Kertomuksia rohkeudesta: Serbian puskutraktorivallankumous vuonna 2000

Tämä kirjoitus on julkaistu ensimmäisenä Rauhan Puolesta -lehden numerossa 1 / 2017. Kaikki Kertomuksia rohkeudesta -sarjan kirjoitukset tullaan julkaisemaan Like-kustantamon julkaisemassa samannimisessä kirjassa.

Kesällä 1999 Belgradin Tasavalta-aukiolle jätettiin vanha öljytynnyri ja sen viereen baseball-maila. Öljytynnyrin kylkeen oli maalattu presidentti Slobodan Miloševićin kasvot ja teksti, että tynnyriä saa lyödä yhden dinaarin maksua vastaan.

Ensimmäiset ohikulkijat vaikuttivat hämmentyneiltä. Jotkut hidastivat vauhtiaan, toiset pysähtyivät. Joku otti jopa mailan käteensä, piteli sitä hetken, mutta laski kuitenkin takaisin, ja jatkoi matkaansa. Lopulta paikalle osui nuori mies, joka tekstin luettuaan naurahti, pudotti kolikon tynnyriin, nosti mailan ja mäjäytti Miloševićin peltikasvoja niin, että pamaus kaikui keskustan korttelista toiseen.

Lyöjiä ilmaantui lisää, ja pauke kiinnitti huomiota yhä laajemmin. Kaukana ja lähellä ihmiset tuijottivat, osoittelivat ja nauroivat. Ei mennyt pitkään, kun tynnyrille oli jo muodostunut jono. Vanhemmat opastivat lapsiaan mailan käytössä, ja jos lapset olivat liian hentoja pitelemään mailaa, vanhemmat neuvoivat potkaisemaan.

Tynnyrin aukiolle tuoneet opiskelijat istuivat läheisessä kahvilassa ja seurasivat tapahtumien kulkua huvittuneina. He olivat tyytyväisiä näkemäänsä, mutta odottelivat jo huipennusta, eli poliisin saapumista. Koska poliisi ei voinut tietää kuka tynnyrin oli tuonut paikalle, nuorten arvioiden mukaan poliiseilla oli tilanteessa vain kaksi vaihtoehtoa: pidättää tynnyriä mäjäytteleviä kansalaisia, tai sitten pidättää itse tynnyri. Poliisi saapui paikalle, ja valitsi jälkimmäisen vaihtoehdon. Kuva kahdesta poliisista raahaamassa – ’pidättämässä’ – Miloševićin kasvoilla varustettua öljytynnyriä päätyi seuraavana päivänä kahden eri oppositiolehden etusivulle.

Pelko voitetaan huumorilla

Opiskelijaryhmä kutsui itseään nimellä ’Otpor!’ eli vastarinta. Heidän symbolinaan oli Sarumanin kädestä vaikutteita saanut nyrkkiin puristettu käsi, joka useimmiten maalattiin valkoisena mustalle pohjalle. Liikkeen perustajat olivat nuoria, joilla ei ollut aikaisempaa kokemusta poliittisesta toiminnasta. Kirjassaan Blueprint for Revolution yksi liikkeen perustajista Srdja Popovic kertoo noihin aikoihin olleensa kiinnostunut Taru Sormusten Herrasta -legendan lisäksi lähinnä Monty Pythonista, valvomisesta ja juhlimisesta, ei suinkaan aktivismista tai politiikasta.

Herätteen aktivismiin hän sai ulkoilmakonsertissa, jossa otettiin voimakkaasti kantaa sotaa vastaan. Punkrokkareiden saarnoja konsertin lomassa kuunnellessaan hän näki, että yhteiskunnallinen vaikuttaminen voi olla ’coolia’ ja hauskaa. Hän perusti Otpor-liikkeen ystäviensä kanssa lokakuussa 1998 ennen kaikkea vastustamaan lakeja, jotka rajoittivat tiedotusvälineiden ja yliopistojen toimintaa.

Palaverissa muutamia päiviä ennen öljytynnyritempausta tunnelma oli ollut apea. Eräässä puheenvuorossa oli listattu asioita, joita heillä ei ollut: kokemusta, armeijaa, rahaa eikä mahdollisuutta vaikuttaa mediaan. Heillä oli selkeä visio maan tulevaisuudesta, mutta ei keinoja sen toteuttamiseen. Presidentti Slobodan Miloševićilla sen sijaan oli käytössään valtion varat, armeija ja lähes koko mediakenttä, joiden avulla hän sai rauhassa jatkaa pelon lietsomista ja oman visionsa toteuttamista. Keskustelun kääntyessä yhä enemmän pelkoon joku totesi, että ainoa keino pelon voittamiseksi on nauru.

Tästä inspiroituneena he alkoivat kertoa toisilleen vitsejä. Tässä nauravaisessa tunnelmassa keksittiin öljytynnyritempaus. Popovic kutsuu toimintaa nimellä ’laughtivism,’ ja uskoo sen voimaan ei pelkästään siksi, että huumori on paras keino pelon hajottamiseksi, vaan myös siksi, että se vetää puoleensa lisää ihmisiä. ”Kuka on ystäväpiirisi vetovoimaisin tyyppi?” kysyy Popovic Ben Faman podcast-haatattelussa. ”Tietysti hän, joka saa ihmiset nauramaan. Poliitikot, varsinkin diktaattorit, sen sijaan ottavat itsensä aivan liian vakavasti, ja tekevät sen takia typeriä virheitä.”

Kolme ohjetta vallankumouksellisille

Ajatus siitä, että kaataisi diktaattorin väkivaltaisesti on Popvicin mielestä sama kuin haastaisi Mike Tysonin nyrkkitappeluun tai David Beckhamin jalkapallo-otteluun. Popvicin ensimmäinen kolmesta neuvosta vallankumousta suunnitteleville on, että kannattaa valita ne taistelut, jotka voi voittaa. Tysonia vastaan kannattaa pelata shakkia, ja diktatuureja vastaan kannattaa lähteä kokeilemaan, kummalla osapuolella on parempi huumorintaju, ja kumman brändi on vetävämpi.

Popvicin toinen neuvo on, että väkivallattomuudessa tulee pysyä, ja kolmas, että vallankumouksen tekemisen tulee olla hauskaa.

Otpor! -liikkeellä ei ollut yhtä karismaattista johtajaa, vaan maakuntien yksilöt saivat itse päättää omista tekemisistään. Vastuuta korostettiin: jos sinä et ota vastuuta käsiisi, jos sinä et taistele paremman yhteiskunnan puolesta, jos sinä et usko itseesi… niin kuka muu sen muka voisi tehdä? Kaikista koulutettiin johtajia, näin saatiin jäsenet tuntemaan vahvaa omistajuutta, ja tehtiin mahdottomaksi liikkeen pysäyttäminen muutamia avainhenkilöitä pidättämällä.

Liikkeen perustamisesta satojen tuhansien ihmisten mielenosoituksiin ja Slobodan Miloševićin hallinnon kaatamiseen kului kaksi vuotta. Yksi liikkeen hurjan kasvun salaisuuksista oli, että alkuaikoinaan he antoivat itsestään suuremman kuvan kuin mitä he todellisuudessa olivatkaan. Heittelemällä kymmeniä tuhansia lentolehtisiä kerrostalojen katoilta ja maalaamalla ahkerasti liikkeen logoja mitä mielikuvituksellisimpiin paikkoihin pieni porukka onnistui iskostamaan vastarinnan symbolin jokaisen kadunkulkijan mieleen.

Vuoden toimittuaan Otpor herätti huomiota myös ulkomailla. Liike alkoi saada rahallista tukea, Gene Sharpin kirjoja ja Sharpin läheisen ystävän, Yhdysvaltain armeijasta eläköityneen Robert Helveyn väkivallattomuuskoulutusta. Tuen takana oli yhdysvaltalaisia kansalaisjärjestöjä, joista ainakin yksi oli osittain valtiorahoitteinen. Päätäntävalta pysyi kuitenkin loppuun asti paikallistoimijoiden hallussa.

Mielikuvituksellisuutensa, tuoreutensa ja hauskuutensa takia Otporin kampanjat saivat medianäkyvyyttä. Medianäkyvyys toi puolestaan uusia jäseniä, ja jäsenmäärän nousu uusia uutisia. Kasvettuaan varteenotettavaksi poliittiseksi voimaksi Otpor onnistui kokoamaan taakseen paitsi politiikkaan tyytymättömät suuret massat, myös keskenään riitelevän Miloševićin vastaisen poliittisen opposition.

Valtiovallan vastaus Otporin vaikutusvallan kasvulle olivat Belgradin yliopiston sulkeminen, Otpor-järjestön julistaminen laittomaksi, lehdistösensuurin kiristäminen ja pidätykset: arviolta 2 000 Otporin jäsentä pidätettiin, ja osaa heistä pahoinpideltiin vankilassa. Otpor teki vastoinkäymisistä osan kampanjaa luovuttamalla liikkeen logolla varustettuja mustia t-paitoja niille, jotka olivat tulleet pidätetyksi vähintään kerran, ja punaisia niille, jotka olivat tulleet pidätetyksi viisi kertaa tai useammin.

Kuka syöstiin vallasta ja miksi?

Slobodan Milošević toimi ensin Jugoslavian sosialistiseen liittotasavaltaan kuuluneen Serbian presidenttinä vuosina 1989-1992, sitten Jugoslavian hajoamissodan aikana ja sen jälkeen ’tynkä-Jugoslaviaan’ eli Jugoslavian liittotasavaltaan kuuluneen Serbian presidenttinä vuosina 1992-1997, ja lopulta koko Jugoslavian liittotasavallan presidenttinä vuosina 1997-2000.

Jugoslavian sosialistiseen liittotasavaltaan kuului aikoinaan kuusi osavaltiota: Serbia, Kroatia, Bosnia-Hertsegovina, Slovenia, Makedonia ja Montenegro. Näistä kaikki paitsi Miloševićin johtama Serbia kannatti Jugoslavian hajottamista kuudeksi itsenäiseksi valtioksi silloisten osavaltioiden rajojen mukaisesti. Tämä järjestely toteutuikin Kroatian ja Bosnian sotien päätyttyä vuonna 1995. Arviolta 140 000 ihmistä oli saanut surmansa, kymmeniä tuhansia naisia raiskattu ja kaikkien sotiin osallistuneiden maiden talous, infrastruktuuri, poliittinen ja moraalinen ilmapiiri olivat raunioina. Serbian työttömyysprosentin arvioidaan sodan päättyessä olleen viidenkymmenen prosentin tienoilla.

Marraskuussa 1996 järjestettiin Serbiassa paikallisvaalit, jonka oppositio voitti, mutta jonka vaalitulosta Milošević kieltäytyi hyväksymästä. Tästä seurasi seuraavan vuoden helmikuuhun kestäneitä opiskelijoiden ja opposition Zajedno-yhteenliittymän järjestämiä mielenosoituksia, joissa oli laajimmillaan mukana 200 000 osallistujaa. Lopulta Milošević taipui painostuksen alla ja hyväksyi vaalituloksen, vaikka jäikin valtaan. Opposition Zajedno-yhteenliittymä ei pysynyt koossa montaakaan viikkoa tämän jälkeen.

Vuosina 1996-1999 käytiin Kosovon sota. Miloševićin hallinto oli lakkauttanut sosialistisen Jugoslavian aikaisen Kosovon autonomian, mikä oli lisännyt kosovolaisten, joista 90% oli etniseltä taustaltaan albaaneja, itsenäistymishaluja. Kosovon Vapautusarmeijan toimet saivat Serbian tiukentamaan otettaan ja kuolonuhrien määrä nousi. Etnisen puhdistuksen pysäyttämisen nimissä Nato pommitti keväällä 1999 Serbian armeijan yksiköitä Belgradissa, Kosovossa ja Montenegrossa, jossain määrin myös siviili-infrastruktuuria, ja vahingossa myös Kiinan suurlähetystöä ja serbian viranomaisia pakenevia Kosovon albaaneja. Toisin kuin Clinton ja Blair toivoivat, ja juuri niin kuin Chirac oli varoittanut, pommitukset eivät suinkaan heikentäneet Miloševićia, vaan lisäsivät hänen kannatustaan ja voimaannuttivat nationalisteja. Pommitusten jatkuessa Serbia intensifioi albaanien karkotuksia. Arvioidaan että jopa miljoona Kosovon albaania joutui lähtemään kodeistaan. Lopulta Serbia veti joukkonsa Kosovosta, mutta Milošević jäi valtaan.

Miloševićin lähtölaskenta

Miloševićin kannatus oli vahvinta ennen kaikkea vanhemman väestön keskuudessa ja maaseudulla. Miloševićin kannattajien oli hyvin vaikea ymmärtää kaupunkien nuorisoa, joka haki uutisensa internetistä. Esimerkiksi Miloševićin vaimo, joka myös oli mukana politiikassa, oli vakuuttunut, että mielenosoitukset oli orkestroitu ulkomailta käsin, ja että mielenosoittajat oli houkuteltu paikalle jakamalla heille ”huumeita ja ulkomaan valuuttaa.”

Heinäkuussa 2000 Milošević onnistui vielä muuttamaan perustuslakia niin, että hän pystyisi toimimaan toiset kuusi vuotta presidenttinä, mutta tämä jäi hänen viimeiseksi voitokseen. Syyskuussa, presidentinvaalien ensimmäisellä kierroksella, hän jäi jälleen kiinni vaalivilpistä. Vaalituloksen oikaisemista vaativat mielenosoitukset keräsivät tälläkin kertaa satoja tuhansia osallistujia, mutta kuukausien sijaan mielenosoitukset kestivät tällä kertaa kymmenen päivää.

Miloševićia vastaan oli laaja rintama. Ortodoksinen kirkko kehotti poliiseja ja armeijaa kunnioittamaan opposition vaalivoittoa. Maan tärkeimmän hiilikaivoksen Kolubaran työntekijät menivät lakkoon. Valtion omistaman median työntekijät eivät totelleet enää hallitusta. Lokakuun viidentenä päivänä protestoijat siirsivät poliisien asettamat esteet puskutraktorilla.

Poliisit tottelivat saamaansa käskyä rakentaa barrikadeja estääkseen ihmisten pääsyn pääkaupunkiin, mutta nähtyään kuinka suurista ja päättäväisistä ihmismassoista oli kysymys, he eivät pysäyttäneet barrikadeja purkavia mielenosoittajia.

Pysyttiinkö väkivallattomuudessa?

Mediatalo paloi, joitakin ikkunoita hajosi ja parlamenttitalossa syttyi tulipalo, mutta kaikkiaan Otpor-liike onnistui pitämään suuret massat väkivallattomina muun muassa korostamalla, että myös poliisi ja sotilaat olivat Miloševićin hallinnon uhreja. Vallankumouksen melskeessä kaksi ihmistä sai surmansa – toinen kuoli sydänkohtaukseen, ja toinen auto-onnettomuudessa.

Mutta silti on syytä kysyä, missä määrin kampanja, jonka keskeisimpiä sloganeita oli ’gotov je’ eli ’hän on loppu’ ja jossa lyödään baseball-mailalla vastustajan kasvokuvaa, on väkivallattomuuden periaatteiden mukainen.

Yksi tulkinta on, että puskutraktorivallankumous edusti teknistä, mutta ei periaatteellista väkivallattomuutta. Jälkimmäisessä väkivallattomuudessa pysytään niin ajatuksissa, sanoissa kuin teoissakin. Otpor yhdisti kansan ennen kaikkea diktaattoria vastaan. Energiaa antavana voimana ei ollut uuden rakentaminen, vaan kyllästyminen, viha ja vastustus. Väkivallattomuustutkija Michael Naglerin mukaan juuri tämä on syynä siihen, että vaikka johtaja onnistuttiinkin vaihtamaan, näin jälkikäteen voidaan todeta, että mitään radikaalia muutosta maan poliittiseen kulttuuriin ja suuntaan se ei kuitenkaan aiheuttanut.

Vallankumouksen jälkeen Otpor! toimi pari vuotta demokratian toteutumista valvovana kansalaisjärjestönä, kunnes lyhyeksi jääneen poliittisen kauden jälkeen lakkautettiin.

TIMO VIRTALA

Yläkuva: AFP Photo / Djordje Kojadinovic.

Srdja Popovic johtaa nykyisin kansalaisjärjestöä nimeltä Centre for Applied Nonviolent Action and Strategies (CANVAS). CANVAS on auttanut väkivallatonta vastarintaa käyttäviä demokratia-aktivisteja jo yli viidessäkymmenessä maassa. CANVAS’in metodeja on otettu käyttöön muun muassa Georgiassa (’03), Ukrainassa (’04), Libanonissa (’05), Egyptissä (’11) ja Syyriassa (’11).

Kenen vastuulla on muutos?

Kauppalehden tämänpäiväisessä, jokseenkin provosoivassa kolumnissa “Ilmastovouhotus on iso vitsi” ei kiistetä itse ongelman olemassaoloa, vaan tyydytään naureskelemaan sen ratkaisuehdotuksille. Heitetään pyyhe kehään, ikään kuin mitään ei olisi enää tehtävissä. Maaima tuhoutuu joka tapauksessa, tehtiin me mitä tahansa.

Kirjoituksen mukaan “Mikään ei voi pelastaa ilmastoa, elleivät miljardit ihmiset Aasiassa muuta radikaalisti käytöstään.”

Olen tästä täsmälleen samaa mieltä. Juuri näinhän se on. Ja tämän johdosta tuhannen taalan kysymys kuuluu, miten saamme miljardit ihmiset Aasiassa muuttamaan radikaalisti käytöstään.

Kolumni antaa ymmärtää, että se on mahdotonta. Tämä siitä huolimatta, että kolumnisti lähestulokoon kirjoittaa myös ratkaisun tuohon mahdottomana pitämäänsä tehtävään. Kolumnin mukaan “Pohjoismaissa ihmiset välttelevät lihansyöntiä, kierrättävät jätteensä ja ajavat hybridiautolla.” Kirjoittajan mielestä tämä on urheaa, mutta ei vähimmässäkään määrin ratkaise ongelmaa. Tekee vain elämästä vaikeaa.

Ensimmäisenä mieleeni tuleva kysymys on, tekeekö se todella elämästä vaikeaa? Onko kolumnin kirjoittanut Antti Lehmusvirta kokeillut?

Mutta tätä huomattavasti tärkeämpi kysymys on, eikö juuri tässä olisi se ratkaisu ongelmistamme suurimpaan: että miljardit ihmiset Aasiassa välttelisivät lihansyöntiä, kierrättäisivät jätteensä ja ajaisivat hybridautolla?

Mikäli tällaisen muutoksen saavuttaminen kuulostaa epärealistiselta, miten olisi tämä: että miljardit ihmiset maailmassa välttelisivät lihansyöntiä, kierrättäisivät jätteensä ja ajaisivat hybridautolla? Ja jos ja kun juuri tämä on se ratkaisu, kuka kumma tällaisen elämäntapamuutoksen aloittaisi, ellemme me?

Yläkuva: Katunäkymä Astanasta, Kazakstanista syksyllä 2016.

Baltian laulava vallankumous 1987-91, osa 2/2

Tämä kirjoitus on julkaistu ensimmäisenä Rauhan Puoelsta -lehden numerossa 6-2016.

Väkivallattomuuden voiman avulla on tehty vallankumouksia, itsenäistytty, puolustettu valtioita ja johdettu poliittisia yksiköitä. Sitä on käytetty menestyksekkäästi kansalaisaktivismissa, rauhanturvaamisessa ja oikeudenkäynneissä, ja sen avulla on löydetty ratkaisuja ristiriitatilanteisiin kansainvälisessä politiikassa ja arkipäiväisessä kanssakäymisessäkin. Kertomuksia rohkeudesta -kirjoitussarjassa kerrotaan historiallisten esimerkkien avulla, mistä väkivallattomuudessa on kysymys. Tämä on sarjan kahdeksas osa.

Latvian uudelleenitsenäis­tymisessä keskeistä roolia näytteli Helsinki-­86-­ryhmä, jonka kolme työläistä oli perustanut satamakaupunki Liepajassa heinäkuussa 1986. Ryhmä oli Latvian ensimmäinen avoimesti kommunismin vastainen organi­saatio ja ylipäätään ensimmäinen avoimesti organisoitu oppositio koko Neuvostoliitossa. Ryhmän nimi viittaa yhtäältä ryhmän perustamisvuoteen ja toisaalta Helsingin vuoden 1975 ETY-konferenssiin, jonka loppuasiakirjassa Neuvostoliitto oli sitoutunut sanan­vapauden toteuttamiseen.

Yhdessä ensimmäisistä kampan­joistaan ryhmä testasi Mihail Gorbatšovini sitoutumista glasnostiin ja Helsinki­-asiakirjan sopimukseen julistamalla aikovansa muistaa vuoden 1941 joukkokyyditysten uhreja julkisesti. Ryhmän johtajat pidätettiin ennen muistopäivää, mutta ryhmän seitsemän muuta jäsentä toteuttivat tilaisuuden pääkaupunki Riiassa sijaitsevan Vapauden muistomerkin luona. Tapahtumaa oli seuraamassa yli tuhat ihmistä, jotka osallistuivat kukkienlaskuun ja estivät tiiviissä ympyrässä seisten poliisin pääsyn keskeyttämään seremoniaa.

Baltian ketju

Helsinki-86-ryhmän suurin saavutus oli ympäri Baltiaa levinneiden ”kalenterimielenosoitusten” aloittaminen. Nämä protestit nostivat esille tärkeitä päivämääriä maiden historiasta. Kalenterimielenosoitukset huipentuivat 23. elokuuta vuonna 1989, kun kello seitsemältä iltapäivällä noin kaksi miljoonaa ihmistä otti toisiaan kädestä kiinni ja muodosti ihmiskunnan historian pisimmän, yli 600 kilometriä pitkän ihmisketjun Tallinnasta Riian kautta Vilnaan.

Tuona päivänä tuli kuluneeksi 50 vuotta siitä, kun Saksa ja Neuvostoliitto solmivat Molotov–Ribbentrop-sopimuksen ja sen salaisen lisäpöytäkirjan, jossa Eurooppa jaettiin kahtia natsi-Saksan ja Neuvostoliiton etupiireihin. Toiseen maailmansotaan johtaneen lisäpöytäkirjan olemassaolo oli yksi niistä lukuisista historiallisista tapahtumista, joista keskusteleminen oli ollut Neuvostoliiton miehittämässä Baltiassa vakava rikos jo viidenkymmenen vuoden ajan.

