuksia. Kolmannekseen, mistä he voivat meitä syyttää. Siitäkö, että me emme antaneet lahjuksia? Lahjuksia vaatiessaanhan poliisi teki huomattavasti vakavamman rikoksen kuin sinun pieni ylinopeutesi.”

Pari kilometriä ajettuamme käännyimme oikealle, ja ilman maastossa näkyviä merkkejä Bosnia-Hertsegovinan federaation puolelle. Damir kertoi, että varmuuden vuoksi voimme iltapäivällä palata kotiimme toista reittiä välttääksemme liikennepoliisit. Tie nousi ylös vuoristoon ja Damir siirtyi kertomaan alueen eläimistä, sääoloista ja alueen mainioista laskettelu- ja retkeilymahdollisuuksista. Vajaan tunnin ajettuamme saavuimme perille laskettelukeskukseen, jonka maisemista emme sumun takia kuitenkaan päässeet nauttimaan. Päätimme jatkaa syvemmälle vuoristoon vieraillaksemme syrjäisessä, parinkymmenen asukkaan vuoristokylässä.

Kommentoi »
Tagit: Bosnian sota, Jugoslavia, Lahjonta, Liikenne, Sarajevo, Sarajevon piiritys, Ylinopeus
Kategoria: Matkustelu

Illalla ovimies pysäyttää minut ja ilmoittaa, että kyseessä on yksityistilaisuus. Minua harmittaa etten ottanut konserttiasiaa esille Stefanin kanssa, hän olisi hyvinkin saattanut kutsua minut paikalle. ”Onko sinut kutsuttu?”, ovimies kysyy, kun en heti poistu paikalta. ”Ikään kuin,” vastaan. ”Tulin kuulemaa tuota bändiä. Kirjoitan kirjaa Sarajevosta ja haluaisin ehdottomasti tavata yhden bändin soittajista.” Ovimies miettii hetken ja ohjaa minut sitten sisälle.

Sisällä pöydät notkuvat ilmaisia ruokia ja juomia. Pienessä kaksikerroksisessa kahvilassa on satakunta ihmistä. Bändi ei ole vielä aloittanut. Minulle myydään viidellä eurolla kalenteri, jossa on syöpään sairastuneen nuoren naisen maalauksia. Kalenterinmyynnillä kerätään rahaa hänen syöpähoitojaan varten. Yritän jututtaa kalenterinmyyjää lisää, mutta keskustelumme keskeytyy jatkuvasti, koska hän kauppaa kalentereita uusille tulokkaille.

Pyrin avaamaan uuden keskustelun vieressäni seisovan nuoren miehen kanssa kysymällä amerikkalaisittain mitä hänelle kuuluu. ”I don’t know, because we don’t use that phrase here in Bosnia,” hän vastaa. Hän tuntuu olevan hiukan humalassa. Saan selville, että kyseessä on Bosnian serbien uuden poliittisen verkkolehden avajaistilaisuus, ja että hän on kyseisen verkkolehden toimittaja. ”Nämä ovat siis minun juhlat,” hän lisää ja kysyy, missä ystäväni ovat. ”En tiedä, todennäköisesti yläkerrassa,” vastaan, ja tämäkin keskustelu lopahtaa pian.

Tunnen oloni kutsumattomaksi vieraaksi, jollainen kieltämättä myös olen. Syön ja juon, odottelen musiikkiesityksen alkamista. Baaritiskillä notkuu pukuun pukeutuneita herroja, todennäköisesti niitä tärkeitä poliitikkoja. Ruokapöytien ääressä on boheemimman näköisiä vierailijoita. Valitsen heistä intellektuellisimman näköisen ja kysyn, puhuuko hän englantia. ”No, I don’t,” hän vastaa ja nauraa.

Siirryn yläkertaan, jossa bändi aloittaa. Stefania ei näy missään. Bändi soittaa amerikkalaisia kovereita. Osa yleisöstä tanssiin, suurin osa nyökyttelee päätään, jotkut lähettelevät tekstiviestejä. Keskusteleminen on melun takia mahdotonta, mikä tällä kertaa tuntuu ihan hyvältä.