Baltian ketjun tarkoituksena oli muistuttaa tästä historiallisesta epäoikeudenmukaisuudesta, tuoda julki itsenäistymispyrkimys ja syventää Baltian maiden keskinäistä luottamusta ja solidaarisuutta. Ihmiset seisoivat paikallaan parikymmentä minuuttia. Samana päivänä julkistettiin maailmalle Viron, Latvian ja Liettuan yhteisvetoomus, jossa muistutettiin maiden halusta vapaasti päättää omista asioistaan.

Liettua julistautuu itsenäiseksi

Neuvostoliiton viranomaisten ensireaktio tapahtumiin oli siinä määrin tyly ja uhkaileva, että Baltian aktivistit lähettivät YK:n pääsihteerille kirjelmän, jossa he pyysivät kansainvälistä komissiota tarkkailemaan tilannetta. Yhdysvallat ja Länsi-Saksa vetosivat Neuvostoliittoon, että se ei käyttäisi väkivaltaa vaan antaisi reformien tapahtua rauhanomaisesti. NL:n sävy muuttuikin sovittelevammaksi, ja lopulta Neuvostoliitossakin myönnettiin lisäpöytäkirjan olemassaolo. Joulupäivänä 1989 se jo julistettiin juridisesti pätemättömäksi.

Edellä mainitusta huolimatta, ja vaikka Baltian ketju herättikin lännessä paljon huomiota ja sympatiaa, lännen tuki balteille oli tässä vaiheessa hyvin maltillista. Maailman huomio ja Yhdysvaltojen intressit olivat Saksojen yhdistymisessä, Neuvostoliiton joukkojen vetämisessä Visegrád-ryhmän maista eli Puolasta, Tšekkoslovakiasta ja Unkarista, ja Varsovan liiton hajoamisessa.

Kun Liettua uskaltautui 11.3.1990 julistautumaan ensimmäisenä Neuvostoliiton osavaltioista itsenäiseksi, Yhdysvaltain tuolloinen presidentti George H. W. Bush koki omien muistiinpanojensa mukaan, että ”Liettuan tilanne varjosti mitä hyvänsä ratkaisua Saksan kysymyksessä ja vaaransi kesäkuun huipputapaamisen”. Syyskuun 13. päivänä 1990 Neuvostoliitto ja Saksa allekirjoittivat sopimuksen hyvistä naapurisuhteista, kumppanuudesta ja yhteistyöstä. Sopimuksessa mainittiin, että Euroopan senhetkiset rajat ovat muuttumattomat.

Suomi tuki Viroa salaa

Virallinen Suomi oli samoilla linjoilla. Julkisuudessa Suomen valtio ei antanut Viron itsenäisyyspyrkimyksille poliittista tukea, vaan päinvastoin varoitti Viroa etenemästä liian nopeasti. Syy tälle linjaukselle oli ennen kaikkea Suomen turvallisuus, joka katsottiin turvattavan parhaiten pitämällä yllä hyviä suhteita Moskovaan. Toinen syy Suomen pidättyväiselle linjalle oli muuallakin lännessä tuttu ”gorbamania”. Gorbatšovista pidettiin, eikä hänen uudistuksiaan ja niiden jatkumista haluttu vaarantaa keikuttamalla venettä.

Samaan aikaan Suomen valtio tuki Viroa kulissien takana hyvinkin runsaskätisesti. Asiasta väitöskirjan tehneen historiantutkija Heikki Rausmaan mukaan Viro sai vuosina 1988–91 Suomelta apua oman valtionsa rakennustyöhön enemmän kuin mistään muualta. Suomesta annettiin koulutusta, asiantuntija-apua ja työharjoittelua hallintovirkamiehille, liike-elämän edustajille ja nuorille. Viroon lähetettiin materiaaliapua traktoreista konttorikoneisiin, matkustamista helpotettiin ja kulttuuriyhteistyötä tiivistettiin. Tuglas-seura Helsingissä toimi Viron epävirallisena edustustona. Seura avusti useita tuhansia virolaisia tarjoamalla ilmaista majoitusta sekä maksamalla matka-avustuksia ja päivärahoja, ja esimerkiksi Viron paikallishallinnon uudistusta tuettiin Suomen kunta- ja kaupunkiliiton kautta.

Rohkeat rekisteröityjät

Historiankirjoittajat toteavat usein ja aiheellisesti, että ongelmana historian tulkitsemisessa helposti on se, että tarkastelemme tapahtumia nykyhetken ahtaasta tarkasteluaukosta. Tietäessämme lopputuloksen – tässä tapauksessa Baltian maiden itsenäistymisen – meidän on helppo poimia historiasta ne askeleet, jotka johtivat kyseiseen lopputulokseen, ja nähdä tapahtumat pitkänä ja määrätietoisena prosessina. Meiltä jää helposti näkemättä, kuinka suuressa epävarmuudessa tuolloin valintoja tehneet ihmiset todella elivät.

Virolaisten alkaessa rekisteröidä ja rekisteröityä uuden hallintoelimen, kongressin, valintaa varten heidän käsityksensä siitä, mihin heidän aloittamansa prosessi tulee johtamaan, on täytynyt olla hyvin hämärä. Työ eteni aluksi hyvin hitaasti. Kansan suussa rekisteröintilippuja kutsuttiin menolipuiksi Siperiaan. Mutta mitä useampi rekisteröityi, sitä useampi tulkitsi tilanteen turvalliseksi, niin että vuoden 1990 alussa kutakuinkin jokainen Viron aikuisväestöstä oli rekisteröitynyt. Helmikuussa maalle äänestettiin kongressi, jolla oli kyllä arvovaltaa, mutta muun vallan kanssa oli vähän niin ja näin. Kongressilla ei ollut sen enempää rahaa, armeijaa, poliisia kuin Moskovan hyväksyntääkään.

Maaliskuussa oli vuorossa jo olemassa olevan hallintoelimen, korkeimman neuvoston, vaalit, jotka kansanrintama voitti. Se julisti Neuvostoliiton valtiovallan Virossa laittomaksi, otti käyttöön Viron tasavalta -nimityksen, vanhan valtionvaakunan, trikolorilipun ja kansallislaulun ja lopulta, nähdessään vanhoillisten vallankaappauksen tapahtuessa tilaisuutensa tulleen, julisti maansa itsenäiseksi 20.8.1991.

Neuvostoliiton hajoamisen syy vai seuraus?

Tapahtuiko tämä kaikki koska Neuvostoliitto hajosi, vai hajosiko Neuvostoliitto koska tämä kaikki tapahtui? Tuona aikana Suomen presidenttinä toiminut Mauno Koivisto vastaisi ensimmäiseen kysymykseen kyllä. Keväällä 2009 hän totesi Kouvola Sanomien haastattelussa, että ”Viro oli yksi niitä maita, jotka saivat itsenäisyytensä, kun Neuvostoliitto hajosi, eikä Virolla ollut siinä hajoamisessa mitään osuutta”.

Asiaa tutkinut Janis Kent Cakars on eri mieltä. Kirjoituksessaan ”Lessons from Latvia” hän huomauttaa, että Baltian maat saavuttivat itsenäistymisensä – mukaan lukien Neuvostoliiton tunnustamisen itsenäisyydelleen – kolmea kuukautta ennen Neuvostoliiton romahdusta. Kyse oli siis yhdestä Neuvostoliiton romahtamisen syistä eikä sen seurauksesta. Cakarsin mukaan Latvia – enkä näe mitään syytä miksi sama ei pätisi Viron kohdalla – saavutti vapautensa ”huomattavan sitkeällä ja taitavalla väkivallattomien taktiikoiden toimeenpanolla”.

Cakars ei kuitenkaan vedä mutkia suoriksi ja väitä, että baltit voittivat itsenäisyyden ja tuhosivat Neuvostoliiton vain lauluja laulamalla. Syyt näin massiiviseen poliittiseen järistykseen ovat paljon monimutkaisemmat. Mutta yhtä lailla yksinkertaistava on väite, että Neuvostoliitto vain hajosi omaan mahdottomuuteensa. Neuvostojärjestelmällä oli syviä poliittisia, sosiaalisia ja taloudellisia ongelmia, mutta siitä huolimatta: hallitukset eivät vain tuhoudu. ”Jokaisen hallituksen ensimmäinen tehtävä on pysyä vallassa, ja Neuvostoliiton johdolla oli yhä tähän huomattavat resurssit”, toteaa Cakars.

Baltit olivat aktiivisia ja rohkeita ja heillä riitti mielikuvitusta. Vuosina 1987–91 Baltiassa järjestettiin teatraalisia hautajaisia Leninille ja kommunismille, kieltäydyttiin asevelvollisuuden suorittamisesta, perustettiin historiaseuroja, järjestettiin salaisia keittiösessioita, kirjoitettiin ja julkaistiin neuvostojärjestelmää kritisoivia lehtikirjoituksia, lähetettiin kirjeitä Moskovan päättäjille, nostettiin kiellettyjä lippuja salkoihin, vietettiin kansallispäivää ja, ennen kaikkea, järjestettiin kymmenien, toisinaan satojen tuhansien ihmisten laulutapahtumia ja mielenosoituksia. Neuvostoliitto ei hajonnut omaan tehottomuuteensa, huomauttaa Cakars, vaan sen hajottivat ne ihmiset, jotka halusivat sen hajottaa.

Timo Virtala

Kuva: Kusurija / Wikipedia CC BY-SA 3.0

Lähteet:

Alenius, Kari
: Viron, Latvian ja Liettuan historia. Atena Kustannus Oy 2000.

Arujärv, Evi
: The Estonian Song Festival: A Chameleon Strategy.
http://www.estinst.ee/publications/estonianculture/I_MMIV/arujarv.html

Cakars, Janis Kent: Lessons from Latvia. Nonviolent Activist – The Magazine of the War Resisters League. March-April 2002.

Rausmaa, Heikki: Suomen tuki Viron itsenäistymiselle 1988–1991: ei sanoin, vaan teoin. Esitelmä.
http://lastukirjastot.fi/111720/fi/events/suomen-tuki-viron-itsenaistymiselle-1988-1991-ei-sanoin-vaan-teoin

Savisaar, Edgar: Viron vaaran vuodet. Tammi 2005.

Smidchens, Guntis: The Power of Song: Nonviolent National Culture in the Baltic Singing Revolution. University of Washington Press 2014.

Zetterberg, Seppo
: Viron historia. SKS 2007.

Itsenäisyyspäivän puhe

Ohessa puheeni Lapinjärven kunnan itsenäisyyspäiväjuhlassa 6.12.2016.

Arvoisat veteraanit, hyvät juhlavieraat,

Terveisiä Kazakstanista, jossa vierailin viime viikolla ja osallistuin maan itsenäisyyden 25-vuotisjuhlaseminaariin. Siellä tunnelma oli korkealla, itsenäisyys on siellä siinämäärin tuore juttu että se tuntui olevan kaikkien huulilla.

”Itsenäisyydellä ei pidä elämöidä,” sanoi Urho Kekkonen aikoinaan. Pidetään tämä mielessä, mutta tänään, Suomen itsenäisyyden 99-vuotisjuhlan kunniaksi, lienee kuitenkin paikallaan nostaa esille joitakin välähdyksiä menneestä, tarkastella nykyhetkeä ja kiikaroida tulevaa.

Välähdyksiä menneestä

Suomen historiassa aivan liian vähälle huomiolle on jäänyt vuosina 1882-1890 senaattorina ja vuosina 1905-1908 senaatin johtajana toiminut kosmopoliitti, valtio-oikeuden professori ja talouselämän vaikuttaja Leo Mechelin. Sortovuosien aikana hän oli perustuslaillisten keulakuva ja venäläistämistoimenpiteiden aikakaudella keskeisimpiä johtohahmoja Suomen väkivallattomassa kansalaistottelemattomuuskampanjassa. Mechelin teki maailmalla myyräntyötä Suomen aseman parantamiseksi. Hän, ehkä enemmän kuin kukaan toinen, vakiinnutti Suomessa ja ulkomailla käsitystä, että Suomen suuriruhtinaskunta oli suvereeni valtio. Suomen ensimmäisen puolueohjelma (Liberaalinen puolue) on hänen kirjoittamansa, ja hänellä oli mm. keskeinen rooli Nokia-yhtön perustamisessa. Viimeisinä vuosinaan hän toimi aktiivisena myös kansainvälisessä rauhanliikkeessä.

Mechelinin johtama kansalaistottelemattomuuskampanja konkretisoitui täällä Lapinjärvellä mm. kutsuntalakkoina vuonna 1902. Keisarillinen Venäjä oli vuotta aiemmin säädetyssä asevelvollisuuslaissa lakkauttanut Suomen armeijan ja määrännyt suomalaiset nuoret astumaan palvelukseen Venäjän armeijaan. Mechelinin ja monien muiden suomalaisten poliitikkojen mielestä toimenpide oli Suomen perustuslain vastainen, joten he kehottivat paitsi kutsuntavelvollisia, myös kutsuntoja järjestäviä upseereita, kutsuntatarkastuksia suorittavia lääkäreitä ja kutsuntavelvollisten nimiä kirkossa kuuluttavia pappeja olemaan tottelematta lakia. Kesäkuun 10. päivän aamuna lapinjärveläiset kutsuntavelvolliset kokoontuivat loviisalaiseen kahvilaan. Sieltä he marssivat sotilaallisessa järjestyksessä ja isänmaallisia lauluja laulaen satamaan, jossa luovuttivat kutsunnat järjestäneelle venäläiselle upseerille kirjelmän, jossa kertoivat, etteivät voi alistua kutsuntatarkastukseen tai arvanvetoon. ”Syyn tähän täytyy olla täysin kutsuntalautakunnan tiedossa. Uusi asevelvollisuuslaki, joka nyt halutaan saattaa maassa voimaan, ei ole syntynyt valtiopäivien myötävaikutuksella, vaan säädyt ovat päinvastoin julistaneet, että tällainen laki ei millään tavoin velvoita Suomen asukkaita. Tästä syystä jäämme pois kutsunnasta.”

Lähes puolen miljoonan nimen adressi ja kansalaistottelemattomuuskampanja tuottivat tulosta, ja asevelvollisuuslaki peruttiin Suomen osalta. Tulos oli kompromissi, sillä toisaalta Suomen armeijaakaan ei saatu perustaa uudelleen. Suomi oli ilman armeijaa aina itsenäistymisen jälkeiseen aikaan saakka.

Toinen välähdys Suomen historiasta, jota haluan tässä yhteydessä muistella, on Ahvenanmaan kysymyksen ratkaisu 1920-luvulla. Ruotsin mielestä Ahvenanmaan kun olisi pitänyt kuulua Ruotsille. Ruotsilla oli siihen viisi syytä. Ensinnäkin Ahvenanmaalla puhutaan ruotsia eikä suomea. Toisekseen sen kulttuuri on lähempänä Ruotsin kulttuuria kuin Suomen. Kolmannekseen se sijaitsee lähempänä Ruotsia kuin Suomea, neljännekseen se on sotilasstrategisesti Ruotsin kannalta aralla paikalla, pääkaupungin vieressä, kun taas Suomelle sen sotilasstrateginen merkitys on paljon pienempi. Viidentenä, ja kaikkein tärkeimpänä argumenttina ruotsalaisilla oli, että ahvenanmaalaiset haluavat kuulua Ruotsiin. Tämä oli aivan totta, 1920-luvulla ahvenanmaalaiset eivät halunneet kuulua Suomeen, eivät halunneet itsenäisyyttä sen enempää kuin itsemääräämisoikeuttakaan, vaan halusivat kuulua Ruotsiin. Suomen argumentti puolestaan oli se, että alue, joka viimeiset reilut sata vuotta kuului Venäjän keisarikunnan Suomen suuriruhtinaskuntaan, on nyt itsenäistynyt, joten entisestä Venäjän ja Ruotsin rajasta tulkoon nyt itsenäisen Suomen ja Ruotsin raja. Jos vetäisimme Suomen ja Ruotsin välisen rajan kielellisin ja kulttuurellisin perustein, joutuisimme ottamaan Lapissakin sijaitsevan rajan uudelleen käsittelyyn, ja se ei tulisi johtamaan kuin epäselvyyksiin.

Tämä on tyypillinen tilanne, josta lähdetään sotimaan. Kaksi maata, jotka kumpikin haluaa tietyn maa-alueen itselleen. Mutta tällä kertaa löytyi viisautta tarkastella ongelmaa kokonaisvaltaisemmin kuin vain inttäen, että tuo toinen osapuoli on väärässä ja me olemme oikeassa. Löytyi puolin ja toisin viisautta tunnustaa, että vaikka meillä on validi argumentti puolellamme, niin on toisellakin osapuolella. Niinpä erimielisyys annettiin kolmannen osapuolen, Kansainliiton eli YK:n edeltäjän päätettäväksi.

Kansainliiton päätös oli kompromissi. Siinä ei julistettu Suomen olevan oikeassa ja Ruotsin väärässä, vaan todettiin, että Ahvenanmaa kuulokoon Suomelle, mutta ruotsin kielen asema säilytettäköön, itsemääräämisoikeus julistettakoon ja demilitarisaatiota jatkettakoon.

Tämän päätöksen noudattamiseen olivat kumpikin osapuoli sitoutuneet ja näin myös tehtiin. Uskoakseni tällä, kuten myös viisitoista vuotta aiemmin toteutetulla Norjan itsenäistymisratkaisulla, oli hyvin pitkäkestoiset vaikutukset pohjoismaisen luottamusilmapiirin syntymiseen. Tuskin millään muilla mailla maailmassa on viimeisen sadan vuoden ajan ollut niin ystävälliset ja luottavaiset suhteet kuin Pohjoismailla.

Nostin esille nämä kaksi välähdystä Suomen historiasta, koska koen, että ne ovat hienoja esimerkkejä väkivallattomasta konfliktinratkaisusta, ja niitä on syytä pitää huomattavasti nykyistä enemmän esillä. Näistä on syytä olla ylpeitä, näiden kunniaksi olisi syytä pitää juhla- ja liputuspäiviä. Ei niinkään väittäen, että kaikki konfliktit voitaisiin ratkaista väkivallattomin keinoin – sillä siitä en ole ollenkaan varma – vaan koska on syytä panna merkille, että tämmöinen voima on olemassa, ja sitä on syytä opettaa, tutkia ja kehittää. Siitä on mahdollista jalostaa yhä tehokkaampi keino epäkohtiin puuttumiseksi ja ristiriitojen ratkaisemiseksi.

Nykyhetken tarkastelua

Lähestyvän 100-vuotisjuhlan kunniaksi Tilastokeskus kokosi listan asioista, joissa Suomi on maailman kärjessä. Lista on uskomatonta luettavaa. Tässä ensin joitakin kakkos- ja kolmossijoja:

* Suomi on maailman toiseksi paras maa olla tyttö (Save the Children)

* Äitien ja lasten hyvinvointi on maailman toiseksi parasta (Save the Children)

* Suomi on maailman toiseksi oikeudenmukaisin maa lapsille (Unicef)

* Maailman kolmanneksi pienin imeväiskuolleisuus (YK)

* Suomi on maailman toiseksi tasa-arvoisin maa (WEF)

* Lonely Planetin mukaan Suomi on maailman kolmanneksi paras matkailukohde 2017

Sitten ykkössijoja, jotka kaikki ovat joka tältä tai viime vuodelta:

* World Economic Forumin eli Sveitsin Davosissa vuosittain kokoontuvan Maailman talousfoorumin mukaan

– Suomi on maailman turvallisin maa matkustaa turisteille

– Suomessa on maailman vähiten järjestäytynyttä rikollisuutta

– Suomessa on maailman riippumattomin oikeuslaitos

– Suomessa on eniten maailmassa inhimillistä pääomaa

– Suomen peruskoulutus on maailman parasta

– Suomessa on maailman vakaimmat pankit

* The Fund for Peace -yhdistyksen julkaiseman Fragile States Indexin mukaan Suomi on maailman vakain valtio.

* Reporters Without Bordersin mukaan Suomessa on maailman paras lehdistövapaus

* Yalen yliopiston Environmental performance indexin mukaan Suomi pärjää maailman parhaiten ympäristön kehitystä ja tilaa kuvaavassa vertailussa

* Suomi on OECD-maiden kärkimaa koulutuksessa

* World Literacy: How Countries Rank and Why It Matters -tutkimuksen mukaan Suomi on maailman lukutaitoisin maa

* YAE:ssa sijaitsevan Legatum Instituutin mukaan Suomessa on maailman paras hallinto

* Sydneyn ja Harvardin yliopiston yhteisessä mittauksessa todettiin, että suomalaiset äänestävät tanskalaisten ohella vapaimmissa ja luotettavimmissa vaaleissa

* Sitten vielä kolme sellaista itsestäänselvyyttä, että meillä on eniten metsiä Euroopassa (FAO), OECD-maista eniten langattomia laajakaistaliittymiä suhteessa väkilukuun, ja juomme henkeä kohti eniten kahvia maailmassa.

Kuten Kekkonen sanoin, tällä ei pidä elämöidä. Mutta kyllä tästä on syytä olla ylpeä. Jotain on tehty oikein ja tämä lista todistaa, että meillä on paljon annettavaa maailmalle. Mitä se jotain on, jota on tehty oikein? Jos niitä asioita olisi vain yksi, se olisi epäilemättä helppo löytää. Mutta uskon, että kyseessä on monien tekijöiden summa.

Yksi keskeinen tekijä on yhteen hiileen puhaltaminen. Ei ajeta vain ahtaasti ja lyhytnäköisesti oman ryhmän etua, vaan osataan tehdä ratkaisuja ajatellen suuremman ihmisryhmän, kaikkien suomalaisten, etua. Kansallisuusaatteen vahvuus on nimenomaan inklusiivisuudesa, ei poissulkevuudessa. Tätä henkeä vaalien toivotan kaikki uudet suomalaiset ja lapinjärveläiset lämpimästi tervetulleiksi, olivatpa he sitten tänne syntyneitä tai tänne muuttaneita. Ilolla tervehdin Lapinjärven kunnanvaltuuston päätöstä ottaa Lapinjärvellekin vastaan afganistanilaisia pakolaisperheitä.

Tulevaisuuden kiikarointia

Kansallisuusaate ja kansainvälisyysaate asetetaan toisinaan toistensa vastakohdiksi, mutta itse näen nämä aatteet pikemminkin saman ilmiön jatkumona. Kirjassaan The Empatic Civilization Jeremy Rifkin kuvailee, kuinka eettinen sfääri on laajentunut luolaihmisten klaaneista kaupunkiyksiköihin, josta edelleen uskonnolliseen yhteenkuuluvaisuudentunteeseen, josta kansallisuusaatteen kautta kansainvälisyysaatteeseen.

Ilmastonmuutoksen, joukkotuhoaseiden, pandemioiden ja kansainvälisen kaupan keskenäisriippuvuuden aikakaudella globaali etiikka ei ole hyve, vaan välttämättömyys. Pystyäksemme ratkaisemaan maapallon ongelmat, meidän täytyy tarttua niihin koko maapallon ja ihmiskunnan etua ajatellen, pitkäjänteisesti, aikuismaisesti ja viisaasti.
Tilastokeskuksen lista osoittaa, että meidän suomalaisten on syytä olla ylpeitä siitä, kuinka hyvin olemme viimeisen sadan vuoden ajan saaneet asiamme järjestettyä. Jatkakaamme samaan malliin, eettistä sfääriämme yhä laajentaen. Jatkakaamme samalla tomeruudella ja samalla viisaudella yhteenkuuluvaisuudentunteen ja inklusiivisuuden levittämistä, koko ihmiskuntaa ja maapalloa koskevaksi.

Päätän puheevuoroni lukemalla suomennokseni amerikkalainen runoilija Lloyd Stonen runosta, jonka hän teki Jean Sibeliuksen Finlandian säveleen.

Tämä on lauluni, oi Jumala kaikkien valtakuntien
Laulu kansojen rauhalle, lähellä ja kaukana
Tämä on kotini, sydämeni maa
Täällä on toivoni, unelmani, pyhäkköni
Mutta sydämet muissa maissa lyövät myös
Toivoineen, unelmineen; yhtä tosina, ja korkeina kuin minunkin

Maani taivaat ovat sinisemmät kuin meri
Ja auringonsäteet välkkyvät apilanlehdissä ja männyissä
Mutta auringonvaloa ja apiloita on myös muissa maissa
Ja taivaita, yhtä sinisiä kuin täällä
Oi kuule lauluni, Jumala kaikkien valtakuntien
Laulu kansojen rauhalle, lähellä ja kaukana

* * *

Blogin lukijoille tässä vielä sama englanniksi Cantus-kuoron esittämänä.

“This is my song, O God of all the nations
A song of peace, for lands afar & mine
This is my home, the country where my heart is
Here are my hopes, my dreams, my holy shrine
But other hearts in other lands are beating
With hopes and dreams as true and high as mine

My country’s skies are bluer than the ocean
And sunlight beams on clover leaf and pine
But other lands have sunlight too, and clover
And skies are everywhere as blue as mine
O hear my song, thou God of all the nations
A song of peace for their land and for mine”

Kuvat: Tiina Heikka.

Baltian laulava vallankumous 1987-91, osa 1/2

Tämä kirjoitus on julkaistu ensimmäisenä Rauhan Puolesta -lehdessä 5/2016 ja tullaan julkaisemaan ensi vuonna ilmestyvässä, Liken kustantamassa Kertomuksia Rohkeudesta -kirjassa.

Mikäli haluamme laittaa viime vuosisadan väkivallattomat kampanjat tärkeysjärjestykseen, vuoden 1989 vallankumoukset, eli Itä-Euroopan siirtyminen monipuoluejärjestelmään vuosina 1989-1991 ja Neuvostoliiton hajoaminen jouluna 1991, ansaitsevat ehdottomasti paikkansa listan kärkipäässä. Näinä vuosina järjestettiin ensimmäistä kertaa vuosikymmeniin parlamenttivaalit paitsi kaikissa Itä-Euroopan itsenäisissä, myös Neuvostoliittoon tai Jugoslaviaan aiemmin kuuluneissa valtioissa. Gorbatšovin uudistuksilla, Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuudella, kilpavarustelulla, neuvostojärjestelmän taloudellisella ja moraalisella konkurssilla, jopa Suomen televisiolla oli kaikilla roolinsa muutoksen aikaansaamisessa. Mutta aivan liian vähälle huomiolle ovat jääneet muutosta henkensä uhalla ja väkivallattomin keinoin vaatineet kansalaiset.

Tapahtumien kulku, demokratian toteutumisen ja väkivallattomuudessa pysymisen aste vaihtelivat maittain. Jugoslaviassa vanhojen valtarakenteiden hajoaminen johti nationalistis-ekspansiiviseen uhoon ja 140 000 ihmisuhria vaatineeseen hajoamissotaan. Romaniassa Ceaușescun diktatuuri kaadettiin aseellisesti, kun taas esimerkiksi Baltian ketju, Leipzigkin maanantaimielenosoitukset ja Tšekkoslovakian samettivallankumous olivat kouluesimerkkejä onnistuneista väkivallattomista kampanjoista. Nämä ihmiset osoittivat, kuinka pitkälle rohkeudella, aktiivisuudella, strategisella suunnittelulla ja periksi antamattomuudella voi päästä. Mielikuvitusta ja huumoria unohtamatta.

Viron lauluperinne

Viron ensimmäiset kansalliset laulujuhlat, üldlaulupidu, järjestettiin Tartossa vuonna 1869. Siitä lähtien tuhannet virolaiset ovat kokoontuneet laulamaan suunnilleen viiden vuoden välein niin Venäjän tsaarinvallan, itsenäisyyden alkuvuosien, neuvostomiehityksen kuin uudenkin itsenäisyyden aikana.

Yhtäältä voimaannuttavana, toisaalta osallistujia jakavana kysymyksenä on alusta asti ollut, millä kielellä ja kenen ideologian nimissä lauluja lauletaan. Ensimmäisen laulujuhlan kunniaksi kaupunki oli koristeltu Venäjän imperiumin lipuin, mutta iso osa lauluista – kuten myös tapahtuman pääjärjestäjä ja koko laulujuhlien konsepti – olivat tulleet Saksasta, kun taas osallistujat olivat pukeutuneet Viron kansallispukuihin ja tunsivat epäilemättä suurinta yhteenkuluvaisuuden tunnetta laulaessaan tapahtuman kahta vironkielistä laulua.

Tapahtuman suosio, virolaisten rooli järjestelyissä ja vironkielisen laulurepertuaarin määrä nousi tapahtuma tapahtumalta. Toisaalta lähes kaikki 1800-luvun laulujuhlat olivat omistettuja Venäjän tsaareille. Vuonna 1910 järjestetyissä seitsemänsissä laulujuhlissa poliisit seisoivat siviiliasuisena laulajien joukossa ja tervehtivät tsaarin hymniä äänekkäin hurraa-huudoin. Vuosien 1923, 1928, 1933 ja 1938 festivaaleja saatiin juhlia itsenäisenä kansakuntana, mutta vuonna 1947 maa oli sekä raunioina että miehitettynä. Järjestäjäorganisaationa toimi Kansankomissaarien neuvosto ja Viron kommunistipuolue, ja laulujen aiheina olivat Neuvostoliiton yhtenäisyys ja kommunismiin sitoutuminen. Gustav Ernesaksin säveltämä, Lydia Koidulan runo ”Mu isamaa on minu arm” lipsahti kuitenkin sensuurin läpi, niin että yllättäen 25 000 ihmistä lauloi ylistyslaulua isänmaalleen. Laulusta tuli hetkessä Viron epävirallinen itsenäisyyslaulu neuvostomiehityksen aikana. Sitä on laulettu laulujuhlilla joka kerta siitä lähtien. ”Laulujuhlissa kyse ei ole pelkästään siitä, että saadaan kuulla parhaat laulumme. Se oli, ja yhä on, ensisijaisesti mahdollisuus kokea olevamme virolaisia,” kertoo The Singing Revolution -dokumenttielokuvan haastattelema kapellimestari Venno Laul.

Vuonna 1969 juhlittiin laulujuhlien satavuotisjuhlaa. Viron kansallispukujen pitäminen oli kielletty, ja Mu isamaa -laulu loisti ohjelmistossa poissaolollaan. Kaksipäiväisen venäjänkielisen laulujuhlien lopussa esitettiin 3-4 vironkielistä laulua, jonka jälkeen kuorot kieltäytyivät poistumasta lavalta. Yleisö vaati Mu isamaa on minu arm -laulun laulamista. Järjestäjät käskivät torvisoittokunnan johdatella tunnelma muualle, mutta siinä ei onnistuttu, vaan yleisö alkoi laulamaan Mu isamaa on minu arm -laulua ilman kapellimestaria, uudestaan ja uudestaan. Lopulta järjestäjät katsoivat parhaaksi päästää Gustav Ernsaks lavalle johtamaan laulua. Laulavaan vallankumoukseen osallistuneen, nykyisin Viron parlamentin eli Riigikogun jäsen Artur Talvikin mukaan laulujuhlien päätarkoitukseksi muodostui ”kokoontua kansakuntana yhteen, ja laulaa tämä yksi, kielletty laulu.”

Uudelleenitsenäistymisen alkutahdit

Vuonna 1985 Neuvostoliiton pääsihteeriksi nousseen Mihail Gorbatšovin lanseeraamien glasnostin (avoimuus) ja perestroikan (uudistukset) rohkaisemina Viroon perustettiin historiaseuroja, joiden tehtävänä oli kansakunnan historiallisen tiedon palauttaminen. Keväällä 1987 uskaltauduttiin osoittaa mieltä Koillis-Viroon suunnitellun fosforiittikaivoksen perustamista vastaan. Ympäristökysymykset eivät olleet itä-länsi -vastakkainasettelun keskiössä, joten epäpoliittisuudessaan kaivos oli turvallinen vastustamisen kohde. Protestien järjestäjät laskelmoivat, että Glasnost-puheiden takia protestin väkivaltainen tukahduttaminen olisi ollut noloa. Taktiikka toimi, ja avolouhossuunnitelmat peruttiin.

Onnistuminen rohkaisi aktivisteja menemään pidemmälle. Elokuun 23. päivänä, natsi-Saksan ja Neuvostoliiton välisen Molotov-Ribbentrop sopimuksen vuosipäivänä, tuhansia ihmisiä kokoontui Tallinnan vanhankaupungin edustalla sijaitsevaan Hirve-puistoon. Poliisi sulki äänentoistojärjestelmät, mutta antoi tilaisuuden jatkua. Paperitötteröitä megafoneinaan käyttäen puhujat kritisoivat muun muassa sitä, että stalinismin vainojen toteuttajat olivat yhä tuomitsematta ja saivat nauttia valtion eläkettä. Hirve-puiston mielenosoitus oli ensimmäinen kerta lähes viiteenkymmeneen vuoteen, kun kukaan oli kritisoinut julkisesti neuvostomiehitystä joutumatta vastuuseen.

Syyskuussa laajempaa taloudellista itsehallintoa ehdotettiin jo sanomalehdessä, ja lokakuussa Võrussa järjestettiin mielenosoitus, jossa muisteltiin vuosien 1918-20 itsenäisyyssodassa kaatuneita. Yhteenotolta poliisin kanssa ei vältytty. Seuraavaan mielenosoitukseen – Tarton rauhansopimuksen 68-vuotisjuhliin seuraavan vuoden alussa – poliisi tulikin paikalle jo mellakkavarusteissa ja koirien kanssa. Tämä ei kuitenkaan estänyt tulevia mielenosoituksia eikä mediassa ilmaistuja, yhä radikaalimmat muodot saavia muutosvaatimuksia ja perestroikan tuki-ilmaisuja.

Huhtikuussa 1988 lähes kymmenentuhatta ihmistä kokoontui yliopistokaupunki Tarttoon juhlimaan Viron historiaa ja kulttuuria. Sini-musta-valko -trikolorin esittämiskielto kierrettiin laittamalla esille kolme erillistä lippua: sininen, musta ja valkoinen vierekkäin. Ihmiset kantoivat tulisoihtuja ja pitivät päässään ylioppilaslakkeja. Tapahtuma oli menestys. Seuraavien kuukausien aikana sana levisi, ja yhä useampi sai rohkeutta osallistua. Toukokuussa trikolori liehui Tartossa jo vapaana vielä edellistäkin suuremmassa musiikkitapahtumassa.

Keväällä 1988 kokoontui myös Baltian kansanrintamien kokous, jossa rauhanomainen, vuoropuheluun perustuva kehitys onnistuttiin kirjaamaan keskeiseksi periaatteeksi. Asiasta ei päätetty yksimielisesti, vaan toiset uskoivat, ettei itsenäistyminen olisi mahdollista ilman verenvuodatusta. Se, mikä oli yksille dialogia, oli toisille miehitysvallan kumartamista.

Laulun voima

Kesäkuussa 1988 Tallinnan Raatihuoneen tori oli täynnä konserttiin kerääntyneitä nuoria. Yön laskeuduttua ja konserttiajan päätyttyä joku esiintyjistä ehdotti, että koko porukka siirtyisi Tallinnan laulujuhlien pitopaikalle jatkamaan laulamista. Näin tehtiin. Kiellettyjen kansallislaulujen ja niiden rock-sovitusten jälkeen väkijoukko siirtyi laulamaan lastenlauluja, perinteisiä lauluja ja uusimpia hittejä. Useita bändejä esiintyi. Moottoripyöräilijä ajoi ympäri aluetta Viron lippu liehuen. Tämä rohkaisi muitakin, ja vuosikymmeniä piilossa olleita lippuja alkoi heilua eri puolilla yleisöä, ja sellainen vedettiin kaikkien hurratessa myös esiintymislavan salkoon. Tätä spontaania laulujuhlintaa jatkettiin seuraavana iltana, ja taas seuraavana, lähes viikon ajan.

Poliittinen paine kasvoi, ja Viron kommunistisen puolueen ensimmäinen sihteeri vaihdettiin maltillisempaan. Seuraavana päivänä Laulujuhlakentällä tätä käännettä oli juhlistamassa 150 000 ihmistä. Syyskuussa Laulujuhlakentällä järjestettiin Kansanrintaman kokous ja laulujuhla, joka keräsi arviolta 300 000 osallistujaa, eli lähes kolmasosan maan vironkielisestä väestöstä. Osa puheista oli radikaalimpia kuin järjestäjät olivat suunnitelleet, itsenäistymisvaatimus esitettiin nyt ensimmäisen kerran julkisesti. Mutta tärkeintä oli ihmispaljous, heidän päättäväisyytensä ja rohkeutensa. ”Tähän asti vallankumoukset ovat olleet hävittämistä, polttamista, tappamista ja vihaa, mutta me aloitimme vallankumouksemme hymyillä ja lauluilla,” summasi tunnelman paikalla ollut laulava vallankumous -termin keksijä, taiteilija Heinz Valk.

Itsenäisyyttä kannattavat jakautuivat kahteen leiriin. Yhtäältä itsenäisyyspuolueen kannattajiin, joiden mielestä kansainvälisen lain mukaan Viro on yhä itsenäinen ja neuvostomiehitys laiton, ja toisaalta kansanrintaman kannattajiin, joiden taktiikkana oli edetä silloisten struktuurien sisällä perestroikaa tukien. Kahden linjauksen välisistä erimielisyyksistä huolimatta virolaiset osallistuivat sankoin joukon kummankin järjestäjätahon tilaisuuksiin.

Osa kansasta vastusti itsenäistymissuunnitelmia. Neuvostoliiton venäläistämispolitiikan ansiosta 40% virossa asuvista oli venäjänkielisiä. Uudistuksia vastustavat perustivat Intern-liikkeen, joka keskeisimpinä huolena oli, että itsenäisyysliike tuo ristiriitoja ja ajaa neuvostoliittolaiset toisiaan vastaan. Tämä liike oli itsenäistymisliikettä yhtenäisempi.

Elokuun 16. päivä 1988 Neuvosto-Viron Korkein Neuvosto julistautui korkeimman lainsäädäntö-, toimeenpano- ja tuomiovallan haltijaksi alueellaan. Ajatus Neuvostotasavallan suvereeniudesta ei ollut tuulesta temmattu, vaan nojautui Neuvostoliiton perustuslakiin, jossa muotoiltiin kyseessä olevan ”suvereenien valtioiden liitto.” Nyt tätä suvereenisuutta vaadittiin – ensimmäistä kertaa Neuvostoliiton historiassa – toteutettavaksi käytännössä. Neuvostoliiton korkeimman neuvoston presidiumi mitätöi Viron julistuksen, ja virolainen delegaatio kutsuttiin Gorbatšovin puhutteluun. Viron Korkein Neuvosto jatkoi tästä huolimatta uudistuksiaan: Viron kieli julistettiin kansakunnan viralliseksi kieleksi ja Viron lippu Viron viralliseksi lipuksi.

Kirjassaan ”Viron vaaran vuodet” siirtymiskauden pääministeri Edgar Savisaar pitää elokuun suvereenisuusjulistusta jopa uudelleenitsenäistymispäivää (20.8.1991) merkittävimpänä, ainakin maailmanpoliittisesta näkökulmasta. Tuolloin yhtä kuudesosaa maapalloista hallinnut imperiumi alkoi murentua Viron johdolla, kun Neuvostoliiton liittotasavaltojen ja autonomisten alueiden suvereenisuusjulistusten paraati sai alkunsa.

TIMO VIRTALA

Arndt Pekurinen ja Suomen siviilipalveluslain synty 1931

Suomussalmen rintamalla teloitettiin 5.11.1941 autonkuljettaja Arndt Pekurinen, jonka mielestä ihmisen ampuminen oli aina ja kaikissa olosuhteissa väärin. Ennen teloitusta hänet oli tuomittu neljä kertaa vankilaan: ensin neljäksi, sitten kuudeksi, sitten yhdeksäksi ja lopulta, talvisodan sytyttyä kahdeksi vuodeksi. Syinä vankilatuomioihin oli, ettei hän ollut suostunut suorittamaan varusmiespalveluaan eikä osallistumaan sotaan.

“Olen kyllä valmis palvelemaan isänmaatani hyödyllisellä työllä,” Pekurinen kirjoitti puolustuspuheessaan kolmatta vankilatuomiota odotellessaan, “jos saan suorittaa sitä sotalaitoksesta erillään olevana siviilityönä. Olen valmis tällaista työtä suorittamaan paljon pitemmänkin ajan sotapalveluksen asemesta kuin mitä on palvelusaika sotaväessä.”

Pekurisein kieltäytymisen oli ennen kaikkea periaatteellista, mutta myös poliittista. Hän provosoi tietoisesti järjestelmää saadakseen aikaan lainmuutoksen. Jos hän olisi halunnut päästä vähemmällä, hän olisi voinut jättää julkiset esiintymisensä väliin ja vältellä siten poliisia. Pidätetyksi tultuaan hän olisi voinut vedota uskonnollisiin syihin ja välttyä siten rangaistukselta. Hän olisi voinut suorittaa palveluksensa aseettomana – toisen vankilatuomionsa jälkeen hänelle tarjottiin mahdollisuutta suorittaa palveluksensa myös siviilivaatteissa, joskin yhä armeijassa – mutta hän kieltäytyi myös tästä. Sodan aikana, henkensä säästääkseen, hän olisi voinut tarttua aseeseen edes muodon vuoksi. Mutta Pekurisen ja hänen taustajoukkojensa tavoitteena ei ollut päästä vähällä, vaan saattaa suomalaisia aseistakieltäytyjiä koskeva lainsäädäntö muiden pohjoismaiden tasolle.

”Aatteellinen vakaumukseni kieltää näin ollen minuakin missään muodossa palvelemasta sotalaitosta ja katson velvollisuudekseni täten toimia rauhanasian hyväksi. En näe toiminnassani mitään lainvastaista enkä rangaistusta ansaitsevaa. Suomenkin hallitus on kansainvälisellä sopimuksella julistanut sodan laittomuudeksi ja sitoutunut olemaan käyttämättä sitä kansallisen politiikan välikappaleena. Jos sota on julistettu laittomaksi, kuinka voitaisiin katsoa lainvastaiseksi toiminnaksi sitä, että kieltäytyy palvelemasta sotalaitosta.”

Artikkelissaan ‘Mies, armeija ja vastarinta’ Ville Kivimäki analysoi Pekurisen tapausta kriittisen mieshistorian valossa. Kivimäen mukaan Pekurinen oli kävelevä paradoksi, jollaista ei olisi pitänyt olla olemassakaan. ”Työteliäänä, raittiin ja tunnollisena perheenisänä, joka piti kiinni periaatteistaan horjumatta, hän oli itse asiassa aikansa ihannemies, jollaisia koululaitos ja isänmaalliset kansalaisjärjestöt halusivat kasvattaa.” Kuolemaa uhmaten hän asetti periaatteensa, ideologisen kamppailun ja julkisen toimintansa perheen edelle. ”Vain Pekurisen periaate oli väärä – häneltä puuttui valmius aseelliseen maanpuolustukseen, jonka olisi pitänyt itsestään selvästi kuulua tähän kokonaisuuteen.”

Kivimäki huomauttaa, että Pekurisen tapauksessa hämmennystä aiheutti myös hänen työläistaustansa ja muodollisen koulutuksensa puuttuminen. Aikansa pasifismin keulahahmojen, kirjailija Arvid Järnefeltin, matematiikan professori Felix Iversenin ja geodeetti Karl Nickulin akateemista pasifismia saatettiin kyllä ymmärtää – joskaan ei hyväksyä – ja luokitella se harmittomaksi oppineiden haihatteluksi. Mutta Pekurisen pasifismi oli proletaarista, ja siksi vaarallista.

Lapsuus ja nuoruus

Pekurinen syntyi Juvan suurpitäjässä Etelä-Savossa 29.8.1905 seitsenlapsisen torppariperheen toiseksi vanhimmaksi pojaksi. Lapsena hänen kerrotaan olleen vilkas ja leikinhaluinen ja saaneen helposti kontakteja kaikenikäisiin ihmisiin. Seuranhakuisen isän, ja vilkkaitten lasten vuoksi hänen kotitalonsa oli kylän kohtauspaikkoja, jossa oli aina naapurin lapsia ja muita vierailta kyläilemässä.

Pasifistisen vakaumuksensa Pekurinen sai kirjoja, erityisesti Raamattua, Leo Tolstoita ja Arvid Järnefeltiä lukemalla. Hän oli paitsi pasifisti, myös vakaumuksellinen kristitty, harras tupakkamies ja alkoholin suhteen täysraitis. Lääkärintarkastuksessa hän kertoi olleensa nuoruudessaan usein kiivasluonteinen, mutta pyrkineensä voittamaan sen itsekasvatuksen avulla.

Kouluja hän ei kansakoulua enempää käynyt, vaikka sen päästötodistus olikin erinomainen. Lukemista hän harrasti läpi koko elämänsä, ja suoritti vapaa-ajallaan opintoja Helsingin Työväenopistossa. Hän liittyi Sosialidemoraattiseen puolueeseen, raittiusyhdistys Rientoon ja kuljetustyöläisten ammattiosastoon. Vuonna 1936 hän esiintyy Suomen Rauhanliiton hallituksen kokouskuvassa. Astetta radikaalimman Suomen Antimilitaristisen Liitoon johtokuntaan hänet valittiin 22-vuotiaana, ja puheenjohtajaksi kahta vuotta myöhemmin. Samoihin aikoihin hän erosi kirkosta, koska katsoi kirkon toimivan epäkristillisesti tukiessaan armeijaa.