Konsertin jälkeen päätän tehdä vielä yhden keskustelunavausyrityksen, ja tutustun joukkoon kansainvälisiä opiskelijoita, Stefanin professorin oppilaita hekin. Yksi on hollantilainen, kolmatta maisteritutkintoaan suorittava nuorimies, jonka paras ystävä oli suomalainen. Toinen on amerikkalainen nainen, kova tanssimaan, ja kolmas on israelilainen… käyntiin lähdettyään esittelykierrokselle ei meinaa tulla loppua. Kaikkien opinnot liittyvät tavalla tai toisella ihmisoikeuksiin.

Yksi mielenkiintoisimmista opiskelijoista oli serbi, joka oli ollut aktiivinen Milosevicin kaatamisessa keskeistä roolia pelanneessa väkivallattomia keinoja käyttäneessä Otpor –liikkeessä. Toivon pääseväni haastattelemaan häntä tarkemmin myöhemmin. Lähden opiskelijaporukan mukana vielä jatkoille, jossa tunnelma ja tapahtumien käänteet ovat kutakuinkin samanlaisia kuin omana opiskeluaikanani Sundsvallissa ja Liverpoolissa: jutellaan, tanssitaan, hypitään, nauretaan ja hoiputaan.

Kommentoi »
Tagit: Kuokkavierailu, Opiskelijaelämä, Otpor, Sarajevo
Kategoria: Matkustelu

Oliver ja Matilda. Kuva: Sally Armbrecht.

Balkan –kahvilassa valmistaudutaan illan jazzkonserttiin. Paikkoja siivotaan ja pöytiä kannetaan huoneesta toiseen. Turvallisuusalan ihmiset käyvät tarkastamassa paikat ja lukitsevat ovet, sillä vieraaksi on tulossa myös poliitikkoja. Seuranamme istuva Stefan kertoo, että yksi hänelle rauhantutkimusta opettaneista professoreistaan on illan esiintyjien joukossa.

Tapasimme Stefaniin ja hänen puolisonsa noin viikko sitten, kun heidän Matilda –tyttönsä istui Oliverin syliin ja tutustutti siten vanhemmat toisiinsa. Sovimme tämän tapaamisen, koska halusin tietää lisää Stefanista ja hänen lukuisista media- ja kulttuuriprojekteistaan.

Stefan syntyi Sarajevossa olympiavuonna 1984 montenegrolais-serbialais-puolalais-venäläiseen perheeseen. Sodan puhjettua hänen perheensä pakeni viimeisellä kaupungista lähteneellä lentokoneella Belgradiin, ja sieltä edelleen Thessalonikiin, Montenegroon ja Romaniaan.

”Tuo aika oli minulle hyvin kiinnostavaa. Tapasin paljon erilaisia ihmisiä ja näin erilaisia paikkoja. Sillä oli suuri merkitys elämälleni, positiivisessa mielessä.”

Sarajevoon palattuaan ja aikuistuttuaan Stefan opiskeli tiedotusoppia, Persian kieltä ja kulttuuria sekä rauhantutkimusta, mutta keskeytti opinnot saatuaan töitä radiosta. Nykyisin hänellä on oma nuorten aktivismia käsittelevä televisio-ohjelma.

”Suurin osa nuorista on passiivisia, he haluavat vain juhlia eivätkä ajattele tulevaisuutta. Mutta onneksi laatu korvaa määrän. Olen optimistinen tulevaisuuden suhteen. Yksikin ihminenkin voi saada aikaan todella paljon, kuten Mahatma Gandhin ja Martin Luther Kingin esimerkit osoittivat.”

Ympäristötietoisuus on Sarajevossa nousussa, mutta on Stefanin mukaan yhä lapsenkengissä. ”Joitakin lupaavia projekteja on aluillaan, kuten kierrätyksen lisäämiseen tähtääviä. Surullisinta kuitenkin on, että nuoret eivät ole kiinnostuneita ympäristöstä ja luonnossa liikkumisesta.” Miinat eivät Stefanin mukaan ole tähän syy, sillä on paljon alueita, joissa miinoja ei missään vaiheessa ole ollut.