Kahden vuoden vankeus ja Albert Einsteinin vetoomus Pekurisen puolesta

Poliisi toimitti Pekurisen Helsingin kutsuntatoimistolle 15.11.1929, jossa hän kieltäytyi asepalveluksesta ja myös lääkärintarkastuksesta. Seuraavien päivien sisällä hänet pakotettiin kolmesti lääkärintarkastukseen ja yhteen mielentilatutkimukseen, jonka jälkeen hänet määrättiin palvelukseen Helsingin Santahaminassa sijaitsevaan Kustaanmiekkaan työvelvollisten kurinpitokomppaniaan. Kustaanmiekassa hänelle yritettiin väkivalloin pukea sotilasvaatteita. Tarvittiin kolme kersanttia ja kaksi tuntia, ennen kuin hänelle saatiin sotilasvaatteet päälle. Tämän jälkeen Pekurinen käveli ulommaksi, ja riisui ne päältään. Samalla hän myös ryhtyvänsä nälkälakkoon, kunnes saisi oikeuden käyttää siviilivaatteita. Pekurinen suljettiin arestiin, jossa hän oli viikon ilman takkia, vain sotilashousut ja kengät jaloissaan.

Viiden vuorokauden kuluttua asia vuoti julkisuuteen, ja Suomen Sosiaalidemokraatti -lehden etusivulla oli seuraavanlainen kolmivaiheinen otsikko: ”Huomiotaherättävä asevelvollisuudesta kieltäytymistapaus. Rauhanaatteellisen vakaumuksen omaava henkilö jo viidettä vuorokautta nälkälakossa. Käytetty hullujenhuoneessa ja rangaistuskomppaniassa ja istuu nyt päävartiossa.” Jouluaattona hän sai lopulta luvan käyttää siviilivaatteita ja lopetti nälkälakkonsa. Aresti kuitenkin jatkui vuoden loppuun, jonka jälkeen hänet tuomittiin nejäksi kuukaudeksi vankilaan.

Pekurisen tapauksestaan käytiin laajaa kirjeenvaihtoa. Suomen puolustusministeri sai professori Albert Einsteinin ja kirjailija H. G. Wellsin ja Henri Barbussen allekirjoittaman vetoomuksen, jossa huomautettiin muun muassa että ”Ottamalla huomioon, että sekä Teidän että meidän maamme ovat hyväksyneet Pariisin sopimuksen, me ajattelemme, että on oleva mieluisa tehtävä vapauttaa henkilö, jonka ainoa rikos on hänen uskollisuutensa rauhanperiaatteillensa.” Einsteininin allekirjoittamia kirjeitä tuli vielä kaksi lisää. Jäkimäisessä sanotaan muun muassa että ”moraalin ja kohtuuden kannalta on vaadittava, että sodankieltäjiä käytetään vain sellaiseen työhön, mikä ei ole missään tekemisissä sotalaitoksen kanssa.”

Toisen kirjelmän allekirjoittajina olivat muun muassa Saksan kamarioikeuden puheenjohtaja A. Freymuth, professori Theodor Lessing, kirkkoherra E. Thraswelt: ”Me näemme Arndt Pekurisessa uranuurtajan kansojenvälisen rauhan aikaansaamisessa ja me kunnioitamme hänen korkeaa siveellistä vakaumustansa. Pitäisimme toivottavana, että sellaisia miehiä ei tuomittaisi vankeuteen, jotka omantunnonsyistä eivät saata suorittaa sotapalvelusta, ja me uskomme, että Te, Herra Ministeri, teette palveluksen maallenne vapauttaessanne Arndt Pekurisen.”

Näinkin korkean tason kansainvälisestä sympatiasta ei kuitenkaan ollut välitöntä hyötyä Pekuriselle. Ilmajoella suorittamansa vankilatuomion jälkeen, syyskuussa 1930, hänet ryöstettiin vanginvartijaltaan, pahoinpideltiin yhdeksän miehen voimin, ja vietiin kädet sidottuna ja kaulasta roikkuvien kylttien kanssa Seinäjoen rautatieasemalle julkisesti nöyryytettäväksi.

Pekurista oli siis painostettu, solvattu, kuulusteltu ja käsitelty väkivaltaisesti. Hän oli ollut nälkälakossa, hänet oli pakotettu toistuviin lääkärintarkastuksiin, käytetty mielisairaalassa, suljettu kahdeksi viikoksi arestiin ja yli kahdeksi vuodeksi vankilaan. Tämän jälkeen hän oli vielä saanut tuta, mitä oli Lapuan laki.

Lex Pekurinen ja sota

Pekurisen kolme perättäistä vankilatuomiota, niiden synnyttämä keskustelu lehdistössä ja kansainvälinen painostus johtivat lopulta siihen, että 14.4.1931 eduskunnassa hyväksyttiin laki niille asevelvollisille, joita omantunnon syyt estävät suorittamasta sotapalvelusta. Käytännössä tämä tarkoitti Pekurisen vaatimusten hyväksymistä ja siviilipalveluksen syntyä.

Pekurinen vapautettiin vankilasta (täysin palvelleena II luokan työvelvollisena) kuitenkin vasta seuraavan vuoden tammikuussa. Tämän jälkeen hän sai elää kahdeksan vuotta rauhassa. Kesäisin hän työskenteli talonmiehenä ja talvisin autonkuljettajana. Hän tapasi Aleksandran, he menivät naimisiin ja saivat kaksi lasta, Säteen ja Juhanin.

Talvisota alkoi 31.11.1939. Koska Pekurisen aikaansaama laki ei ollut voimassa sodan aikansa, hänet määrättiin jälleen palvelukseen, ja hän kieltäytyi. Pekurinen tuomittiin nyt jo neljännen kerran vankilaan. Hänet vapautettiin hyvän käytöksen perusteella lokakuussa 1941, mutta koska jatkosota oli jo alkanut, vietiin hänet Helsingin suojeluskuntapiirin esikuntaan, ja sieltä edelleen rintamalle, jossa hänet teloitettiin.

Viimeiseksi jääneessään puolustuspuheessa Pekurinen kirjoitti seuraavasti: “Olen historian, yhteiskuntaopin ja kansantaloustieteellisten opintojen kautta havainnut sodan tarkoituksettomuuden, turmiollisuuden ja kulttuuria hävittävän luonteen. Olen tutustunut sodan sisäiseen luonteeseen huomaten sen eläimellisen raa’aksi ja korkeampia elämänarvoja loukkaavaksi. Olen tutustunut monien sotilasasiantuntijoiden esittämiin kuvauksiin tulevaisuuden sodankäynnistä lentohyökkäyksineen, myrkkykaasuineen sekä palo- ja räjähdyspommeineen, joilla sotilaiden on tuhottava ns. “vihollisen” kaupunkeja ja keskuksia, niiden siviiliväestö, suojattomat vanhukset, naiset, lapset ja sairaat. Tällaiseen sodankäyntiin ja sen tukemiseen muodossa taikka toisessa ei mielestäni ihminen voi osallistua.”

Pekurisen tapaus vaipui vuosikymmeniksi unohduksiin, kunnes Erno Paasilinna nosti sen esille kirjoittamalla hänestä 90-luvun lopussa kirjan nimeltä Rohkeus – Arndt Pekurisen elämä ja teloitus. Vuonna 2001 Seppo Parkkinen kirjoitti Pekurisesta näytelmän Sodankieltäjä, ja vuodesta 2005 lähtien Lapinjärvellä sijaitsevassa siviilipalveluskeskuksessa on säännöllisesti esitetty Pekurista käsittelevää luentonäytelmää. Vuonna 2005 Helsingin Pasilassa, Rauhanaseman vieressä sijaitseva puisto nimettiin Arndt Pekurisen puistoksi.

TIMO VIRTALA

Tämä kirjoitus on julkaistu ensimmäisenä Rauhan Puolesta -lehdessä ja tullaan julkaisemaan Like-kustantamolle tulevassa Kertomuksia Rohkeudesta -kirjassa. Yläkuva on Erno Paasilinnan kirjasta Rohkeus, ja siinä on Arndt Pekurisen perhekuva kesältä 1939.

Kertomuksia Rohkeudesta Facebookissa.
Arndt Pekurinen Facebookissa.

Toivoa on

Tervetuloa huomenna keskiviikkona kuuntelemaan alustustani “Toivoa herättäviä ajatuksia maailman tilasta” Lapinjärven seurakuntakodille klo 18.00. Luvassa keskustelua globaalista elintason noususta, lapsikuolleisuuden vähenemisestä, sotien vähentymisestä ja väkivallattomien kampanjoiden yleistymisestä ja tehostumisesta. Osoite on Lapinjärventie 18. Vapaa pääsy ja kahvitarjoilu. Alla kirjoitukseni aiheesta vuoden takaa, joka julkaistiin Timo’s Time -vaalilehdessä.

Moni oikeistopoliitikko on viime aikoina antanut ymmärtää, ettei Suomen kestävyysvajetta saada kuntoon kuin hyvinvointivaltiopalveluita leikkaamalla, ja että minkä tahansa muun lupaaminen on tässä taloudellisessa tilanteessa vastuutonta. Vasemmistossa puolestaan valitetaan, ettei maata ole ikinä johdettu näin huonosti, ja että viime vuosina tapahtuneet päätökset köyhien aseman kurjistamisesta varmistavat, että tulevaisuudessa asiat ovat vieläkin huonommin. Me vihreät emme ole sen optimistisempia, vaan tiedemiesten uskollisella tuella maalailemme lohdutonta kuvaa planeettamme tulevaisuudesta, jos kulutuskeskeinen meno jatkuu entisellään.

Kuinka huonosti asiat oikeasti ovat? Epäilemättä useammankin tilaston valossa hyvinkin huonosti, niin että toisinaan negatiivisissa tilannearvoissaan on oikeassa oikeisto, toisinaan vasemmisto, toisinaan vihreät ja pahimmassa tapauksessa kaikki yhtä aikaa.

Mutta tämä ei ole koko totuus. Moni asia on hyvin, kirjaimellisestikin ottaen sata kertaa paremmin kuin ennen vanhaan. Myös hyvät uutiset ja tilastot ovat osa totuutta, ja myös ne tulee ottaa huomioon nykytilannetta analysoidessamme ja päätöksiä tehdessämme.

Tässä neljä suosikkiani, joihin olen viime kuukausina törmännyt. Neljä vakavasti otettavaa, liian vähälle huomiolle jäänyttä ja päivää piristävää näkökulmaa nykyhetkeen. Nämä todistakoon omalta osaltaan, että oikeilla poliittisilla päätöksillä meidän on mahdollista tehdä maailmasta entistäkin inhimillisempi paikka.

1. Gapminder-kansalaisjärjestön tilastot. Tiesitkö, että kaksisataa vuotta sitten keskimääräinen elinikä oli kaikissa maailman valtiossa alle 45 vuotta, kun se on nykyisin, antibioottien, rokotusten ja elintason nousun ansiosta, joka ikisessä valtioissa yli 45 vuotta. Samasta lähteestä käy ilmi, että luonnonkatastrofeissa vuosittain kuolleiden määrä on vuosisadassa pudonnut puolesta miljoonasta sataan tuhanteen, ja että äärimmäisessä köyhyydessä elävien määrä on viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana lähes puoliintunut. Mitä koulutukseen tulee, niin nykyisin kolmekymppiset naiset ovat maailmanlaajuisesti tarkasteltuna käyneet koulua lähes yhtä pitkään kuin miehet: miehet kahdeksan, naiset seitsemän vuotta. Perusterveydenhuollon saralta järjestö tietää kertoa, että yli 80% maailman vauvoista saa nykyisin rokotukset.

2. Professori Steven Pinkerin kirja The Better Angels of Our Nature. Tutkimuksissaan Pinker on tarkastellut väkivaltaisten kuolemien määrää suhteessa maailman kulloiseenkin väestöön. Tähän tilastotieteelliseen materiaaliinsa vedoten Pinker vakuuttaa, että maailma ei ole koskaan ollut niin rauhallinen paikka kuin nykyisin. Murhien, teloitusten, klaanisotien, sisällissotien ja valtioiden välisten sotien uhrimäärät ovat voimakkaassa laskussa, tarkastelipa asiaa sitten vuosituhansien, vuosisatojen tai vuosikymmenten aikaperspektiivillä.

3. The Fund for Peacen hauraiden valtioiden indeksi. Hauraimpien valtioiden osalta tässä tilastossa ei ole hurraamista, mutta on merkillistä, kuinka vähälle huomiolle tilasto jää meillä Suomessa vuosi toisensa jälkeen. Suomi nimittäin valittiin viime kesäkuussa julkaistussa indeksissä jo neljänä vuotena peräkkäin maailman vakaimmaksi valtioksi. Edellisellä mittauskerralla Ruotsi oli yhdessä Suomen kanssa kategoriassa “erittäin vakaa,” mutta viime vuoden mittauksessa Suomi oli yksin tässä vakaimmassa kategoriassa.

4. Maailman energiajärjestö IEA:n arviot maailman hiilidioksidipäästöistä vuonna 2014. Maailman yhteenlasketut hiilidioksidipäästöt eivät kasvaneet viime vuonna. Maailman energiajärjestö IEA arvioi, että päästöjen kasvun pysähtyminen ei ollut seurausta maailmantalouden alaviritteisyydestä, vaan tulokset johtuivat oikeanlaisesta politiikasta, määrätietoisista ponnisteluista päästöjen vähentämiseksi. Hyviä tuloksia saavutettiin ennen kaikkea Kiinassa, mutta myös vauraissa teollisuusmaissa.

Maailmanparantamiseen on vaikea uskoa, jos ei ole tietoinen historiallisista onnistumisista. Tarvitaan rohkeita visioita ja kykyä nähdä pidemmällä perspektiivillä. Yksi tällainen onnistuminen, josta voimme ottaa opiksi, oli orjakaupan kieltäminen. Orjuuden ollessa yleinen käytäntö ja talouden perusta Amerikassa orjakauppaa harjoittivat maailman rikkaimmat ja vaikutusvaltaisimmat valtiot Euroopassa. Tuolloin suurin osa ihmisistä, jotka pitivät orjuutta moraalisesti vääränä, pitivät sen lakkauttamista epärealistisena. Muutoksen aikaansaamiseksi tarvittiin pieni ja äänekäs joukko ihmisiä, jotka kykenivät näkemään tilanteen oman aikansa kontekstia laajemmin, jotka uskoivat muutoksen mahdollisuuteen ja alkoivat muokata yleistä mielipidettä ja vaikuttaa päätöksentekijöihin.

Positiivisista kehityskuluista huolimatta työtä on vielä jäljellä – ilmastonmuutos, maailmankaupan epäoikeudenmukaisuus ja konflikteja ruokkiva sotateollisuus tulevat ensimmäisenä mieleen. Ensimmäinen askel maailman muuttamisessa paremmaksi on nykyisyyden ja historian tuntemus, historian onnistumisista ja epäonnistumisista opiksi ottaminen.

Yhdysvaltain kansalaisoikeusliike 1955-68

Tämä kirjoitus on julkaistu ensimmäisenä Rauhan Puolesta -lehdessä 1-2016.

Väkivallattomuuden voiman avulla on tehty vallankumouksia, saavutettu itsenäistymisiä, puolustettu valtioita ja johdettu niin pieniä kuin suuriakin poliittisia yksiköitä. Sitä on käytetty menestyksekkäästi kansalaisaktivismissa, rauhanturvaamisessa ja oikeudenkäynneissä, ja sen avulla on löydetty ratkaisuja ristiriitatilanteisiin niin kansainvälisessä politiikassa kuin arkipäiväisissä kanssakäymisessäkin. Kertomuksia rohkeudesta -kirjoitussarjassa kerrotaan historiallisten esimerkkien avulla, mistä väkivallattomuudessa on kysymys. Tämä on sarjan kolmas osa.

Vaikka Yhdysvaltojen itsenäisyysjulistuksessa julistettiin jo vuonna 1776, että jokaisella ihmisellä on luovuttamaton oikeus elämään, vapauteen ja onnen tavoitteluun, ja vaikka orjuus oli kielletty jo heti sisällissodan jälkeen vuonna 1865, silti Yhdysvaltojen etelävaltioissa elettiin vielä 1950- ja 60-luvuilla rotuerottelun aikakautta.

LaFayette
Bernard LaFayette toimistossaan tammikuussa 2016.

Suurimpaan osaan motelleista, hotelleista ja huvipuistoista oli afroamerikkalaisilta pääsy kielletty. Heillä oli eri koulut, sairaalat ja vessat. Heille oli erilliset osastot kirjastoissa, busseissa, elokuvateattereissa ja ravintoloissa. ‘Rotujen’ väliset sukupuolisuhteet ja avioliitot olivat lailla kiellettyjä, joissakin osavaltioissa myös lautapelien pelaaminen. Tummaihoisia miehiä kutsuttiin aina pojiksi, ja vaimoja ja äitejä ei koskaan rouviksi. Kaupungit olivat täynnä nöyryyttäviä “valkoisille” ja “värillisille” -kylttejä, esimerkiksi vettä ei saanut juoda samasta vesipisteestä. Afroamerikkalaisten äänestämistä hankaloitettiin – paikoin estettiin täysin – vain vähemmistöihin kohdistetuilla henkilöverolla, mahdottomilla lukutaitotesteillä ja erinäisillä viranomaisten toimeenpanemilla, mutta kuitenkin lain ulkopuolisilla pelottelu- ja painostuskeinoilla. Äärimmäisimmillään kyse oli valtiovallan hiljaisuudellaan hyväksymistä lynkkauksista.

Afroamerikkalaisten kanalaisoisoikeuksia oltiin yritetty, ja onnistuttukin parantamaan jo neljän vuosisadan ajan. Vuosina 1955-68 kehitys otti suuria askeleita ennen kaikkea Intian itsenäisyyskamppailusta inspiraatiota saaneen kansalaisoikeusliikkeen ansiosta. Tämän taistelun ikoniksi on tapana nostaa nuori atlantalaissyntyinen baptistipappi Martin Luther King Jr. Määrätietoisuutensa, älynsä ja ahkeruutensa takia hän ansaitsee paikkansa historiankirjoissa, vaikkei suinkaan yksin tätä vallankumousta saanutkaan aikaan.

King syntyi Atlantassa, Georgian osavaltion pääkaupungissa tammikuussa 1929. Hän eli onnellisen, keskiluokkaisen lapsuuden perheen ja ystävien ympäröimänä. Hän törmäsi rotuerottelun todellisuuteen vasta suhteellisen myöhäisessä lapsuudessa, ja tämän vääryyden korjaamisesta muodostui hänen elämäntehtävä. Hän opiskeli baptistipastoriksi ja filosofian tohtoriksi. Jeesuksen, Henry David Thoreaun ja Gandhin oppeja seuraten hän otti taktiikakseen väkivallattoman vastarinnan. Kingistä elämänkerran kirjoittaneen Marshall Fradyn mukaan Kingin älykkyys ei ilmentynyt niinkään hänen ajattelunsa omaperäisyytenä, vaan enemmänkin kykynä omaksua ja yhdistellä suurten ajattelijoiden filosofiaa, ja ennen kaikkea ilmiömäisenä kykynä soveltaa näitä teorioita oikeassa ajassa ja oikeassa paikassa yhteiskuntaa muuttavaksi käytännöksi.

taivas
Installaatio Center for Civil and Human Rights -museon edessä Atlantassa.

Montgomeryn bussiboikotti

King johti vuoden 1955 Montgomeryn bussiboikottia, joka sai alkunsa Rosa Parks kieltäydyttyä luovuttamasta bussissa istumapaikkaansa valkoihoiselle miehelle. Boikotti kesti yli vuoden, ja siihen osallistui arviolta 50 000 ihmistä. Kampanja päättyi Yhdysvaltain korkeimman oikeuden päätökseen, jonka mukaan rotuerottelu busseissa oli Yhdysvaltain perustuslain vastaista. Jo boikotin ensimmäisten viikkojen aikana King sai tappouhkauksen, ja syyskuussa heidän talonsa kuistilla räjäytettiinkin pommi. Martin Luther ei ollut kotona, mutta sen sijaan hänen vaimonsa ja tämän ystävä istuivat olohuoneessa, perheen kymmenviikkoisen tyttären nukkuessa makuuhuoneessa. Kaikki kolme selvisivät räjähdyksestä vahingoittumattomina. Kingin saavuttua paikalle häntä oli vastassa satoja aseistettuja ja vihaisia kannattajia. Hänellä oli täysi työ pitää väkijoukko rauhallisina ja vakuuttuneena siitä, että kampanjaa on syytä jatkaa väkivallattomasti. Väkivallattomuuden perusajatuksen mukaisesti hän korosti, että on väärin käyttää moraalittomia keinoja edes moraalisten päämäärien saavuttamiseksi.

Inspiraatiota Intiasta

Gandhin ajattelusta King oli innostunut opiskeluaikoinaan, matkustettuaan Philadelphiaan kuuntelemaan hiljattain Intiasta palannutta Howardin yliopiston presidenttiä, tohtori Mordecai Johnsonina. King osti heti luennon jälkeen puolisen tusinaa Gandhin kirjoittamaa ja Gandhista kertovaa kirjaa. Kirjassaan Stride Towars Freedom King kuvailee kuinka erityisen suuren vaikutuksen häneen teki suolamarssi ja Gandhin lukuisat paastot, ja kuinka hänen skeptisyytensä rakkauden voimaa kohtaan hälveni sivu sivulta. Gandhilaisuudesta hän löysi sen sosiaalisen reformin metodin, jota oli etsinyt. Kingin mukaan Gandhi oli todennäköisesti historian ensimmäinen ihminen, joka nosti Jeesuksen rakkausetiikan yksilöiden välisestä kanssakäymisestä laajamittaiseksi ja tehokkaaksi sosiaaliseksi muutosvoimaksi.1

Kingiäkin perusteellisemmin Gandhin filosofiaan oli tutustunut ohiolainen metodistipappi James Lawson, jonka King sai houkuteltua muuttamaan etelään vuonna 1958. Lawson oli kolmekymppinen ja asunut kolme vuotta Intiassa tutustuen Gandhin töihin. Kirjan A Force More Powerful haastattelussa Lawson korostaa strategian merkitystä ihmisoikeuskampailussa. Ihmisoikeuskamppailuja ei voiteta spontaanisti, vaan onnistunut kampanja vaatii systemaattisuutta. Toivottua tulosta ei saavuteta jos mielenosoituksessa kukin tekee mitä tahtoo. Yhteisistä pelisäännöistä on sovittava ja niistä pidettävä kiinni. Lawson korostaa kurinalaisuutta ja koulutuksen, strategian laatimisen, suunnittelun ja rekrytoinnin merkitystä.