Stefan rakastaa kotikaupunkiaan, erityisesti ystäviään ja kulttuuria. Hän on matkustellut paljon ja tietää, että näin ystävällisiä ihmisiä ei löydy joka paikasta. Stefan uskoo, että vaikeat ajat ovat yhdistäneet sarajevolaiset. Vaikeat ajat loivat myös ahneutta, mutta vielä sitäkin enemmän yhtenäisyyttä ja auttamishalukkuutta.

Julkisella sektorilla sen sijaan olisi paljon korjattavaa. Stefan näkisi mielellään kotikaupunkinsa panostavan huomattavasti enemmän koulutukseen. Tämä ei ole yksin Sarajevon ongelma, vaan myös esimerkiksi Saksassa koulurakennukset ovat fyysisesti hajoamispisteessä. ”Koulutukseen panostetaan aivan liian vähän, ja laskun siitä joudumme maksamaan tulevaisuudessa.”

Stefan toivoisi, että ihmiset matkustelisivat enemmän. Hänen mielestään on järkyttävää, että vain alle puolella bosnialaisnuorista on passi. Viisuminsaannin vaikeus on vain tekosyy. ”Viisumihakemuksen kirjoittamiseenhan menee vain tunti. Kyse on vain byrokratiasta. Sama ongelma on myös naapurimaassa Serbiassa. Kun he eivät matkusta, heidän ainoa informaationlähteensä ovat uutiset, ja ne ovat aina puolueellisia.”

Stefanilla ei ole mitään maassa oleskelevia kansainvälisiä järjestöjä ja sotilas- ja poliisijoukkoja vastaan, mutta silti hän ei haluaisi maataan Naton jäseneksi. Pienet maat maksavat ison osan Naton menoista. Hän kannattaa mieluummin EU:n sotilasjoukkojen rakentamista.

Tällä viikolla Stefan on ollut kiireinen valmistellessaan viikonloppuna alkavaa pienoisfestivaalia, johon tulee esiintyjiä Yhdysvaltojen Seattlesta asti. Hän tekee paljon töitä parantaakseen Sarajevon kulttuurielämää. ”Muuhun Bosniaan verrattuna Sarajevon kulttuurielämä on elävää, mutta jos vertaa koko Balkanin alueeseen, saati sitten Eurooppaan, tarjonta on yhä suhteellisen vaatimatonta.”

Stefanin kännykkä soi, ja hänen täytyy kiirehtiä jo seuraavaan tapaamiseen. Lähtö on niin kiireinen, etten muista ottaa hänestä valokuvaa enkä muista kysyä, aikooko hän tulla illan konserttiin.

Kommentoi »
Tagit: Kierrätys, Koulutus, Luonnonsuojelu, Media, Sarajevo
Kategoria: Matkustelu

Mostarin vanhakaupunki.

Olen suorastaan loukkaantunut puheista, joiden mukaan Mostarin näkemiseen riittää yksi päivä. Mostarin, kuten minkä tahansa kaupungin tai kylän näkemiseen ja kokemiseen, ei riitä edes yksi ihmiselämä.

Mostarissa on kieltämättä vain kaksi turistinähtävyyttä: silta ja vanhakaupunki. Mutta jos nähtävyyksien näkeminen olisi matkustelun tarkoitus, turistin ei kannattaisi lähteä kotoaan minnekään, sillä internetistä löytyy kohteesta kuin kohteesta parempia kuvia ja täsmällisempää tietoa kuin paikan päältä.

Parasta matkustelussa on uuden, oudon ja tuntemattoman kohtaaminen. Sitä riittää joka kodissa, kylässä ja niemen notkossa loputtomasti. Mitä kauemmaksi matkustaa, sitä helpompi se on havaita, mutta taitavimpien uteliaiden ei tarvitse matkustaa kauas.

Meidän taitamattomien sen sijaan oli herättävä aamuviideltä ja raahauduttava ratikkapysäkille, johon ratikka numero yhden oli määrä pysähtyä 20 minuutin välein. Puoli tuntia odoteltuamme ajoimme taksilla rautatieasemalle, ja sieltä Ruotsin rautatieyhtiön lahjoittamalla junalla Hertsegovinan tärkeimpään kaupunkiin Mostariin.