Toinen Martin Luther King Jr:n työtoveri, silloinen opiskelija nykyinen tohtori Bernard LaFayette huomauttaa samaisessa kirjassa, että valitettavasti monet ymmärtävät väkivallattomuuden passiivisuudeksi, vaikka kyse on aktiivisesta vastarinnasta. Kyse on taistelemista, mutta tavoite ja välineet ovat erilaisia kuin väkivaltaisessa taistelussa. ”Tavoitteena on voittaa toinen osapuoli puolellesi. Tämä taistelu vaatii paljon enemmän kuin nyrkkitappelu.”

kansalaistottelemattomuus
Kansalaistottelemattomuuden takia pidätettyjä.

Nashvillen sit-in kampanja

Sekä Lawson että LaFayett olivat mukana Nashvillen kevään 1960 kampanjassa, jonka tavoitteena oli poistaa segregaatio keskustan tavaratalojen lounaskahviloista. Kyseisissä kahviloissa afroamerikkalaisille myytiin kyllä ruokaa, mutta eri tiskiltä kuin valkoihoisille, niin että heidän täytyi syödä ateriansa ulkona, käytännössä useimmiten katukivetyksellä istuen.

Kampanjaan osallistuvat olivat käyneet läpi väkivallattomuuskoulutuksen, he olivat harjoitelleet toimintaa sosiodraaman avulla, ja sitoutuneet käyttäytymään sekä väkivallattomasti että kohteliaasti. Aktivistit, jotka olivat pääasiassa opiskelijoita, jaettiin kolmeen, noin kymmenen hengen ryhmään, joista ensimmäinen meni sisään lounaskahvilaan. Aktivisteilla ei suostuttu tarjoilemaan, vaan ravintoloitsija soitti poliisin hakemaan heidät pois. Poliisien saavuttua paikalla heidät ohjattiin poliisiautoihin ja vietiin asemalle kuulusteltavaksi. Poliisiautojen takavalojen hävittyä näköpiiristä vuoroaan kulman takana odottanut ryhmä astui sisään ravintolaan, ja sama absurdi näytelmä toistui, vain tehdäkseen tilaa kolmannelle ryhmälle.

Näin toimimalla onnistuttiin tuomaan yhteiskunnan piilossa oleva, rakenteellinen väkivalta ja epätasa-arvo ravintoloitsijan, asiakkaiden ja lehdistön kautta suuren yleisön tietoisuuteen. Jättämällä noudattamatta moraalittomia lakeja ja käytäntöjä asetettiin koko järjestelmä naurunalaiseksi: poliisiasemasta tuli toimintakyvytön, koska putkat ja kuulustelutilat olivat täynnä siististi pukeutuneita ja kohteliaasti käyttäytyviä opiskelijanuoria, joiden ainoa rikos oli ollut lounaan tilaaminen. Nashvillessä voittoa ei saavutettu viikossa eikä kahdessa, vaan muutoksen aikaansaaminen vaati kolmen kuukauden sitkeän ja systemaattisen toiminnan, ja lopulta tuekseen myös kauppojen boikotoinnin.

Väkivallattomuutta ajatuksissa, sanoissa ja teoissa

Toisinaan kampanjointia vaikeutti se, että aina ei putkaan hakevia poliiseja ja asiasta suurelle yleisölle raportoivaa lehdistöä saapunutkaan paikalle. Kansalaisoikeusliikkeen historiaa muistellessaan Nonviolent Peaceforce -järjestön sittemmin perustanut David Hartsough kertoi joutuneensa ystäviensä kanssa istumaan virginialaisessa lounaskahvilassa kaksi päivää ilman ruokaa. Lopulta nälän ja väsymyksen koulimia aktivisteja ei tullut tapaamaan poliisi, vaan paikallisen natsipuolueen jäseniä. He hakkasivat, potkivat, nimittelivät heitä, ja heittelivät heidän päälleen palavia tupakantumppeja. Yksi hyökkääjistä oli uhannut Hartsoughia linkkuveitsellä ja sanonut: ”Jos et poistu täältä kahdessa sekunnissa, työnnän tämän sinun sydämeesi.” Hartsough kuvailee tapahtumaa: ”Minulla oli kaksi sekuntia aikaa päättää, uskonko todella väkivallattomuuteen. Katsoin häntä silmiin ja sanoin: Ystävä, tee niin kuin sinusta tuntuu oikealta, minä yritän silti rakastaa sinua.” Puukolla uhannut mies oli poistunut paikalta.

Ruby Bridges
Ruby Bridges, louisianalaisen koulun ensimmäinen tummaihoinen oppilas.

Yhteiskunnallinen kehitys ei tapahdu itsestään

Muun maussa Montgomeryn ja Nashvillen menestyksekkäiden kampanjoiden ansiosta väkivallattomuuteen perustuvat metodit levisivät ympäri eteläisiä osavaltioita, ja levitessään niistä kehitettiin yhä tehokkaampia versioita. Seurasi laajan joukko mitä kekseliäimpiä yhteistyöstä kieltäytymisiä, boikotteja, marsseja ja mielenosoituksia. Tärkeimpinä mainittakoon osavaltioiden välisen julkiseen liikenteen laittoman segregaation lopettaneet Freedom Rides -bussikiertueet vuonna 1961, laajat kansanjoukot liikkeelle saanut Työn ja vapauden marssi Washingtoniin elokuussa 1963, Mississippin äänestysrekisteröintiä aktivoinut Freedom Summer 1964 ja kolme marssia Selmasta Mongomeryyn äänestysoikeuden puolesta maaliskuussa 1965.

Martin Luther King Jr:lle myönnettiin Nobelin rauhanpalkinto vuonna 1964. Lainsäädäntötasolla kansalaisoikeusliikkeen suurimmat saavutukset olivat rotusyrjinnän kieltävä vuoden 1964 kansalaisoikeuslaki (Civil Rights Act) sekä seuraavan vuoden äänioikeuslaki (Votin Right Act).

Martin Luther King Jr tiesi, että rotuerottelun poistaminen – ja ihmiskunnan kehitys yli päätään – vaati ennen kaikkea ihmisten herättämistä siitä harhakuvitelmasta, että ihmiskunnan kehitys parempaan tapahtuisi jotenkin itsestään ajan myötä. Muutos ei tapahdu, jos sitä ei kukaan tee. Kingin mukaan ”Hyvien ihmisten hiljaisuus on ihmiskunnan suurin tragedia.” Martin Luther King Jr murhattiin huhtikuussa 1968, hänen ollessa 39-vuotias.

Teksti ja kuvat: Timo Virtala

People Power -vallankumous Filippiineillä vuonna 1986

Tänään tulee kuluneeksi 30 vuotta Filippiinien People Power -vallankumouksesta. Alla Rauhan Puolesta -lehdessä 5/2015 julkaistu artikkeli aiheesta. Tervetuloa myös Filippiinit-seuran järjestämään People Power 30 vuotta – Filippiinien rauhanomainen vallankumous -keskustelutilaisuuteen (Fb) perjantaina 11.3. klo 18 Monihelin toimistoon osoitteeseen Käenkuja 4, Helsinki (lähellä Sörnäisten metroasemaa). “Vuoden 1986 kumous lopetti Ferdinand Marcosin diktatuurin ilman verenvuodatusta. Historiallisesta käänteestä kertoo Loviisan Rauhanfoorumin pääsihteeri Timo Virtala.”

Väkivallattomuuden voiman avulla on tehty vallankumouksia, saavutettu itsenäistymisiä, puolustettu valtioita ja johdettu niin pieniä kuin suuriakin poliittisia yksiköitä. Sitä on käytetty menestyksekkäästi kansalaisaktivismissa, rauhanturvaamisessa ja oikeudenkäynneissä, ja sen avulla on löydetty ratkaisuja ristiriitatilanteisiin niin kansainvälisessä politiikassa kuin arkipäiväisissä kanssakäymisessäkin. Kertomuksia rohkeudesta -kirjoitussarjassa kerrotaan historiallisten esimerkkien avulla, mistä väkivallattomuudessa on kysymys. Sarjassa käydään läpi esimerkkejä tapauksista, jossa epäkohtiin ollaan puututtu rohkeasti ja aktiivisesti, mutta ilman väkivaltaa ja toista osapuolta nöyryyttämättä.

Helmikuun 23. päivänä 1986 Filippiinien pääkaupunki Manilassa panssarivaunuista ja miehistönkuljetusvaunuista koostuvan armeijayksikön komentaja uhkasi ampua heidän reitillään seisseet mielenosoittajat, elleivät he väistyisi. Eri ikäisistä miehistä ja naisista koostuva mielenosoittajajoukko pysyi aloillaan ja väkivallattomina. Sotilaita ei heitelty kivillä eikä polttopulloilla, vaan heille tarjottiin suklaata, ruokaa ja tupakkaa. Heitä ei haukuttu eikä syyllistetty, vaan heidän isänmaallisuuteensa vedottiin. Kansan ja isänmaan etu vaatii demokratian ja ihmisoikeuksien kunnioittamista, ei vaalivilppiin, korruptioon ja ihmisoikeusrikkomuksiin syyllistyneen johtajan tottelemista.

Panokset olivat korkeat. Vastakkain oli suuri rannikkojoukkojen armeijayksikkö ja kymmenistä tuhansista siviileistä koostuva kansanjoukko. Presidentti Ferdinand Marcosin kaksikymmenvuotisen hallintokauden aikana mielenosoituksia oli hajotettu kyynelkaasuilla, pampuilla ja luodeilla. Tuhansia toisinajattelijoita oli vangittu ja salamurhattu, media valjastettu propagandakoneistoksi, vaaleja peruttu, perustuslakia muokattu ja kahdeksanvuotinen sotatila eletty läpi, kaikki tämä vallan keskittämiseksi presidentille ja hänen lähipiirilleen.(1)

Sekä kommunistit pohjoisessa, että islamistiseparatistit etelässä olivat taistelleet Marcosin hallintoa vastaan väkivaltaisesti jo 1960-luvun lopulta lähtien, suurempaa menestystä kuitenkaan saavuttamatta. Tietyssä määrin Marcos jopa hyötyi opposition militarisoitumisesta, sillä sen ansiosta hän pystyi maalaamaan kuvaa kahtia jakautuneesta poliittisesta kentästä, jossa hänen hallintonsa edustaa vakautta ja yhtenäisyyttä, ja oppositio terrorismia ja kaaosta. Näyttävä kommunisminvastainen taistelu myös takasi Yhdysvalloista tulevan avokätisen sotilaallisen tuen jatkumisen.

Väkivallan kohtaaminen on tuttua armeijalle kuin armeijalle. Sitä varten he kouluttautuvat, aseistautuvat ja siihen he valmistautuvat niin henkisesti kuin fyysisestikin. Mutta vuoden 1986 People Power -vallankumouksessa armeijaa ei ollut vastassa kasvottomia terroristeja tai sotilaskoulutuksen saaneita sissejä, vaan kotiäitejä, nuorisoa, liikemiehiä, pappeja ja nunnia. Nunnien kerrotaan polvistuneen etenemiskäskyn saaneiden panssarivaunujen eteen rukoilemaan.

Viimeinen pisara

Oppositiojohtaja Benigno Aquino Jr oli ammuttu kahta vuotta aikaisemmin hänen palatessa kotimaahansa vuosien maanpaon jälkeen. Murha tapahtui lentokentällä, 20 000 kannattajan odottaessa kentän ulkopuolella sankarinsa paluuta. Valtamediat eivät tapauksesta uutisoineet. Aquinon hautajaisista muodostui valtava surujuhla, joka tiivisti opposition rivit. Marcos tuomitsi murhan ja syytti sitä armeijan salaliitoksi, mutta ketään ei kuitenkaan tuomittu. Kritiikki Marcosia kohtaan kasvoi. Seuraavien kuukausien aikana järjestettiin yli 165 puhetilaisuutta, marssia ja muita mielenosoitusta. Myös Yhdysvaltojen lojaalisuus oli alkanut horjua. Paineen kasvaessa Marcos julisti presidentinvaalit pidettäväksi helmikuussa 1986. Opposition ehdokkaaksi asettui Benigno Aquino Jr:n leski Corazon ”Cory” Aquino.

Vaalikampanjan aikana Corazon, aivan kuten edesmennyt miehensäkin, puhui väkivallattomuuden puolesta. Ferdinand Marcosin julistauduttua vaalitarkkailijoiden protestoinnista välittämättä vaalivoittajaksi, Coranzon Aquino kehotti kannattajiaan kansalaistottelemattomuuteen.

Toinen keskeinen väkivallattomuuden puolestapuhuja oli arkkipiispa Jaime Sin, joka jo vuosikymmenen ajan oli suurissa rukoustilaisuuksissaan saarnannut sotatilaa, pidätyksiä ja kidutuksia vastaan. Hänellä oli keskeinen rooli opposition yhtenäistämisessä ja sitouttamisessa väkivallattomuuteen. Kirkon hallussa olleet Radio Veritas ja samanniminen sanomalehti olivat Marcosin hallintokaudella opposition tärkeimmät äänitorvet.

Marcosin menettäessä legitimiteettiään myös armeijan rivit alkoivat rakoilla. Puolustusministeri Juan Enrile, puolustusvoimien apulaishenkilöstöpäällikkö Fidel Ramos ja joukko upseereja suunnittelivat sotilasvallankaappausta. Suunnitelmien paljastuttua Enrile ja Ramos linnoittautuivat neljänsadan kapinallisen sotilaan kanssa ensin kahteen, ja myöhemmin yhteen sotilastukikohtaan Manilan ulkopuolella. Arkkipiispa Sin kehotti radiossa kansalaisia kerääntymään tukikohdan ulkopuolelle estääkseen Marcosille lojaalien ja kapinallisten väkivaltaisen yhteenoton, ja näin tapahtui.

Useiden läpiajoyritysten jälkeen sotilasajoneuvot kääntyvät takaisin. Kansa hurrasi. Seuraavien tuntien ja päivien aikana yhä useampi sotilas kieltäytyi tottelemasta käskyjä vaarantaa kansalaisten hengen, ja kääntyi kapinallisten puolelle. Kahta päivää myöhemmin presidentti Marcos luopui vallasta, ja lennätettiin Havaijille.

Väkivallattomat vallankumoukset tehokkaampia kuin väkivaltaiset

Erica Chenowethin ja Marie Stephanin väkivaltaisia ja väkivallattomia kampanjoita viimeisen sadan vuoden ajalta vertailleen tutkimuksen mukaan väkivallattomien vallankumousten onnistumistodennäköisyys on lähes kaksi kertaa suurempi kuin väkivaltaisten. Heidän tutkimuksessaan oli mukana noin kaksisataa väkivaltaista ja noin sata väkivallatonta kampanjaa.

Myös People Power -vallankumouksen onnistumisen kannalta oli ratkaisevaa, että osallistujat pidättäytyivät väkivallattomissa keinoissa. Ensinnäkin se teki tyhjäksi Marcosin pelotteluretoriikan, mutta mikä vielä tärkeämpää, väkivallattomuus mahdollisti laajojen kansanryhmien osallistumisen kampanjaan.

Chenowethin ja Stephanin tutkimuksen mukaan nimenomaan osallistujamäärä on ratkaisevaa kampanjan onnistumisen kannalta: mitä suurempi osa väestöstä on kampanjan takana, sitä suuremmalla todennäköisyydellä vallankumous onnistuu. Väkivallattomien vallankumousten tehokkuuden selittää se, että kynnys lähteä mukaan väkivallattomaan kampanjaan on huomattavasti alhaisempi kuin sotilasvallankaappaukseen liittyminen. Suurimmissa People Power -mielenosoituksissa, kuten Benigno Aquino Jr:n hautajaisissa ja Cory Aquinon julistautuessa vaalivoittajaksi, oli mukana jopa kaksi miljoonaa ihmistä.

Toinen keskeinen syy väkivallattomien vallankumousten tehokkuuteen on väkivallattomien metodien laajempi kirjo. Filippiinien tapauksessa se tarkoitti edellä kuvatun kaltaisten ihmismuurien muodostamisen lisäksi muun muassa yleislakkoja, mielenosoituksia, marsseja, media- ja tuoteboikotteja, rahojen nostamista pankeista, koulujen sulkemisia, sähkö- ja puhelinlaskujen maksujen viivyttelyä, laulamista, tanssimista, rukoushetkiä, ulkonaliikkumiskiellon uhmaamista, istumalakkoja ja viimeisimpänä, mutta ei suinkaan vähäisimpänä, puhelinluettelon keltaisten sivujen repimistä, ja näin syntyneen paperisilpun heittelyä pilvenpiirtäjien ikkunoista.

Arvokkuuden antamisen vallankumous

Väkivallattoman vallankumouksen toteuttaneet filippiiniläiset näyttivät mistä väkivallattomuuden voimassa on kysymys: rohkeasta ja aktiivisesta puuttumisesta epäkohtiin, periksiantamattomuudesta, ja äärimmäisissä tapauksissa myös uhrautumisvalmiudesta. Kyse on siitä, ettei taivuta väkivaltaa käyttävien tai sillä uhkaavien tahtoon, mutta ei myöskään nähdä heitä vihollisina, jotka pitää murskata, vaan kanssaihmisinä, jotka pyritään saamaan oivaltamaan jotain uutta. Jotkut filippiiniläiset käyttivät tästä termiä alydangal, mikä kirjaimellisesti suomennettuna tarkoittaa arvokkuuden antamista.


Lähteet:


Ackerman, Peter & DuVall, Jack
: A Force More Powerful – A Century of Nonviolent Conflict. Palgrave 2001.
Amnesty International: Report of an Amnesty International Mission to The Republic of the Philippines 22.11.-5.12.1975. AI Publications, London.
Bartkowski, Maciej (ed.): Recovering Nonviolent History – Civil Resistance in Liberation Struggles. Lynne Rienner Publishers. Boulder 2013.
Chenoweth, Erica & Stephan, Maria J: Why Civil Resistance Works. The Strategic Logic of Nonviolent Conflict. Columbia University Press, New York 2011.
Global Nonviolent Action Database -sivusto osoitteessa nvdatabase.swarthmore.edu.
Nagler, Michael N: The Search for a Nonviolent Future – A Promise of Peace For Ourselves, Our Families, and Our World. New World Library, 2004.

(1) Historioitsija Alfred McCoyn mukaan Marcosin hallinnon toteuttamia mielivaltaisia murhia tapahtui 3 257, kidustapauksia oli 35 000 ja pidätyksiä noin 70 000. Sanomalehti Bulatlat arvioi laittomien pidätysten määrän olleen jopa 120 000. Amnestyn vuonna 1975 haastattelemista vangeista seitsemääkymmentä prosenttia oli kidutettu. Syyskuusta 1972 helmikuuhun 1980 kestänyt sotalaki hajotti parlamentin ja teki Marcosista presidentin lisäksi myös pääministerin. Sotalain aikana presidentinvaaleja ei järjestetty. Kun vaalit lopulta järjestettiin vuonna 1981, ehdokkuuden ikärajaksi asetettiin 50-vuotta, mikä esti Marcosin vakavinta haastajaa, 48-vuotiasta Benigno Aquinonoa asettumasta ehdolle. Transparency International nostaa Ferdinand Marcosin viime vuosikymmeninä hallinneiden valtionjohtajien joukosta maailman toiseksi korruptoituneimmaksi, heti Indonesiaa vuosina 1967-1998 hallinneen Mohamed Suharton jälkeen.

Keskustelua pasifismista ja maanpuolustuksesta kristillisestä näkökulmasta

Keskiviikkona 3.2.2016 osallistuin Radio Dein viikon debatti -ohjelmaan. Aiheena oli pasifismi, väkivallattomuus ja maanpuolustus kristillisestä näkökulmasta. Keskustelemassa kanssani oli sotilaspappi Risto Kaakinen. Toimittajana toimi Kai Kortelainen. Keskustelumme on kuultavissa Radio Dein arkistossa, tämän linkin takana. Tässä joitakin pointteja, jota minun oli ainakin tarkoitus nostaa esille:

Kristillinen pasifismi

* Yksilöiden on otettava itse vastuu moraalisista valinnoistaan. Tätä ei saa ulkoistaa lakikirjoille tai auktoriteeteille. Maailmanhistorian hirvittävimmät vääryydet ovat tapahtuneet nimen omaan valtiovallan toimesta ja laillisesti.

* Jeesus kehotti rakastamaan vihollisiaan. En tulkitse tätä utopistisena ihannekuvana, jota olisi mahdoton saavuttaa, vaan konkreettisena neuvona siitä, miten elää maapallolla ja miten toimia eteen tulevissa ristiriitatilanteissa. Raamatuntutkija Walter Winkin mukaan raamatunkohta vastustamisen kiellosta ja toisen posken kääntämisestä on yleisesti väärintulkittu. Vastarinnaksi käännetyllä sanalla anthistemi on muinaiskreikan kielessä sotilaallinen merkitys. Oikeampi käännös olisi ”älkää vastustako pahaa väkivaltaisesti.” Toisen posken kääntämisessä puolestaan kyse ei ole nyrkkitappelusta (siinähän oikeakätisen isku osuisi vasemmalle poskelle), vaan oikean käden kämmenselällä huitaisusta. Kyse oli tuon aikaisessa kulttuurissa ylempiarvoisen tapa nöyryyttää alempiarvoista. Oikean posken kääntäminen tuollaisessa tilanteessa oli vahva viesti siitä, ettei hyväksy tuota nöyryytystä. (Tästä tarkemmin mm. tässä Daniel Nylundin kirjoituksessa.)

* Aseistakieltäytyjät eivät ole vapaamatkustajia, vaan heitä on aina kohdeltu kaltoin, syrjitty, vangittu, vainottu ja teloitettu.

* Leo Tolstoi, Albert Einstein, Mohandas Gandhi, Martin Luther King Jr, Rosa Parks, Sophie Scholl, Arndt Pekurinen ja Maximilian Kolbe olivat rohkeita yhteiskunnan konsensuksen kyseenalaistajia ja suuria keskustelunavaajia. Heidän ajatuksiaan sodasta, rauhasta, tottelemisesta ja tottelemattomuudesta on syytä lukea tarkkaan, punnita ja levittää. Meidän tulee ajatella laajemmin kuin vain yhden valtion näkökulmasta ja pohtia vakavasti, miten pystymme ihmiskuntana kehittymään yhä viisaampaan suuntaan. Historiasta kannattaa ottaa opiksi. Miten olemme päässeet eroon valtiovaltojen harjoittamasta kolonialismista, orjuudesta, julkisista teloituksista, noitavainoista? Näiden muutosten saavuttamiseksi tarvittiin rohkeita visionäärejä ja vallitsevien käytäntöjen kyseenalaistajia. (Albert Einsteinin pasifismista lisää täällä.)

Väkivallattomuus

* Jos haluat rauhaa, valmistaudu rauhaan. On olemassa kolmas vaihtoehto väkivallan käytön ja passiivisuuden / antautumisen lisäksi. Meidän tulee satsata rauhantutkimukseen ja väkivallattomien konfliktinratkaisukeinojen kehittämiseen. Intian itsenäistyminen, Yhdysvaltojen kansalaisoikeusliike, Tšekkoslovakian vuoden 1968 miehityksen vastustaminen, Puola 1980-luvulla, Itä-Eurooppa vuosina 1989-91, apartheid-järjestelmän kaatumiseen vuonna 1994… esimerkkejä väkivallattomista konfliktinratkaisusta riittää. Portugalissa kaatui diktatuuri väkivallattomasti vuonna 1974, Filippiineillä vuonna 1986 ja Serbiassa vuonna 1999. Meneillään olevalla vuosisadalla menestyksellisiä väkivallattomia vallankumouksia on ollut muun muassa Georgiassa, Ukrainassa, Libanonissa ja Tunisiassa. Näitä pitää tutkia, näistä pitää keskustella, tätä taktiikkaa pitää kehittää systemaattisesti.

Asevarustelu

* Maailman sotilasmenot olivat viime vuonna 1 776 miljardia, eli 1,77 biljoonaa. Tämä on enemmän kuin maailman kolmanneksi suurimman talouden, Japanin, julkiset menot (1,7 biljoonaa), lähes 30 kertaa Suomen valtion budjetti, yli kolmetoista kertaa enemmän kuin maailmassa annettiin kyseisenä vuonna kehitysapua (OECD). Kyseinen summa on 2,3 % maailman bruttokansantuotteesta (Sipri 2015). Erään arvion mukaan viidesosalla tästä summasta voitaisiin 1) poistaa maailmasta äärimmäinen köyhyys ja nälänhätä, 2) taata peruskoulutus kaikille, 3) poistaa sukupuolten eriarvoisuus perus- ja toisen asteen koulutuksessa, 4) vähentää alle viisivuotiaiden kuolleisuuden kolmannekseen, 5) vähentää odottavien äitien kuolleisuus neljännekseen, 6) pysäyttää HIV:n, malarian ja muiden tartuntatautien leviäminen, 7) taata ympäristön kestävä kehitys ja 8) luoda globaali kumppanuus kehitykseen (Sipri, Demilitarize).

* Syvimmän talouskriisinsä aikana Kreikka osti aseita miljoonilla Saksasta, joka tunnetusti oli Kreikan suurin velkojen perijä. Tähän ei puututtu, koska Saksa hyötyi näistä kaupoista. Sen sijaan leikattiin sosiaaliturvasta. Kreikkalaisia pelotellaan heidän naapurimaallaan Turkilla, joka myös kuuluu Natoon. Onko tässä mitään järkeä? Miten ihmeessä Nato ei pysty luomaan turvallisuutta edes itsensä sisälle?

* Talouselämä -lehden arvion mukaan puolustusvoimat valmistautuvat 10 miljardin suurkauppoihin. Monitoimilaivoja, torjuntahävittäjiä ja tykkejä. Suomen valtion vuosibudjetti on n. 55 miljardia.

* N. 90% aseista valmistetaan lännessä. Vakavaraisista, rauhallisista olosuhteista myydään aseet epävakaisiin ja köyhiin olosuhteisiin, ja sitten ihmetellään, miksi siellä niin soditaan, ja miksi sieltä tulee pakolaisia.

Yläkuva: The Deserter (1916) by Boardman Robinson

Mahdoton ryöstettävä

Tämä kirjoitus on julkaistu ensimmäisenä Rauhan Puoelsta -lehdessä 6/2015.

Väkivallattomuuden voiman avulla on tehty vallankumouksia, saavutettu itsenäistymisiä, puolustettu valtioita ja johdettu niin pieniä kuin suuriakin poliittisia yksiköitä. Sitä on käytetty menestyksekkäästi kansalaisaktivismissa, rauhanturvaamisessa ja oikeudenkäynneissä, ja sen avulla on löydetty ratkaisuja ristiriitatilanteisiin niin kansainvälisessä politiikassa kuin arkipäiväisissä kanssakäymisessäkin.Kertomuksia rohkeudesta -kirjoitussarjassa kerrotaan historiallisten esimerkkien avulla, mistä väkivallattomuudessa on kysymys. Sarjassa käydään läpi esimerkkejä tapauksista, jossa epäkohtiin ollaan puututtu rohkeasti ja aktiivisesti, mutta ilman väkivaltaa ja toista osapuolta nöyryyttämättä.

Yksi parhaiten väkivallattomuuden voimaa kuvaavia tarinoita on kertomus iäkkäästä naisesta, joka osoittautui mahdottomaksi ryöstettäväksi. Michael N. Naglerilla, Berkeleyn yliopiston emeritusprofessori ja Metta Center for Nonviolence -järjestön perustajalla on tapana kertoa tämä tarina luennoillaan. Iäkäs nainen oli ajanut yksin autolla syrjäisellä seudulla Yhdysvalloissa. Nuori mies oli pysäyttänyt auton ja vaatinut naista luovuttamaan rahansa. Vanhus oli katsonut aseella uhannutta miestä silmiin ja sanonut: ”Jeesus on tässä autossa minun kanssani. Jos ammut minut, pääsen taivaaseen. Mutta sinä joudut helvettiin.” Ryöstäjä oli hämmentynyt, laskenut aseensa ja lähtenyt kävelemään poispäin. Vanhus ei ollut kuitenkaan luovuttanut, vaan pyysi vielä ryöstäjää tulemaan takaisin. Ryöstäjä oli totellut, ja aikansa juteltuaan ja mieheen tutustuttuaan vanhus oli antanut kaikki autosta löytämänsä rahat, joitakin kymmeniä dollareita, ryöstäjälle.

Mitä todennäköisimmin tarinan vanhus ei ollut tutustunut väkivallattomuuden teorioihin ja historiallisiin esimerkkeihin sen käytöstä, mutta onnistui silti toteuttamaan väkivallattomuuden perusperiaatteita kohta kohdalta. Ensinnäkin hän oli rohkea. Intialainen vapaustaistelija Mohandas Gandhi (1869-1948), joka paremmin Mahatma Gandhina tunnetaan, arvosti rohkeutta niin korkealle, että piti jopa väkivaltaa parempana ratkaisuna kuin pelkuruutta, antautumista ja periksi antamista.

Tämä kävi ilmi useista kohtaa hänen elämäänsä ja kirjoituksiaan. Kun Gandhia oli esimerkiksi yritetty puukottaa Etelä-Afrikassa vuonna 1908, hänen aikuinen poikansa oli jälkeenpäin kysynyt, miten hänen olisi pitänyt toimia, jos hän olisi ollut tilanteessa paikalla. Poika sanoi ymmärtävänsä isänsä teorian, ettei pidä lyödä takaisin eikä alistua väkivallalla uhkaavan tahtoon, mutta tunnusti samalla että hän tuskin pystyisi kävelemään puukottajan ja puukotettavan väliin tappelematta vastaan aktiivisesti. Gandhi vastaus oli yksiselitteinen: ”Jos et voisi suojella minua kohdistamalla vaaran itseesi, sinun olisi epäilemättä puolustettava minua hyökkäämällä miehen kimppuun. On aina parempi käyttää jalostamatonta voimaa, kuin osoittaa pelkuruutta.”

Toinen, omalla tavallaan vielä rajumpi esimerkki, liittyy nöyryyttämättömyyden periaatteeseen, ja on ajalta vuosikymmeniä kyseistä puukotustapausta myöhemmin. Tässä vaiheessa Gandhi oli jo maailmanlaajuisestikin tunnettu väkivallattomuuden puolestapuhuja. Eräs hänen toimittamansa lehden lukijoista kirjoitti hänelle kirjeen, jossa kuvaili tulleensa lyödyksi päin kasvoja julkisella paikalla. Kirjeessään mies kuvaili tunteneensa itsensä nöyryytetyksi, mutta pystyneensä hammasta purren olemaan lyömättä takaisin. Kirjeen sävystä päätellen hän odotti Gandhilta kehuja, mutta saikin kritiikkiä: Gandhi vastasi, että miehen olisi pitänyt lyödä takaisin.

Miten on mahdollista, että Gandhi, pasifismin ja väkivallattomuuden ikoni, kehottaa toisen posken kääntämisen sijaan lyömään takaisin? Syynä on kirjeen kohta, jossa mies kertoi tulleensa nöyryytetyksi. Gandhin mukaan nöyryyttämättömyyden prinsiippi – eli ei pidä nöyryyttää muita mutta ei myöskään tulla itse nöyryytetyksi – on väkivallattomuudessa erittäin keskeistä. Se, että kirjeen kirjoittaja kertoi tunteneensa itsensä nöyryytetyksi todistaa, ettei hän ollut ymmärtänyt väkivallattomuudesta edes alkeita. Kaiken lähtökohta on itsekunnioitus, se, että kunnioittaa, arvostaa ja rakastaa itseään. Vain sitä kautta oppii aidosti kunnioittamaan, arvostamaan ja rakastamaan muita – lähimmäisiä, tuntemattomia, ja lopulta jopa niin sanottuja vihollisia.

Tätä ei pidä ymmärtää väärin. Gandhi ei kehottanut lyömään takaisin noin yleensä, vaan hän halusi korostaa rohkeuden, aktiivisuuden ja itsekunnioituksen merkitystä. Hänen viestinsä oli, että meidän tulee opiskella, harjoitella, käyttää ja kehittää väkivallattomia metodeja aina kuin mahdollista, mutta jos emme osaa, pysty tai uskalla turvautua väkivallattomiin metodeihin, väkivaltakin on parempi ratkaisu kuin alistuminen, nöyrtyminen tai passiivisuus. Gandhin mukaan ”Vastustajamme on pelko. Me luulemme että se on viha, mutta se on pelko.”

Naglerin kertoman tarinan vanhus ei suostunut nöyryytetyksi, eikä myöskään pyrkinyt nöyryyttämään ryöstäjäänsä. Hän seisoi tukevasti omilla jaloillaan ja piti kiinni periaatteistaan, itsevarmana, aikuismaisena, viisaana. Hänellä ei ollut tarvetta halventaa toista osapuolta, vaan hän pyrki ajamaan myös hänen etuaan.

Väkivallattomuus on aktiivista puuttumista epäkohtiin

Toinen yksityiskohta, joka ryöstön kohteeksi joutuneen vanhuksen tarinassa osuu yksiin väkivallattomuuden perusperiaatteiden kanssa, on vanhuksen aktiivisuus. Vanhuksen tavoitteena ei ollut päästä tilanteesta mahdollisimman nopeasti pois, vaan hän näki nuoren miehen käytöksessä epäkohdan, johon oli syytä puuttua. Väkivallattomuudessa on kyse juuri tästä: aktiivisesta puuttumisesta kokemiimme tai ympärillämme näkemiimme epäkohtiin. Tässä suhteessa väkivallattomuus eroaa määritelmällisesti pasifismista, joka useimmiten ymmärretään kieltäytymisenä tai pidättäytymisenä jonkin asian tekemisestä. Väkivallattomuus sen sijaan on nimenomaan tekemistä ja asioihin puuttumista. Passiivisuus – aktiivisuus -akselilla tarkasteltuna väkivallattomuudesta käytetty synonyymi ‘passiivinen vastarinta’ on siten harhaanjohtava.

‘Passiivinen vastarinta’ -termiä käyttävät muun muassa suomalaiset historiankirjat kuvatessaan venäläistämistoimenpiteitä vastustaneen Kagaali-vastarintaliikkeen toimintaa. Voi kuitenkin hyvällä syyllä kysyä, mitä passiivista on lentolehtisten levittämisessä, maanalaisten lehtien toimittamisessa ja puolet kutsuntavelvollisista kotiin jättäneen vuoden 1902 kutsuntalakon toteuttamisessa.

Kolmannekseen vanhus teki eron tekijän ja teon välillä. Olemalla tottelematta ryöstäjää vanhus ilmaisi selkeästi, ettei hyväksynyt miehen tekoa, mutta toisaalta juttelemalla hänelle, katsomalla silmiin, hän antoi ymmärtää, että hyväksyi hänet ihmisenä. Näin toimimalla hän loi luottamuksen ilmapiirin, jonka turvin he päätyivät sovintoon. Väkivallattomassa toiminnassa tavoitteena ei ole murskata vastustajaa, vaan saada hänet tulemaan järkiinsä. Toinen osapuoli pyritään saamaan oivaltamaan jotain uutta, niin että hän onnistuu näkemään mikä tilanteessa on kummankin osapuolen etu.

Neljännekseen hän ei käyttänyt ongelmanratkaisussaan väkivaltaa. Väkivallan puuttuminen on väkivallattomuudessa, sanan etymologia huomioon ottaen, itsestäänselvyys, mutta väkivallattomuus tarkoittaa kuitenkin jotain paljon enemmän kuin vain väkivallan puuttumista. Se on aktiivista ja rohkeaa puuttumista epäkohtiin, rehellisyyttä, vilpittömyyttä ja useissa tapauksissa myös epäitsekästä uhrautumisvalmiutta.

Huomio väkivallattomuuteen

Väkivallattomuus tunnetaan parhaiten Intian itsenäisyystaistelusta 30- ja 40-luvuilta ja amerikkalaisten 50- ja 60-lukujen ihmisoikeustaistelusta – jotkut osaavat yhdistää sen myös Tšekkoslovakian siviilivastarintaan vuonna 1968, Puolan solidaarisuusliikkeeseen 1980-luvulla, kommunismijärjestelmän luhistumiseen Euroopassa vuosina 1989-91 tai apartheid-järjestelmän kaatumiseen vuonna 1994. Mutta vähemmän tunnettua on, että vastaavia kampanjoita löytyy satoja eri aikakausilta ja eri puolilta maailmaa.

Väkivallattomat kampanjat, olivatpa ne kuinka onnistuneita tahansa, jäävät mediassa ja historiankirjoituksissa jatkuvasti väkivaltaisten selkkausten varjoon. Kuvitellaan esimerkiksi kaksi veljestä, joille tulee erimielisyyttä perinnönjaosta. Jos he ratkaisevat riitansa väkivallattomasti puhumalla, kukaan tuskin saa tietää, että heillä mitään ristiriitaa on ollutkaan. Mutta mikäli he yrittävät ratkaista erimielisyytensä nyrkkitappelulla, saavat naapurit siitä hyvin helposti syyn juoruille. Puukkotappelulla ‘ratkaistu’ perintöriita sen sijaan päätyy helposti paikallislehteen, ja ampumavälikohtaus puolestaan valtakunnan mediaan.

Mitä enemmän ja mitä brutaalimpaa väkivaltaa, sitä enemmän se saa mediassa huomiota. Sama pätee historiankirjoituksissa. Japanin ja Venäjän välinen, 140 000 sotilaan hengen vaatinut sota vuonna 1905 saa historiankirjoissa enemmän tilaa kuin Ruotsin ja Norjan välinen, diplomaattiseen ratkaisuun päätynyt kiista samana vuonna. Historiankirjat keskittyvät kuvailemaan väkivaltaisia sotia, vaikka rauhanaika on normaalimpi olotila. Huomion kiinnittyminen väkivaltaan on luonnollista, sillä epänormaali kiinnostaa enemmän kuin normaali. Tästä ei kuitenkaan saa vetää sitä johtopäätöstä, että ihmiskunnan historiassa väkivaltainen konfliktinratkaisu olisi yleisempää kuin väkivallaton.

Väkivallattomuus ansaitsee ja tarvitsee huomiomme, sillä kyse ei ole taikatempusta, jonka avulla kuka tahansa voi selvitä voittajana mistä tahansa konfliktista, vaan voimasta, jonka käytössä yksilöt, ryhmät ja yhteiskunnat voivat olla tulla yhä paremmiksi. Kehittyäksemme yksilöinä ja yhteiskuntana väkivallattomuuden voiman käytössä – pystyäksemme vähentämään maailmasta väkivaltaa – meidän täytyy tuntea väkivallattomuuden historia, meidän täytyy analysoida sen onnistumisia ja epäonnistumisia, ja meidän tulee tutustua sen taustalla olevaan teoriaan.

Mitä voimme oppia Martin Luther King Jr:lta?

Kertomuksia rohkeudesta -ohjelman vieraana baptistipappi Jani Edström ja aiheena baptistipappi Martin Luther King Jr. Kuka oli Martin Luther King Jr, mitkä olivat hänen vaikutteensa ja vaikutuksensa, ja mitä voimme oppia häneltä etsiessämme ratkaisua nykypäivän ongelmiin?

timo_ja_jan_edström_300x210

Uusi video väkivallattomasta vastarinnasta

Olkaa ystävällisiä ja levittäkää tätä videota sosiaalisessa mediassa. Väkivalta on paitsi moraaliton, myös tutkitusti tehoton tapa saada läpi poliittisia uudistuksia. Tehokkaampi vaihtoehto on olemassa, ja sitä on mahdollista jalostaa edelleen tiedotuksen, tutkimuksen ja testauksen avulla.

Loviisan Rauhanfoorumi 6.-9.8.2015

Loviisan Rauhanfoorumissa etsitään vaihtoehtoja väkivallalle – mukana mm. Pekka Haavisto, suomalaisia musliminuoria, suomalais-ugrilaisuutta käsittelevä seminaari, elokuva ja tanssiteos, Venäjä-asiantuntijoita ja suuri joukko taiteilijoita

Vuoropuhelun lisäämiseen ja väkivallan vähentämiseen rohkaiseva Loviisan Rauhanfoorumi alkaa tänä vuonna torstaina 6.8. Ukraina-keskustelulla, johon asiantuntijoiksi saapuvat kansanedustaja Pekka Haavisto ja Ukrainassa ETYJ-tarkkailijana toiminut Anne Palm. Hiroshiman atomipommin pudottamisesta tulee tuona päivänä kuluneeksi 70 vuotta, ja asiaa muistetaan kynttiläkulkueessa.

Perjantaina eri uskontojen edustajat kokoontuvat ruokailemaan seurakuntakeskus Tikvaan. Kokoontumisen jälkeen annetaan yhteinen vetoomus ympäristönsuojelun puolesta. Myöhemmin samana päivänä toteutetaan Ruotsinpyhtäällä ‘pyhiinvaellus Pariisiin’ tulevaa ilmastokokousta silmällä pitäen.

Lauantaina 8.8. tarjolla on toritapahtuma, neljä seminaaria ravintola Kappelissa, Loviisassakin kuvatun Tsamo-elokuvan ilmaisnäytös, Hanna Brotheruksen Faina -videotanssiteoksen maailmanensi-ilta ja illan päätteeksi senegalilaista musiikkia soittavan Leket Guin ilmaiskonsertti Laivasillalla.

Lauantain seminaareissa pohditaan mm. suomalaisten turvallisuuspolitiikan tilaa rauhan- ja kansainvälisen politiikan tutkija Pertti Joenniemen ja maanpuolustuskoulun dosentti Arto Nokkalan kanssa, sunni- ja shiamuslimien suhteita tietokirjailija Liisa Liimataisen kokoaman asiantuntijaryhmän voimin ja etsitään vaihtoehtoja väkivallalle diplomaatti Heikki Talvitien ja Humanistiliiton puheenjohtaja Irma Peiposen kanssa. Aamupäivän elokuvatarjontaan liittyen pohditaan myös suomalais-ugrilaisten kansojen tilannetta mm. toimittaja Kirsikka Moringin, kääntäjä Jukka Mallisen ja teatteriohjaaja Ari-Pekka Lahden kanssa. Lauantain elokuvat näytetään Tikvassa ja seminaarit toteutetaan ravintola Loviisan Kappelissa.

Sunnuntaina on vuorossa paitsi rauhanmessu ja Loviisan Laulujuhlat, myös lapsiperheille suunnattu taidetyöpaja Kappelinpuistossa. Loviisan Laulujuhlille esiintymään saapuu Hinthaaran kyläkuoro, Laururyhmä Misanel, Loviisan valituskuoro, Blokomblaanda, Lappträsk-kvartetten, Kuoro Kupliva sekä Piirpauke-yhtyeestä tuttu Cinta Hermo. Ohjelmassa myös yhteislaulua vähintään kolmella kielellä.

Kokonaisuudessaan ohjelma löytyy osoitteesta www.rauhanfoorumi.fi/ohjelma-2015. Hiroshima päivän kynttiläkulkueen ympärille muodostunutta Loviisan Rauhanfoorumia on järjestetty vuodesta 1987 lähtien. Kokoavana järjestäjänä toimii Suomen Kristillinen Rauhanliike, yksittäisiä ohjelmia järjestämässä mukana mm. Suomen Rauhanliitto, Suomen Sadankomitea, Suomen Rauhanpuolustajat, Loviisan seurakunnat, Humanistiliitto, Loviisan Laulu ry, Changemaker sekä Jäänreunan kansat -projekti. Tapahtuman suojelijana toimii presidentti Tarja Halonen.

Lisätietoja:

Timo Virtala, 045 784 05574
Loviisan Rauhanfoorumin pääsihteeri
www.rauhanfoorumi.fi
info@rauhanfoorumi.fi

Asevelvollisuuskeskustelu Ylen Kioski -ohjelmassa

Tästä pääsee seuraamaan Yle TV2:ssa viime keskiviikkona esitettyä Kioski -ohjelmaa, jossa sain kunnian olla vieraana. Aiheena oli reservikirjeet, reservistä kieltäytyminen ja eroa-armeijasta.fi -sivusto. Toisena asiantuntijana paikalle oli kutsuttu kansanedustaja, Reserviläisliiton puheenjohtaja Mikko Savola. Ohjelma on nähtävillä noin kuukauden ajan.

Jatkoin keskustelua samasta aiheesta heti seuraavana aamuna Kertomuksia rohkeudesta -ohjelmassa, jonne vieraakseni tuli Aseistakieltäytyjäliiton järjestösihteeri Kaj Raninen.

Taustaksi mainittakoon, että suoritin varusmiespalvelukseni vuonna 1994. Kolme vuotta sitten jättäydyin pois puolustusvoimien reservistä allekirjoittamalla hakemuksen täydennyspalvelukseen. Päädyin ratkaisuun, koska koin ja yhä koen Suomen ja muun maailman sijoittavan liikaa resursseja asevarusteluun, kun turvallisuuden parantamiseksi varatut rahat tulisi nykyistä huomattavasti suuremmassa määrin sijoittaa kansainvälisen talousjärjestelmän parantamiseen, ilmastonmuutoksen torjuntaan, kansainvälisen oikeusjärjestelmän kehittämiseen ja väkivallattomien konfliktinratkaisukeinojen edistämiseen.