Junareitti on yksi Euroopan kauneimmista, väittävät, eikä minulla ole siihen vastaan sanomista. Aamuauringon valaisimia vuoria, kallioita ja laaksoja. Yksinäisiä kyliä, hylättyjä rautatieasemia ja karhujen asuttama metsä. Pitkiä tunneleita, tiukkoja ja ihmeellisen turkoosi joki.

Juna oli tilava ja lämmin, ihmiset hitaita, hiljaisia ja uneliaita. Konduktööri käveli ohitse kantaen snapseja, jotka eivät maistuneet kenellekään.

Mostarissa eksyimme vähemmän tunnetulle sillalle, jolta eläkkeellä oleva sähkötekniikan professori ohjasi meidät kohti vanhaa kaupunkia ja kuuluisaa siltaa. Professori ehdotti, että yöpyisimme hänen luonaan. Hinnasta sovittuamme hän vei meidät kotiinsa ja tarjosi japanilaisia omenoita, joita kasvoi hänen takapihallaan.

Japanilaiset omenat näyttivät erehdyttävästi appelsiineilta, mutta kuori on ohut, koostumus vetelä ja maku epämiellyttävän makea. Tuntemattoman voi löytää vain eksymällä.

Mohammed ja Oliver.

Ylitettyämme kuuluisan sillan kohtasimme Mohammedin, jonka suku on asunut Mostarissa vuosisatoja. Hän kertoi että Mostar oli aikoinaan Euroopan ensimmäinen siisti kaupunki. ”Mutta katsokaa nyt ympärillenne, minkälainen kaatopaikka tämä nykyään on.” Katsoin ympärilleni, enkä nähnyt ensimmäistäkään roskaa enkä muutakaan merkkiä epäsiisteydestä.

Hänen mukaansa lähes koko kaupunki lähti sodan aikana pakolaisiksi ja vain harva, hän mukaan luettuna, jäi puolustamaan kaupunkia. Hyvin harva pakolaisiksi lähteneistä on palannut.

Jälleenrakennus on Mohammedin mielestä hoidettu huonosti. Sodan jälkeen uudelleenrakennettu silta on puoli metriä korkeammalla kuin ennen sotaa, eikä mikään muukaan tunnu enää aidolta.

Museossa näimme valokuvia siitä, millaisina raunioina vanhakaupunki oli sodan aikana ja heti sen jälkeen. Mohammedin lähdettyä jäimme pohtimaan, oliko hän mahtanut liioitella, vai oliko jälki tosiaan niin erilaista kun hän väitti. Meidän silmissä vanhakaupunki näytti satoja, jos ei tuhansia vuosia vanhalta.

Aamulla professori tarjosi taas japanilaisia omenoita, ja nyt ne maistuivat jo paremmilta. Päätimme jäädä toiseksikin yöksi.

Edita, Oliver ja Sinita.

Kadulla tutustuimme Sinita ja Edita –nimisiin sisaruksiin. Sinitalla oli vaaleat hiukset avoimena ja hän puhui koko ajan, Editalla oli tummat hiukset sidottuna ja hän oli pääasiassa hiljaa. Sinita opiskeli lakia ja Edita taloustieteitä. He olivat yllättyneitä, että Bosnia ja Hertsegovina kiinnosti meitä niin suuresti. ”Tämä maahan on niin konservatiivinen,” sanoi Sinita.

Sinita ja Edita opiskelivat bosniakeille (ja myös pienelle serbivähemmistölle) tarkoitetussa yliopistossa. Kroaateilla on Mostarissa oma yliopistonsa. Sodasta toipumisen kannalta vielä tätäkin järkyttävämpi uutinen on, että etnisen taustan mukainen erottelu aloitetaan jo koululapsista: kroaattilapset käyvät tällä viikolla koulussa aamupäivisin ja bosniakkilapset iltapäivisin, mutta ensi viikolla on bosniakkilasten vuoro herätä aikaisin.

Sinita ymmärsi että tämä lisää ryhmien välistä kuilua ja tulevien konfliktien riskiä, ja syytti vahingollisesta toiminnasta poliitikkoja. Vaalit ovat ensi vuonna, mutta hän ei tiedä ketään hyvää ehdokasta tai puoluetta, jota äänestää.

Illalla kahvilassa miehet olivat humalassa. Tarjoilija oli porukan humalaisin eikä ymmärtänyt, että halusin espresson, mutta jos sitä ei ole, myös bosnialainen kahvi kelpaa. Hän oli selvästi harmissaan, että tulin keskeyttämään heidän juominkinsa ja osoitti sekä vasemmalle että oikealle vihjaten, että kahviloita kyllä riittää.

Vaadin kuitenkin saada kahvini koska tiesin, että naapurikahvilat olivat joko täynnä tai suljettuina. En viipyisi kauan, tarvitsin vain tyhjän pöydän Loviisan rauhanfoorumin apurahahakemuksen liitteiden järjestelyyn.

Tulkkinani toiminut vähiten humalainen ymmärsi englantia ja pian kävi ilmi, että myös ruotsia. Hän oli asunut viisitoista vuotta Norjassa ja asui siellä yhä, hän oli tullut Mostariin lomailemaan. Hän ei halua muuttaa takaisin, koska Mostarin taloudellinen tilanne on niin huono, töitä ei täällä ole tarjolla.

Lyhyehkön ruotsinkielisen keskustelumme jälkeen paneuduin paperitöihini ja äijät jatkoivat jorinoitaan. Kaikista maailman keskustelunaiheista humalaiset mostarilaismiehet olivat valinneet aiheekseen Indira Gandhin, jonka sarajevonvierailun ajankohtaa olin edellisenä päivänä yrittänyt huonoin tuloksin löytää netistä.

Mitä sanottavaa heillä oli Indirasta ja miksi he olivat hänestä alkaneet puhua, halusin tietää, mutta norjanhertsegovinalainen huitasi vain kättään ja sanoi, että kunhan puhuvat.

Aamulla jätimme Mostarin taaksemme ja ajoimme bussilla Bosnia-Hertsegovinan ainoaan rannikkokaupunkiin Neumiin. Ilma oli sateinen ja viileä. Söimme pitsat ja laskeuduimme tyhjien hotellien ja kahviloiden lomitse autiolle hiekkarannalle, jossa pulahdin uimaan. Kerroimme Oliverille, että kaksi vuotta sitten Sally kellui Välimeressä, samalla kun oliver kellui Sallyn vatsassa. Silloin oli kuuma loppukesän iltapäivä, ja lämmin Välimeri keinutti Sallya ja Oliveria niin pitkään, että auringonpaahde ajoi minut hiekkarannalta puun varjoon odottamaan.

Kesäsin Neumissa on kuulemma liikaakin turisteja, pääasiassa ulkomailla asuvia bosnialaisia, jotka tulevat synnyinkaupunkiinsa lomailemaan. Nyt kaupunki oli niin autio, kylmä ja märkä, että jatkoimme saman tien matkaa Metkoviciin. Metkocicissa yövyimme palataksemme aamujunalla Sarajevoon.

Mostarin vanha silta.

Kommentoi »
Tagit: Bosnia ja Herzegovina, Junamatkustelu, Mostar, Pedagogiikka
Kategoria: Matkustelu

Besimin mielestä Jugoslavia oli maailman paras maa, parempi kuin Yhdysvallat. ”Saimme matkustaa minne vain. Viisumi tarvittiin vain kymmeneen maahan maailmassa. Kaikilla oli työtä, asunto ja terveydenhuolto. Ihmiset kävivät joka viikko Italiassa ostamassa muotivaatteita.”

”Minulla oli hyvä palkka telekommunikaatiolla. Lomillani matkustin paljon, kävin New Yorkissa, Pariisissa, Varsovassa, Roomassa ja Melbournessa. Ostin uuden puvun itselleni joka vuosi ennen Kurban Bairamia.”

Vuodet ovat seuranneet toisiaan ja niin että vaatekaappiin on kertynyt kokonaiset viisikymmentä pukua. Joka kerta tavatessamme hän on pukeutuneena eri pukuun ja uudenväriseen kravattiin. Hänet on helppo tavata, sillä hän on suurikokoinen, hidasliikkeinen ja hänen kotinsa ja vakiokahvilansa sijaitsevat aivan vanhankaupungin ytimessä.