Koin esimerkiksi Suomen puolustusvoimien reservin olevan kohtuuttoman suuri. Suomen sodanajan reservi oli tuolloin Euroopan 48 maan joukosta viidenneksi suurin Venäjän, Ukrainan, Turkin ja Ranskan jälkeen. Sodanajan joukot täytyy pitää modernissa aseistuksessa, ja tunsin tämän olevan yhteiskunnan resurssien tuhlausta. (Sittemmin sodanajan joukkojen suuruutta onkin pienennetty 350 000:sta sotilaasta 230 000:een.)

Toinen syy oli jo kymmenen vuotta jatkunut rauhanaktivismini. Tuntui ristiriitaiselta olla mukana armeijan reservissä, kun sekä työssä että vapaa-ajallani pyrin nostamaan esille väkivallattomia konfliktinratkaisumalleja.

Millä keinoin kohti rauhaa Israelissa ja Palestiinassa?

Alla kuunneltavissa olevassa Radio Ravun Kertomuksia rohkeudesta -lähetyksessä Timo Virtalan vieraana Icahd Finland‘in puheenjohtaja Bruno Jäntti. Keskustelunaiheina mm.

– Koska ja miksi Jäntti kiinnostui Israel / Palestiina -konfliktista?
– Millainen järjestö on Icahd‬ Finland?
– Tulisiko Israelia boikotoida?
– Millaista rauhantyötä tekee Combatants for Peace?
– Mikä on turismin rooli kyseisessä konfliktissa, entä median?

Aktiivista ja rakentavaa rohkeutta on Jäntin mukaan edustaneet ennen kaikkea Wikileaksin perustaja Julian Assange sekä amerikkalainen vuonna 2003 Gazassa Israelin armeijan puskutraktorin alle kuollut rauhanaktivisti Rachel Corrie.

Suuri kiitos!

Eduskuntavaalit on nyt takana ja on tullut aika kiittää äänestäjiä, tukiryhmää ja muita avustajia. Olen erittäin otettu joka ikisestä äänestä jonka sain, ne ovat suuria luottamuksen osoituksia.

Kaikkiaan vihreillä vaalit menivät erinomaisesti, saimme eduskuntaan viisi kansanedustajapaikkaa lisää. Vihreiden tulos todistaa, että kampanjani keskeisimmät teemat – ympäristönsuojelu, globaali oikeudenmukaisuus ja ihmisarvon kunnioittaminen – ovat tärkeitä yhä kasvavalle joukolle suomalaisia.

Politiikasta, tiedottamisesta ja ihmisistä paljon oppineena jatkan aktiivisesti työskentelyä kampanjassani esille nostamieni teemojen puolesta. Kertomuksia rohkeudesta -podcast -lähetykset tulevat jatkumaan viikoittain. Tulevana viikonloppuna minut löytää Helsingistä Suomen Sosiaalifoorumista ja ensi kuussa Loviisan Rauhanfoorumin pöydän takaa Mahdollisuuksien torilta Porvoosta ja Maailma Kylässä -festivaali Helsingissä. Loviisan Rauhanfoorumi järjestetään tänä vuonna 6.-9.8.2015. Tapaamisiin!

Yläkuvassa jaetaan viimeinen Timo’s Time -vaalilehti vaaleja edeltäneenä lauantai-iltapäivänä. Lehden voi lukea sähköisenä täältä, aiheet ovat ajattomat. Lehdessä on juttuja mm. valtion roolista, yhteisötaloudesta, ympäristönsuojelusta, sähkölaitteiden suunnitellusta hajoamisesta ja väkivallattomuudesta.

Kertomuksia rohkeudesta

Kohdatessamme yksilöinä tai yhteiskuntana epäoikeudenmukaisuutta, aggressiivisuutta tai väkivaltaa – oli kyseessä sitten työpaikkakiusaaminen, nakkikioskitappelu, terrorismi tai kansainvälistä oikeutta rikkova öykkärivaltio – valitettavan usein katsomme vaihtoehtoja olevan vain kaksi: pakeneminen tai taisteleminen. Mikäli päädymme jälkimmäiseen, huudamme kun meille huudetaan, ja suutumme kun meille suututaan. Viranomaisemme rankaisevat lainrikkojia, ja poliitikkomme lisäävät puolustusmenoja, jos naapurissa uhitellaan. Toinen vaihtoehto – alistuminen, passiivisuus tai nöyrtyminen – nähdään syystäkin huonona, sillä paha ei saa palkkaansa, eikä epäoikeudenmukainen tilanne tule korjatuksi.

Mutta on olemassa kolmaskin vaihtoehto, jonka avulla voimme puuttua epäkohtiin. Se on aktiivinen, mutta ei aggressiivinen. Se on taipumaton, mutta ei uhitteleva. Se on todistetusti toimiva, mutta vaatii käyttäjältään rohkeutta, osaamista ja pelisilmää. Tutkimusten mukaan se on tehokkaampi keino kuin väkivalta, vaikkakin vähemmän tunnettu, ja siten myös vähemmän kehitetty, jalostettu ja kokeiltu. Kyseessä ei ole taikatemppu, joka toimisi aina ja kaikkialla automaattisesti, vaan voima, jonka käyttämisessä voi harjoittelun avulla tulla paremmaksi.

Sillä on monta nimeä: satyagraha, moraalinen jiu-jitsu ja väkivallattomuus, vain kolme mainitakseni. Kaliforniassa joitakin vuosia sitten tapaamani, yhdysvaltalainen David Hartshough käytti sitä yhdeksäntoistavuotiaana, kun häntä uhattiin puukolla hänen osallistuessaan tummaihoisten ihmisoikeuskamppailuun. Hän oli katsonut uhkaajaa silmiin ja sanonut: ”Sinä teet niin kuin katsot oikeaksi, mutta minä yritän silti rakastaa sinua.” David ei totellut uhkaajaa eikä nöyrtynyt, mutta ei myöskään ollut aggressiivinen, ei pelännyt eikä pyrkinyt nöyryyttämään vastustajaansa. Davidin rohkeus teki vaikutuksen, ja puukolla uhannut mies laski aseensa ja poistui paikalta.

Pekingissä, Taivaallisen rauhan aukiolla kesäkuussa 1989, sitä käytti tuntemattomaksi jäänyt kapinallinen, joka pysäytti panssarivaunukolonnan asettumalla seisomaan niiden eteen. Hän päätti näyttää kuinka tosissaan muutosta haluttiin, ja onnistuikin siinä, vaikka kokonaisuudessaan kiinalaisopiskelijoiden väkivallaton vallankumous ei onnistunutkaan.

Todistetusti tehokas

Juuri tähän epäonnistumiseen vetosi sissiryhmiä työkseen tutkinut Erica Chenoweth, kun hän osallistui väkivallattomuustutkijoiden konferenssiin, ja halusi ilmaista skeptisyytensä ajatukselle, että väkivallattomuus olisi väkivaltaa tehokkaampi poliittinen vaikuttamiskeino. Eräs tutkijoista esitti Chenowethille haasteen: miksi et todista väitettäsi tilastotieteellisesti. Chenoweth otti haasteen vastaan, ja seuraavien vuosien aikana kokosi tietokannan yli kolmestasadasta väkivaltaisesta ja väkivallattomasta vallankumouksesta, itsenäisyyskamppailusta ja miehitysten vastustamisesta, ja tuli – itselleen yllätykseksi – siihen tulokseen, että väkivallattomat kampanjat ovat viimeisen sadan vuoden aikana olleet lähes kaksi kertaa tehokkaampia kuin väkivaltaiset.

Viime vuosisadan tärkeimpiä onnistuneita väkivallattomia kampanjoita oli Intian itsenäisyyskamppailu 30- ja 40-luvuilla, amerikkalaisten ihmisoikeustaistelu 50- ja 60-luvuilla, Tšekkoslovakian siviilivastarinta Varsovan liiton miehittäjiä vastaan vuonna 1968, Portugalin neilikkavallankumous vuonna 1974, Puolan solidaarisuusliike 1980-luvulla, Filippiinien People Power -vallankumous vuonna 1986, kommunismijärjestelmän luhistumiseen Euroopassa vuosina 1989-91, apartheid-järjestelmän kaatumiseen Etelä-Afrikassa vuonna 1994 ja Serbian puskutraktorivallankumous vuonna 1999. Meneillään olevalla vuosisadalla menestyksellisiä väkivallattomia vallankumouksia on toteutettu muun muassa Georgiassa, Ukrainassa, Libanonissa ja Tunisiassa.

Väkivallattomuuden muodot

Väkivallattomuuden muodot

Kansalaisaktivismissa väkivallattomuuden voimaa on käytetty niin naisten-, etnisten vähemmistöjen-, seksuaalivähemmistöjen kuin eläinoikeuksienkin ajamisessa. Arkipäiväisessä vuorovaikutuksessa sitä käytetään joka ikinen päivä joka ikisessä maailman kylässä, vaikka useinkaan sen käyttäjä ei tiedä sitä käyttävänsä. Juridiikassa se tunnetaan nimellä restoratiivinen oikeus, ja se on käytössä esimerkiksi rikosten sovittelumenetteyissä. Kansainvälisen kriisinhallinnan puolella on kokemuksia sekä aseellisesta että aseettomasta rauhanturvaamisesta.

Media kiinnittää huomionsa väkivaltaan

Väkivallattomuuden voima jää medioissa ja historiankirjoissa valitettavan vähälle huomiolle. Syy tähän on yksinkertainen: väkivalta on epänormaalia, ja siksi siihen kiinnitetään huomiota. Kuvitelkaa esimerkiksi kahta veljestä, joille tulee erimielisyyttä perinnönjaosta. Jos he ratkaisevat riitansa puhumalla, väkivallattomia metodeja käyttäen, kukaan tuskin saa koskaan tietää, että heillä mitään ristiriitaa on ollutkaan. Mutta jos he yrittävät ratkaista ristiriitansa nyrkkitappelulla, hyvin herkästi naapurit sen kuulevat ja juoruavat eteenpäin. Puukkotappelulla ‘ratkaistu’ perintöriita puolestaan päätyisi helposti paikallislehteen, ja mikäli tilanne äityisi ampumavälikohtaukseksi, siitä tulisi valtakunnan tason uutinen. Eli mitä enemmän väkivaltaa, sitä enemmän se saa huomiota.

Sama pätee historiankirjoihin. Kuinka moni muistaa miten Norja itsenäistyi vuonna 1905? Kovin moni ei tapausta muista, koska se ohitetaan historiankirjoissa hyvin nopeasti, koska sodan onnistunut välttäminen ei yleensä katsota tärkeäksi historialliseksi tapahtumaksi.

Tulevaisuus

Mitä asialle tulisi tehdä? Kyse ei ole siitä, että meidän tulisi lakkauttaa puolustusvoimamme ja päästää vangit vankiloistaan, vaan siitä, että meidän tulisi rehellisesti ja tieteellisesti verrata eri vaikuttamiskeinoja. Meidän tulisi tiedostaa, että edellä kuvatun kaltainen voima on olemassa, tutkia sitä, opettaa, testata, ja kehittää siitä yhä vakavammin otettava vaihtoehto väkivallalle.

Tämän tiedon levittämiseksi olen luonut Kertomuksia rohkeudesta -luentosarjan, viikoittaisen nettiradiolähetyksen ja Facebook-sivuston. Työn alla on myös väkivallattomuuden voimaa käsittelevä kirja, jossa kerrotaan esimerkkejä tapauksista, joissa yksilöt tai ryhmät ovat puuttuneet epäoikeudenmukaisuuteen rohkeuden, rehellisyyden ja rakkauden avulla, väkivaltaa käyttämättä ja vastustajaa nöyryyttämättä.

Vähemmän väkivaltaa

Huomisessa Kertomuksia rohkeudesta -radio-ohjelmassa ja podcastissa haastateltavana valtiotieteiden kandidaatti, vihreiden eduskuntavaaliehdokas, pasifisti, sotastrategian ja rauhan- ja konfliktintutkimuksen opiskelija Alviina Alametsä.

Alametsä oli paikalla kun Jokelan kouluampumiset tapahtuivat, ja on sittemmin toiminut aktiivisesti väkivaltaa ennaltaehkäisevässä työssä. Hän kirjoittaa aiheesta kirjaa ja on julkisesti kertonut antaneensa anteeksi ampujalle.

Huomisessa lähetyksessä hän keskustelee Loviisan Rauhanfoorumin pääsihteeri Timo Virtalan kanssa väkivallan ennaltaehkäisystä. Mikä on yhteiskunnan ja mikä on yksilöiden vastuu väkivaltaa ehkäisevässä työssä? Millainen rooli siinä on medialla, väkivaltaviihteellä, lainsäädäntötyöllä tai mielenterveyspalveluiden saatavuudella? Entä vihapuheella ja koulukiusaamisella? Miten voimme vähentää yhteiskunnastamme vihaa?

Ohjelma tulee suorana lähetyksenä Radio Ravun taajuudella 92,2 MHz pk-seudulla torstaina 16.4. klo 9-10 ja on myöhemmin kuultavissa podcastina.

Nyt jos koskaan

Lovari ilmoitus 14.4

Vaalikampanjan viimeinen viikko on vauhdissa. Omalta osaltani se tarkoittaa kampanjointia keskiuusimaan ja Vantaan rautatieasemoilla jokaisena arkiaamuna, keskiviikkona kahvittelua Lapinjärvellä Monica’s Monica’s Café klo 10-11 ja torstaina Kertomuksia rohkeudesta -radio-ohjelmaa klo 9-10 ja sen jälkeen Vihreiden kampanjabussikiertueeseen osallistumista.

Hyppään kampanjabussiin torstaina Porvoossa vähän ennen puoltapäivää. Loviisan torille kampanjabussi pysähtyy samana päivänä klo 16-17. Tarjolla kahvia ja useita eduskuntavaaliehdokkaita, mukaan lukien Johanna Karimäki, Teemu Hokkainen, Aku Kopakkala, Aki Korpela ja mahdollisesti myös Jocke Lybeck ja Marketta Mattila. Lämpimästi tervetuloa, ja tuokaa ystävännekin!

Lauantaina osallistun mm. suomalaisten muslimien keskuudessa syntyneeseen tapahtumaan Yhdessä terrorismia vastaan Senaatintorilla klo 11-16, tervetuloa myös sinne.

Orimattilan Sanomien kysymykset

Tässä Orimattilan Sanomissa 2.4. julkaistut kysymykset ja vastaukset osaltani.

1. Sote-uudistus kaatui viime metreillä, miten terveyspalvelut olisi hyvä hoitaa jatkossa ja miten terveyspalvelut turvataan paikallisesti

Kaatuneessa sote-mallissa kunnilta olisi viety päätöksentekovastuu, mutta niille olisi jätetty rahoitusvastuu. On hyvä että tämä malli kaatui. Toisaalta yksi sote-uudistuksen lähtökohdista on erikois- ja perusterveydenhuollon yhdistäminen, ja mielestäni se on kannatettava idea. Mikäli viisi sote-aluetta luodaan, tulisi niille antaa verotusoikeus ja tulisi niihin valita päättäjät suorilla vaaleilla, samaan tapaan kuin Ruotsin maakuntamallissa.

2. Mitkä ovat suurimmat turvallisuusuhat ja miten niihin voidaan varautua

Suurimmat turvallisuusuhat ovat ilmastonmuutos, globaalin talousjärjestelmän epäoikeudenmukaisuus ja Venäjän nationalismin nousu. Kaikkiin näihin voidaan varautua parhaiten kansainvälisellä yhteistyöllä ja toimimalla aktiivisesti ihmisoikeuksien toteutumiseksi koko maapallolla ja ajamalla kaikkein köyhimpien maiden tilannetta parantavia uudistuksia kansainväliseen kauppajärjestelmään. Oli lyhytnäköistä poiketa EU:n Venäjä-boikotista Rosatomin ydinvoimalakaupassa.

3. Miten kuntien elinvoima turvataan

Ensinnäkin lopettamalla valtionosuuksien leikkaukset. Kunnat ovat saaneet vastuulleen uusia tehtäviä, mutta niiden valtiolta saamia tuloja on leikattu rajusti. Tilanne on kestämätön. Toisekseen työperäistä maahanmuuttoa on helpotettava. Kuten Elinkeinoelämän valtuuskunnan raportissa todettiin, työvoiman tarjonta lisää yritysten intoa kasvattaa toimintaansa kun taas nykytilanne, eli työvoiman väheneminen, kuihduttaa. Kolmannekseen lainsäädäntöä on muutettava niin, että se ei estä uusien yhteisötalousinnovaatioiden maahantulon (kuten Uber-taksit), vaan se päin vastoin houkuttelisi maahan uudenlaisen talouden ja teknologian yrityksiä.

4. Mikä on ollut paras/pahin/oudoin vaalikonekysymys, johon olet vastannut. Miten vastasit siihen

Kokonaisuudessaan pidin parhaana Maailmantalouden tekijät -vaalikoneetta, joka johdatteli mielestäni tärkeimpien kysymysten äärelle. Yksi sen kysymyksistä koski rahoitusmarkkinaveroa. Vastasin kannattavani kyseistä sitä, sillä se vähentäisi rahamarkkinoiden epävakautta vähentämällä spekulaatioon perustuvia nopeita kauppoja, ja samalla se toisi varoja kansainvälisen köyhyyden ja ilmastonmuutoksen torjuntaan. Kotitalouksien osakesäästäjät eivät siitä kärsisi, sillä EU:n komission ehdotus on, että vero olisi 0,1%, eli jokaisesta 1 000 euron kaupasta veroa maksettaisiin yksi euro.

Yläkuva Porvoosta (CC BY-NC-ND 2.0): Riccardo Romano.

Lovarin vaalikysymykset

Ohessa Loviisan Sanomissa 27.3. julkaistu vaalitentti. Myös kuva on kyseisestä artikkelista.

Tärkein vaaliteemasi (lyhyt slogan): Ympäristö, globaali oikeudenmukaisuus ja ihmisarvoinen elämä.

1) Mitä mieltä olet tuulivoimasta?

Suomalaisen energiapolitiikan suurin ongelma on, että meiltä valuu vuosittain 8,5 miljardia euroa ulkomaille energiantuonnin takia. Tulevaisuudessa meidän tulisi pitää nämä rahat itsellämme satsaamalla kotimaiseen uusiutuvaan energiaan, energiatehokkuuden lisäämiseen, energiansäästöön ja älykkäisiin sähköverkkoihin. Tuulivoima on yksi osa tätä ratkaisua, se on kotimainen ja lähes päästötön energiantuotantomuoto.

2) Pitäisikö Fortumin saada lupa uudelle ydinvoimalalle Loviisaan?

En vastusta ydinvoimaa periaatteessa, mutta ottaen huomioon sen edut ja haitat, en koe sen olevan järkevä ratkaisu Suomelle tämänhetkisessä tilanteessa.

3) Miten uudistaisit sote-palvelujen rakenteen?

Yhdistäisin erikois- ja perusterveydenhuollon. Loisin viisi sote-aluetta, jotka rahoittaisivat palvelunsa itse verottamalla alueensa asukkaita. Sote-hallintoa pyörittämään tulisi valita päättäjät suorilla vaaleilla, jotka järjestettäisiin kunta- tai eduskuntavaalien yhteydessä.

4) Miten toisen asteen koulutusta pitäisi uudistaa?

Tärkeintä olisi kuunnella alan asiantuntijoita, eli ennen kaikkea opettajia tässä asiassa. Miten takaamme parhaan koulutuksen ja ylläpidämme oppilaiden korkeata oppimismotivaatiota? Selvää on, ettei ainakaan resursseja ja kouluverkostoa karsimalla, kuten tänään kaatuneessa ehdotuksessa esitettiin.

5) Pitäisikö Itäinen Rantarata tuoda seuraavaan hallitusohjelmaan?

Ehdottomasti, sillä siitä olisi ratkaisevaa hyötyä Porvoon, Loviisan ja Kotkan kulttuuriselle, väestölliselle ja taloudelliselle kasvulle, se tekisi matkustamisesta pääkaupunkiseudulle nopeampaa ja ekologisempaa, se vauhdittaisi Suomen Venäjä-kauppaa ja toisi turisteja. Helsinki-Vantaan lentoasemalta on Pietariin, Euroopan neljänneksi suurimpaan kaupunkiin, matkaa vain vajaat neljäsataa kilometriä, joten jos ratayhteys olisi riittävän nopea, Helsinki-Vantaa voisi nousta varteenotettavaksi lentokenttävaihtoehdoksi pietarilaisille ja Pietariin matkaajille.

6) Mitä mieltä olet Suomen Nato-jäsenyydestä?

En kannata jäsenyyttä, sillä Nato-maiden puolustusmenot ovat keskimäärin korkeampia kuin Suomen. Lisäksi Naton jäsenenä Suomi saattaisi joutua sotiin, joihin enemmistö kansalaisista ei haluaisi osallistua.

7) Miten ilmastonmuutosta parhaiten ehkäistäisiin?

Ensinnäkin rauhoittumalla. Usein puhutaan ympäristöystävällisistä tuotteista, matkustamisesta, taloista ja autoista, mutta unohdetaan, että kaikki kulutus tuottaa kasvihuonekaasupäästöjä. Ongelman ydin on meidän ainainen tyytymättömyytemme, jonka Edward Carpenter tiivistä aikoinaan näin: “Missä ikinä me olemmekaan, haluamme muualle, mitä ikinä meillä onkaan, haluamme sitä lisää.” Toisekseen Suomen tulee olla aktiivisena mukana kansainvälisissä ilmastonmuutosneuvotteluissa ja sitoutua siellä sovittuihin päästövähennyksiin. Kolmannekseen verotuksen painopistettä tulee siirtää työn ja pääoman verottamisesta ympäristölle haitallisen kulutuksen verottamiseen.

8) Kannatatko naiskiintiöitä?

Pörssiyhtiöiden hallitusten tapauksissa kyllä.

9) Tulisiko pakollisesta ruotsin opiskelusta luopua?

Kyllä, sillä pakosta on nykymuodossaan kaikille osapuolille enemmän haittaa kuin hyötyä. Meidän tulisi jatkossakin turvata ruotsinkielisille yhteiskunnan palvelut heidän äidinkielellään, vaalia ja ylläpitää ruotsinkielistäkin kulttuuriamme, hyviä kulttuurisia ja poliittisia suhteita Pohjoismaihin ja panostaa ruotsinkielen kouluopetukseen niin, että mahdollisimman moni oppii sen hyvin. Koulujen kieltenopetuksen tulisi aloittaa jo päiväkodeissa laulujen ja leikkien muodossa.