”Nykyään eläkkeeni on huono. Minulla on rahaa vain kahviin. Herään joka aamu kuudelta ja käyn seitsemältä kahvilla. Minulla on kolmesta neljään vakiopaikkaa jossa käyn kahvilla. Monilla ei ole rahaa edes kahviin.”

Yksi hänen lempipuheenaiheistaan on kahvi. Hän kertoo kenen kanssa on juonut kahvia aiemmin, kenen kanssa on menossa juomaan kahvia seuraavaksi ja koska meidän olisi aika juoda kahvia seuraavan kerran. Ennen vanhaan hän joi kymmenen kuppia kahvia päivässä, nykyisin terveyssyistä vain viisi. Lisäksi hän puhuu mielellään säätiedotuksista, muistelee Titon aikaa ja kertoo Sarajevon piirityksestä.

Hänen kotonaan vierailija saa jalkaansa sisätossut. Alakerrassa on tilava eteinen, olohuone ja keittiö, yläkerrassa kaksi makuuhuonetta, joista hän pitää talvisin lämpimänä vain toista. Radio särisee epämiellyttävästi kanavan vieressä. Seinillä on kuvia hänen vanhemmistaan, vanha seinäkello, kalenteri ja taulu, johon on kirjoitettu koko koraani. Lattialla itämaisia painavia mattoja, ilma on sakeana tupakansavusta. Yläkerran terassilta avautuu näkymä kaupungin keskustan kymmeniin minareetteihin.

Besim on kokenut tässä talossa syntymän, lapsuuden, nuoruuden, avioliiton, avioeron, sodan ja eläkepäivät.

”Sodan jälkeen koko Sarajevossa ei ollut jäljellä yhtään ehjää ikkunaa, räjähdykset olivat tuhonneet ne kaikki.”

Hänen kasvonsa halvaantuivat sodan aikana pahasti. Halvaantuminen tapahtui yhden yön aikana ja johtui ilmeisesti kylmästä viimasta. Lääkärit eivät uskoneet että kasvojen lihaksia voi palauttaa ennalleen, mutta viime vuosina hän on kokenut huomattavaa toipumista akupunktion ansiosta.

Sodan aikana talossa asui myös ystäviä ja hänen äitinsä, joka kuoli heti sodan jälkeen. Besim painoi tuolloin viisikymmentä, nykyisin kahdeksankymmentä kiloa.

”Neljä vuotta elimme ilman vettä, kaasua ja sähköä.” Besim kävi töissä telekommunikaatioilla myös sodan aikana. He onnistuivat pitämään puhelinlinjat toiminnassa Sarajevon sisällä, mutta eivät saaneet yhteyttä ulkomaailmaan.

Besimin mielestä parasta Sarajevossa on neljä uskontoa sadan metrin sisällä. ”Olemme asuneet täällä toistemme kanssa rauhassa sata vuotta. Sitten tuli Milosevic ja aivopesi serbit. Nyt meillä on serbifasisteja, muslimifasisteja ja kroaattifasisteja.”

”Vuonna 1978 kun kävin Yhdysvalloissa, siellä oli huumeita, prostituoituja ja alkoholismia. Meillä Jugoslaviassa ei näitä ongelmia ollut, mutta nyt sodan jälkeen ne ovat tulleet tännekin. Tito oli hyvä mies. Ongelmat alkoivat Titon kuoleman jälkeen.”

Kurban Bairam lähestyy, mutta tänä vuonna Besim ei aio ostaa uutta pukua. Onneksi hän kuitenkin sai ystävältään lahjaksi kauluspaidan. Hänen mielestään on tärkeää juhlistaa Kurban Bairamia pitämällä päällään vähintään yhtä uutta vaatetta.

Kommentoi »
Tagit: Akupunktio, Bosnian sota, Jugoslavia, Kahvi, Kurban Bairam, Sarajevo, Slobodan Milosevic, Tito, Uskonnot
Kategoria: Matkustelu

Alakerran albanialaisen leipurin mielestä Enver Hoxa oli maailman kaunein presidentti. Vuokraemäntämme Indira ohitti latteuden tuhahtamalla, mutta kun leipuri halusi tulkkina toimineen Nedzadin kertovan meille että Venäjällä ymmärretään albaniaa, Indira hermostui.

”Albaniaa ei taatusti ymmärretä missään muualla kuin Albaniassa ja Kosovossa. Nyt saat luvan lopettaa noiden älyttömyyksien puhumisen!”

Indira Dedovic on voimakas ja temperamenttinen nainen, joka viettää päivät aamutakissaan leipoen, olohuoneen ruokapöydän ääressä meikaten, olohuoneessa televisiota katsellen, tai vieraitaan kestittäen.

Alakerran albanialaisen leipurin lisäksi talon vakiovieraita ovat kuusikymppinen rakastunut lakimiesnainen, unkarilaissyntyinen, eri puolilla maailmaa asunut tyhjäntoimittajamies – rempseä kaveri, joka meidätkin tänne toi, mutta jonka puheisiin ei ole luottaminen – ja nuorempi vaaleahiuksinen ystävätär, joka myös hän on ammatiltaan lakimies.

Indira ymmärtää englantia, mutta puhuu mieluummin saksaa. ”Sehr schrecklich”, hän kommentoi Lordi-yhtyeen asuja, vaikka musiikista pitikin.

Voimakas ja temperamenttinen taisi olla Indira Gandhikin, jolta Indira Dedovic on saanut nimensä. Intian viides ja kahdeksas pääministeri Indira Gandhi vieraili Sarajevossa isänsä, Intian ensimmäisen pääministerin Jawaharlal Nehrun kanssa sinä päivänä kun vuokraemäntämme syntyi.

Alakerran keskustelut olivat niin eläväisiä, että yläkerran lattian läpin suodatettuina ne kuulostivat toisinaan tappelulta. Näin tuskin kuitenkaan oli. ”Indira on erittäin hyväsydäminen nainen”, totesi meitä pitkäaikaisempi vuokralainen Nedzad useammin kuin kerran.

Nedzad on kolmekymmentäneljävuotias ja yksi maailman parhaista freestyle -jalkapalloilijoita. Tyylikäs ja trenditietoinen nuorimies, joka tuoksuu partavedelle, käyttää vaaleanpunaista paitaa eikä riisu pipoaan sisälle tullessaan. Huolellisesti asetellut hiukset tulevat esiin pipon alta juuri sopivasti antaakseen huolettoman vaikutelman.

Nedzadin äiti on kroaatti ja isä bosniakki. Hän syntyi Saksassa, eli lapsuutensa isovanhempiensa luona Sarajevossa ja palasi sitten Saksaan käymään koulut. Lukio keskeytyi kun sota alkoi ja Nedzad matkusti Sarajevoon puolustamaan lapsuutensa kaupunkia.

Nedzad kertoi aina kunnioittaneensa ja totelleensa vanhempia ihmisiä, ja sodassa se säästi hänen henkensä. Kerran eturintamalla oli nimittäin tilanne, että heillä oli käytössään vain kaksi juoksuhautaa, joista parempi oli jo täynnä. Nedzad laskeutui ystäviensä kanssa toiseen, ja sekin täyttyi nopeasti. Paikalle saapui vanhempi sotilas, joka alkoi repiä Nedzadia harteista ja sanoi, että nuoret miehet pärjäävät kyllä ilman juoksuhautaakin.

Nedzad totteli, antoi paikkansa ja lähti etsimään itselleen sopivaa paikkaa. Saman tien heidän asemiinsa iski kranaatti, joka osui kutakuinkin suoraan juoksuhautaan, jonka Nedzad oli juuri jättänyt.

Nedzadin luokse hoippui upseeri, joka pyyhki takistaan aivojenpalasia, hiuksia ja korvan. Ne olivat sen vanhan miehen paloja, jolle Nedzad oli hetkeä aiemmin antanut paikkansa.

”En pelännyt silloin mitään. Kerran nukuimme kolme päivää serbien linjan takana ja tarkkailimme, mitä he tekivät.”

Rintamalla olo kesti yleensä kaksi vuorokautta, jonka jälkeen oli vuorokausi lepoa. ”Lepovuoroissa nukuimme sisällä taloissa, vähän sellaisissa kuin tämä, mutta se oli täynnä miehiä. Keittiössä, olohuoneessa, yläkerrassa… joka paikassa nukkui miehiä. Naisiakin oli joskus käymässä. Heitä oli mukava katsella, ei ollut väliä olivatko he lihavia vai laihoja. Alkoholi oli hyvä asia, se auttoi nukahtamaan.”

”Sota on sitä, että yhtenä päivän on hauskaa, ja toisena ei ole ruokaa, on kylmä ja tupakat on loppu. Joskus serbit olivat vain kymmenen metrin päässä, mutta en ampunut, koska silloin kymmenen serbiä olisi minun kimpussa.”

Nedzad ei usko, että voisi enää nykyisin olla pelkäämättä. Nytkin hän pelkää uutta sotaa.

Hän on minun ikäiseni. Miettiessäni lukioaikaisia ystäviäni, minun on vaikea kuvitella meitä sotilaiksi. Olimme lapsia, ja niin oli epäilemättä Nedzadkin ystävineen. Lasten ristiretki, niin taisi amerikkalainen kirjailija Kurt Vonnegut nimittää omaa sotakokemustaan.

Sodassa vietetyn vuoden jälkeen hän palasi Saksaan. Yritin kysyä miten hän kroatialais-bosnialaisena suhtautui tämän jälkeen puhjenneeseen Kroatian ja Bosnian väliseen sotaan, mutta hän vastaa kertomalla sodan kulusta ja poliittisista käänteistä, eikä paljastanut omia tuntemuksiaan asiasta.

Saksassa hän meni naimisiin ja sai tyttären, joka on nyt kahdeksanvuotias. Pian heille kuitenkin tuli ero. Avioliittovuotensa hän kiteyttää toteamukseen, että bosnialaiset naiset ovat hulluja.

”Lapsen saatuaan hän keskittyi vain lapseen, eikä panostanut itseensä ollenkaan. Jos toin kotiin kukkia, sytytyin kynttilän tai jotain, mikään ei kelvannut. Jos meillä oli juhlapäivä ja vein hänet hienoon ravintolaan, hän oli heti huolissaan, kuinka kallis lasku siitä tulee.”

Nyt hän on tullut Sarajevoon harjoittelemaan. Hänellä on tähtäimessään Etelä-Afrikassa järjestettävät freestyle -jalkapalloilun maailmanmestaruuskisat, jotka järjestetään kuukautta ennen jalkapallon MM-kisoja samassa paikassa. Hän kertoo harjoittelevansa nykyisin vain vähän, ja lisäävänsä päivittäisiä harjoittelutuntejaan pikku hiljaa niin, että kisojen alkaessa hän tulee olemaan parhaassa mahdollisessa kunnossa.

Saksassa hän esiintyy monenlaisissa tapahtumissa: messuilla, festivaaleilla ja yksityisjuhlissa. Näistä tunnin tai parin sessioista hänelle maksetaan 300 – 500 euroa.

Sarajevossa menot ovat pienempiä, mutta niin ovat tulotkin: viime viikolla hänelle maksettiin kahden päivän esiintymisestä kymmenen euron palkkio. Kadulla hän tienaisi enemmän, mutta Indira ei anna hänen tehdä sitä, sillä Indira pelkää oman maineensa puolesta. Hän pelkää naapureiden tulkitsevan, että hän on majoittanut taloonsa kerjäläisen.

Viime vuosina hän on saanut myös sponsorituloja Bosnia Hertsegovinan jalkapalloliiton kautta, mutta katsellessaan toissapäivänä uutisia hän sai tietää, että hänen yhteistyökumppaninsa on joutunut vankilaan rahojen väärinkäytöksien vuoksi. Se niistä tuloista.

Sinkkumiehenä hän käy silloin tällöin reiveissa, mutta ei halua osallistua siellä järjestettävään deittiarvontaan. ”Eihän sitä tiedä vaikka saisi parikseen jonkun todella lihavan naisen”, hän sanoo, puhaltaa poskensa täyteen ilmaa ja näyttää käsillään, kuinka vaikeasti pideltävä suuri nainen voisi olla.

Kommentoi »
Tagit: Albania, Bosnian sota, Enver Hoxa, Indira Gandhi, Lordi, Sarajevo
Kategoria: Matkustelu