10) Pitäisikö kotikuntasi palveluita ulkoistaa enemmän yksityisille yrityksille?

Ulkoistaminen tai sen välttäminen ei ole minulle itseistarkoitus, vaan tilanteita tulisi tarkastella tapauskohtaisesti. Muihin kuntiin kohdistuvaa vertailevaa tutkimusta tehden tulisi selvittää, millä tavoilla palvelut säilyvät meillä parhaiten ja laadukkaimpina.

11) Mikä mielestäsi meni pieleen tällä hallituskaudella?

Se, että valtionosuuksia leikkaamalla pakotettiin kunnat tekemään säästöjä niiden tulevaisuuden kannalta kaikkein tärkeimmistä palveluista, eli sivistys- ja sosiaali- ja terveyspalveluista.

12) Millaisen koalition muodostaisit vaalien jälkeen?

Kaikki käy, kunhan arvoliberaaleimmat puolueet, eli vihreät ja rkp, ovat sisällä, ja arvokonservatiivisimmat puolueet, eli kristillisdemokraatit ja perussuomalaiset ulkona.

13) Minkä byrokratiakukkasen karsisit ensimmäisenä?

Kyllä se liittyisi tavalla tai toisella ruokaan ja keittiöihin. Näin maallikon näkökulmasta ollaan varovaisuudessa menty liian pitkälle, jos vanhusten kokkikerhoja ei saa enää järjestää jos osallistujilla ei ole hygieniapassia, tai jos laitoskeittiöistä ei saa myydä ylijäämäruokaa kuntalaisille pientä korvausta vastaan.

14) Millä Suomi saadaan nousuun?

Rohkaisemalla toisiamme, ei kyräilemällä. Aukaisemalla rajat niille, jotka tänne haluavat tulla. Panostamalla kaupunkien innovatiivisuuteen ja maaseutujen omavaraisuuteen. Tekemällä rohkeita, suomalaiseen uusiutuvaan energiaan tähtääviä energiaratkaisuja. Esimerkiksi voi nostaa vaikka Espoon, jossa valmistellaan geotermistä voimalaa. Siellä kaivetaan parhaillaan maahan kuuden kilometrin syvyistä reikää, josta otetaan talteen maan uumenissa olevaa lämpöä, ja saadaan sillä katettua jopa kymmenen prosenttia Espoon kaukolämmön tarpeesta.

Timo Virtalan syntymäpäivät

Keskiviikkona 1.4. olen kiertänyt auringon 40 kertaa ja päätynyt Lapinjärvelle Hotelli Hanheen, tervetuloa juhlimaan tapausta!

Esiintymässä muun muassa Suomen kiistatta paras funk-yhtye Eternal Erection (aloittaa aikaisintaan klo 20), Markus Virtala ja taikuri Kauko Tamminen. Vapaa pääsy. Kaikki jotka mahtuvat sisään, ovat tervetulleita! Ohjelmaa myös lapsille, ja pientä purtavaa kaikenikäisille. Baari ja ravintola ovat auki. Päivänsankari saapuu paikalle klo 17. Tapahtuman fb-sivut löytyvät täältä.

Synttärikutsu

Lahjoja en tarvitse, mutta sen sijaan eduskuntavaalikampanjaani jokainen euro on tervetullut. Ovella otetaan vastaan lahjoituksia ja myydään vuonna 2013 ilmestynyttä Sarajevo-kirjaani kampanjahintaan 25 euroa. Netin kautta lahjoittamien käy pankkitunnuksilla tai luottokortilla kätevästi täältä.

Pottakuva

Vieraana Kalevi Suomela

Suomen Rauhanliiton kunniapuheenjohtaja, Suomen Sadankomitean perustajajäsen Kalevi Suomela on tulevan torstain Kertomuksia rohkeudesta -podcastin vieraana. Mitä ajatuksia Ukrainan sota hänessä herättää, mitä neuvoja hän antaisi asiaan liittyen Suomen ja EU:n poliittiselle johdolle?

RV-AE378_VIOLEN_G_20110923205707

Mitä mieltä hän on Steven Pinkerin tutkimuksesta, jonka mukaan sodat ja väkivalta ovat vähentyneet hurjassa tahdissa, tarkasteli asiaa sitten vuosikymmenten, vuosisatojen, tai vuosituhanten perspektiivillä? Pitääkö tämä paikkansa, ja ketä saamme tästä kiittää? Miten rauhanliike, kansainvälinen oikeus ja kansainväliset järjestöt ovat kehittyneet sitten Sarajevon laukausten 1914? Antaako historia ja nykytilanne aihetta optimismiin vai pessimismiin? Entä kuka on Suomelan sankari?

Lähetys tulee suorana lähetyksenä Radio Ravun taajuudella pääkaupunkiseudlla 92,2 MHz torstaina klo 9-10 ja on kuunneltavissa pian tämän jälkeen täältä.

Yläkuvassa rauhantutkimuksen uranuurtaja, sosiologi Johan Galtung, kansanedustaja Johanna Sumuvuori ja Sadankomitean perustajajäsen Kalevi Suomela Sadankomitean perustamisen 50-vuotisjuhlassa Helsingin yliopistolla elokuussa 2013.Sotien määrästä kertovaa graaffista esitystä klikkaamalla pääsee Pinkerin tutkimusta käsittelevään blogikirjoitukseen.

Kertomuksia eduskunnasta

Kertomuksia rohkeudesta -podcastilla on nyt omat Facebook-sivunsa, tervetuloa tutustumaan & tykkäämään, ja kutsuttehan mukaan myös ystäviänne!

Huomiseen lähetykseen vieraaksi saapuu kansanedustaja ja vihreiden eduskuntaryhmän puheenjohtaja Outi Alanko-Kahiluoto.

Kun puhutaan rohkeista teoista ja rohkeista yksilöistä, kuka on Alanko-Kahiluodon esikuva, kenet hän nostaisi valokeilaan ja miksi? Mihin pyrkii eduskunnan Attac-verkosto, jonka puheenjohtajana ja varapuheenjohtajana Alanko-Kahiluoto on toiminut? Miten rahoitusmarkkinavero etenee EU:ssa?

Mm. näistä kysymyksistä keskustellaan huomenna, haastattelijana Loviisan Rauhanfoorumin pääsihteeri ja Uudenmaan vihreiden eduskuntavaaliehdokas Timo Virtala. Ohjelma on kuultavissa to klo 9-10 suorana lähetyksenä pk-seudulla Radio Rapu -kanavan uudella taajuudella 92,2 MHz, ja myöhemmin netistä.

Vastauksiani Maaseudun Tulevaisuuden vaalikoneeseen

Tässä vastauksiani ja kommenttejani Maaseudun Tulevaisuuden esittämiin vaalikonekysymyksiin ja -väittämiin.

Ruuan arvonlisäveroa on varaa nostaa

Ruuan kokonaisveroasteen pitäisin nykyisellään. Kaikkiaan verotuksen painopistettä tulisi siirtää työn ja vaihdannan (alv) verottamisesta haittaverotuksen suuntaan. Näin valtio voisi verotuksen avulla ohjata kulutusta ympäristöystävällisemmäksi. Ruuan alv:n kohdalla tämä tarkoittaisi joidenkin tuotteiden, kuten kasvisten alv:n laskemista, ja toisten tuotteiden, kuten esimerkiksi lihan, alv:n nostamista. Huomioon tulisi ottaa myös erot eri lihatuotteiden välillä. YK:n julkaiseman tutkimuksen mukaan naudanlihakilon tuottaminen vaatii 28 kertaa suuremman peltoviljelypinta-alan kuin sianlihan- tai kananlihan tuotanto, ja tuottaa viisi kertaa enemmän kasvihuonekaasuja. Kasvituotantoon verrattuna ero on huima: yhden kalorikilon tuottaminen nautakarjaa kasvattamalla vaatii 160 kertaa enemmän maata ja tuottaa 11 kertaa enemmän kasvihuonekaasuja kuin vastaavan kalorimäärän tuottaminen perunaa, vehnää tai riisiä viljelemällä. (Lähde: Guardian 21.7.2014).

Maatalouden tukia pitää leikata

Jokseenkin eri mieltä. Maataloustuet ovat perusteltuja ruuantuotannon säilyttämiseksi Suomessa. Korkea omavaraisuusaste on turvallisuuspoliittinen kysymys, ja ruuan tuottaminen lähellä kuluttajaa on yleensä ekologisempaa kuin sen tuominen kaukaa. Ongelmattomia maataloustuet eivät kuitenkaan ole. Tuottajan kannalta olisi motivoivampaa saada tulot myynnistä eikä tuista, ja köyhien maiden kannalta tilanne ei ole reilu, kun heidän täytyy kilpailla tuetun tuotannon kanssa, samaan aikaan kuin EU vaatii heitä lopettamaan omien tuotteidensa tukemisen.

Suomen ja EU:n tulee tinkiä antibioottien ja hormonien käytön rajoituksista ruuan tuotannossa, jotaa EU:n ja USA:n kauppasopimus saadaan aikaan.

Täysin eri mieltä. Näen asian täsmälleen päin vastoin. TTIP-vapaakauppasopimusta ei tule hyväksyä, mikäli se tarkoittaa EU:n ympäristönsuojelu- ja työntekijäoikeusnormiston karsimista.

Suomen tulee hyväksyä muuntogeenisten kasvien viljely.

En vastusta muuntogeenisten kasvien viljelyn tutkimista, mutta viljelyoikeuksia sille ei pidä tässä vaiheessa antaa. Solubiologi Liisa Kuusipalon mukaan “Tähän mennessä [2009] geenitekniikalla on kaupallisesti saatu aikaan vain kaksi sovellutusta: toinen tuottaa hyönteismyrkkyä kaikkiin kasvinosiin koko ajan, ja toinen auttaa kasvia sietämään RoundUp-rikkaruohomyrkkyä. Ja kaupallisesti käytössä on neljä lajia: maissi, soija, rapsi ja puuvilla. Mitään superkasveja ne eivät ole. Esim. gm-soija jota Suomeen sikojen rehuksi rahdataan, on alttiimpi sienitaudeille. Kuluttaja saa siis geenikasveja syödessään lautaselleen enemmän myrkkyjäämiä. Tätäkö tässä kaivattiin? Kasvigeenitekniikkaa ei kehitetty kuluttajan etua ajatellen. Se ei perustu arvoneutraaliin maailmaan, vaan ahneuteen ja piittaamattomuuteen ekologiasta ja tekniikan kehittäjien varoituksista.”

Kivihiilen tuonti tulee kokonaan korvata kotimaisella energialla vuoteen 2025 mennessä.

Täysin samaa mieltä. Tähän on syytä pyrkiä. Ilmastonmuutoksen torjumista ei auta kinastelu siitä mitä mieltä se tai tämä poliitikko tai puolue on asiasta. On korkea aika ottaa tosissaan ja panna käytäntöön ilmastonmuutostutkijoiden toimenpidesuositukset.

Turpeen energiankäytöstä tulee luopua.

Täysin samaa mieltä. Toisin kuin Suomen kauppa- ja teollisuusministeriö kiistellyssä selvityksessään vuonna 2000, EU ja Hallitustenvälinen ilmastonmuutospaneeli IPCC luokittelevat turpeen yksiselitteisesti fossiiliseksi polttoaineeksi. “Asiantuntijakokouksen mukaan turvemaiden suojelu ja muokattujen soiden palauttaminen voi olla sata kertaa taloudellisesti tehokkaampaa kuin muut hiilipäästöjen vähennystoimenpiteet. UNEP ja Kansainvälinen soidensuojelujärjestö IMCG ovatkin vedonneet maailman kansoihin, hallituksiin ja yksilöihin turvesoiden suojelun puolesta. UNEPin mukaan turvesoiden palot, kuivatus ja hyväksikäyttö ovat aikapommi, joissa massiivinen määrä maahan sitoutunutta hiiltä vapautuu ilmakehään.” Lähde: Wikipedia.

Kollajan ja Vuotoksen tekoaltaat tulee rakentaa.

Täysin eri mieltä. Olen Vuotos-asiassa samalla kannalla kuin viisi entistä ministeriä (Satu Hassi, Heidi Hautala, Pekka Haavisto, Sirpa Pietikäinen ja Pertti Salolainen) tammikuussa 2015 jättämässään lausunnossa, jossa he tuomitsevat tekoallashankkeen laittomana. Korkein hallinto-oikeus kumosi vuonna 2002 vesilain nojalla Vuotoksen tekoaltaan rakentamisluvan, koska allas aiheuttaisi huomattavia ja laajalle ulottuvia vahingollisia muutoksia ympäristöön. Vuonna 2004 valtioneuvosto liitti kyseiset suot Natura 2000-verkostoon. Kyse ei ole vesivoiman vastustamisesta periaatteessa, vaan siitä, että kyseisten tekoaltaiden rakentamisen haitat ovat suurempia kuin niistä saatava hyöty.

Puukaupan edistämiseksi metsään tulee kohdistaa jokin vuosittainen lisävero tai -maksu nykyisen myyntiveron lisäksi.

Täysin eri mieltä. Vuosi 2013 oli hakkuiden määrän suhteen ennätyksellinen. Mikäli tämän jälkeen ei ole tapahtunut hakkuiden romahdusta, en näe syytä edistää puukauppaa nykyisestä.

Puurakentamista tulee lisätä kaavoitusmääräyksin.

Täysin samaa mieltä. Puurakentaminen on hiilijalanjärjellä mitattuna yksi ekologisimmista rakentamisen muodoista, joten valtion tulisi tukea sitä aktiivisesti. “Ympäristöministeriölle tehdyssä selvityksessä osoitettiin, että uusiutuvilla lämmitetyn, oman tontin puista rakennetun puutalon hiilijalanjälki on jopa negatiivinen 50 vuodessa. Eli rakennus varastoi puuelementteihin enemmän hiilidioksidia kuin sen rakentaminen ja käyttö aiheuttavat päästöjä.” (Suomen Kuvalehti 28.2.2015)

Yksityisautoilun verotuksen tulee olla maaseudulla kevyempi kuin kaupungeissa.

Täysin eri mieltä. Maaseutua tulee kehittää nykyistä ekologisempaan ja omavaraisempaan suuntaan. Tavoitteena tulisi olla aktiiviset, osallistavat kyläyhteisöt, joissa jokaisella olisi oma paikkansa ja riittävästi töitä, ja jossa elettäisiin kaupunkielämää yksinkertaisemmin, tyytyväisinä ja ilman kaipuuta kaupunkien turhukkeiden pariin. Maaseudun yksityisautoilun verotusta keventämällä vain tuettaisiin nykyistä, sekä maaseudulle että sen ihmisille vahingollista kehitystä, jossa maaseudulla eletään kuin kaupungeissa.

Lukioiden kokoa pitää suurentaa lopettamalla pienet maaseutulukiot.

Täysin eri mieltä. Lukioikäisissä kyse on kuitenkin vain 16-18 vuotiaista, jotka maaseutulukijoiden lakkauttamisen myötä joutuisivat käytännössä muuttamaan pois kotoaan. Monen muun ongelman lisäksi se myös vähentäisi lukioiden houkuttelevuutta ja sitä kautta madaltaisi maaseudun koulutustasoa.

Susien määrää tulee vähentää.

Täysin eri mieltä. Susikanta tervehtyi voimakkaasti viime vuonna, mikä oli hyvä uutinen. Tästä huolimatta ainakin WWF:n mukaan suden luokitus Suomessa on kuitenkin yhä uhanalainen, ja siksi niiden määrää ei tule vähentää.

Jos päätöksenteossa tulee tilanne, jossa on pakko valita joko talouskasvun tai ympäristönsuojelun näkökulma, useimmin painaa enemmän a) talouskasvu vai b) ympäristönsojelu.

Valitsin b:n. Harmillisesti tämä oli ainoa kysymys jota ei saanut perustella. Jos olisi saanut, olisin kirjoittanus syyksi että ilman hyvinvoivaa ympäristöä meillä ei voi olla kestävää talouskasvuakaan.

Läänit tulee palauttaa väliportaan hallinnon järjestämiseksi.

Siinäpä hyvä ehdotus mietittäväksi työttömäksi jääneelle Sote-työryhmälle.

Mihin sijoitat itsesi politiikan vasemmisto-oikeisto -jaottelulla?

Vähän vasemmalle. Minusta vasemmisto-oikeisto -jaottelu kuvaa nykypolitiikkaa huonosti. Alunperin kyseinen jaottelu tarkoitti jakoa niihin, jotka haluavat asioihin muutoksia (vasemmisto) ja niihin, jotka haluavat säilyttää asiat ennallaan (oikeisto). Näin ajateltuna edustan muutosta haluavia, sillä haluan Suomen ja maailman kehittyvän, edistyvän ja viisastuvan.

Loviisan valituskuoro

Yleensä en kauheasti valita enkä harmittele, mutta tätä katsellessa ja kuunnellessa harmittelen, etten lähtenyt tähän kuoroon mukaan silloin kun pyydettiin. Mutta nyt valittelut sikseen, Loviisan valituskuoron seuraava esiintyminen on Loviisan Laulujuhlilla ravintola Loviisan Kappelissa sunnuntaina 9.8.2015, tervetuloa!

Vastaukseni Nuorten vaalikoneen kysymyksiin

Tässä joitakin valittuja vastauksiani Allianssi ry:n eli valtakunnallisen nuorten palvelu- ja vaikuttamisjärjestön kysymyksiin.

Äänestysikäraja on alennettava 16 ikävuoteen kaikissa valtiollisissa vaaleissa.

Samaa mieltä. Kannatan äänestysikärajan laskemista 16-vuoteen kuntavaaleissa. Nykykäytännössä monet nuoret pääsevät äänestämään kuntavaaleissa vasta 19- tai 20-vuotiaina, mikä on liian myöhään. Äänestysiän laskeminen kuntavaaleissa voisi olla ensi askel, eräänlainen kokeilu, äänestysikärajan laskemiselle myös muissa vaaleissa.

Miten kehittäisit koulujärjestelmää?

Tärkeintä olisi koulutuksesta säästämisen lopettaminen. Toisekseen koulussa viihtymiseen on panostettava. Koulun yksi tärkeimmistä tehtävistä tulisi olla oppilaiden uteliaisuuden ja oppimisen ilon herättäminen. Pulpetit pois ja tilalle säkkituoleja, kokouspöytiä, räsymattoja, viherkasveja ja toimistotuoleja, kuten Herää koulu! -pamfletin kirjoitta ehdottaa. Kieltenopiskelu tulisi aloittaa jo päiväkodeissa leikkien ja laulujen muodoissa. Uskonto ja elämänkatsomus tulisi yhdistää kaikille yhteiseksi ja pakolliseksi uskontotiedoksi (tai elämänkatsomukseksi, miten vain), jossa käytäisiin läpi eri uskontoja ja elämänkatsomuksia ja vierailtaisiin eri uskontojen ja järjestöjen tapahtumissa. Liikuntatunnit yhteiseksi pojille ja tytöille, ja liikunnan numeroarvosanat pois. Filosofia mukaan pakollisten aineiden joukkoon. Lisää vuorovaikutustaitojen opiskelua kouluihin.

Yhteishakuvelvotteesta (ns. pakkohaku) on luovuttava.

Ihan vähän samaa mieltä. Ymmärrän tämän ‘järeän keinon’ käytön tässä yhteydessä, sillä alle 25-vuotiaiden joutuminen pidemmäksi ajaksi työttömäksi on useimmiten erittäin vahingollista niin nuorelle itselleen kuin koko yhteiskunnalle. Kepin sijasta suosisin kuitenkin mieluummin porkkanaa. Miten saada syrjäytymisvaarassa olevat nuoret innostumaan edessä olevista mahdollisuuksista, elämästä, yhteiskunnasta? Eri keinoja on hyvä kokeilla paikallisesti ja lähteä sitten laajentamaan menestystarinoita.

Opiskelijoiden toimeentulo on jäänyt jo vuosia jälkeen yleisestä hintojen kehityksestä. Miten parantaisit opiskelijoiden toimeentuloa?

Nykyisen monimutkaisen sosiaaliturvajärjestelmän tilalle tulisi ottaa käyttöön vihreä perustulomalli, jonka tavoitteena on poistaa kannustusloukut, vähentää byrokratiaa ja mahdollistaa joustavammat työmarkkinat.

Tutkintoon johtava korkeakoulutus täytyy säilyttää maksuttomana kaikille.

Täysin samaa mieltä. Yliopistotutkimus elää kansainvälisyydestä, ja suomalaisten yliopistojen kansainvälistymisastetta tulisi edelleen nostaa. Mikäli Euroopan ulkopuolisille opiskelijoille asetettaisiin lukukausimaksut, efekti olisi päinvastainen. Mikäli edessä olisi pakottava säästötarve, voisin harkita maltillisen lukukausimaksun käyttöönottoa niille opiskelijoille, jotka ovat suorittamassa yhä samaa tutkintoa vielä vuosia normaalin valmistumisajan jälkeen.

Miten nuorten mielenterveyttä voi parhaiten vahvistaa? (Valitse kolme tärkeintä)

Kaikki esitetyt vaihtoehdot ovat tärkeitä ja panostamisen arvoisia, mutta kaikissa reagoidaan jo olemassa oleviin ongelmiin. Rahaa ja energiaa pitäisi pistää ennen kaikkea proaktiiviseen toimintaan, eli mielenterveysongelmia ennaltaehkäisevään työhön. Kouluviihtyvyyteen on panostettava, kulttuuriamme on kehitettävä rohkaisevammaksi ja suvaitsevammaksi, naapureita, ystäviä, kollegoja, koulukavereita on tuettava, jokaiselle on löydettävä paikka, jossa hän tuntee olonsa hyödylliseksi. Viihteen, uutisoinnin, mainosten ja urheilun vastakkainasettelun kulttuuria on tietoisesti karsittava.

Suomen on kasvatettava vuosittaista kiintiöpakolaisten määrää nykyisestä 750 henkilöstä.

Täysin samaa mieltä. Ensisijainen syy auttaa pakolaisia on solidaarisuus hätää kärsiviä ihmisiä kohtaan. Toinen on solidaarisuus muita auttajavaltioita kohtaan: YK:n pakolaisjärjestön UNHCR:n mukaan maailmassa on lähes 44 miljoonaa pakolaista, joista 86 prosenttia asuu köyhissä maissa. Eniten pakolaisia on Pakistanissa, Iranissa ja Syyriassa. Apua tulee antaa ennen kaikkea paikan päällä, ja näin tehdäänkin, tosin ei riittävässä määrin sitäkään. Mutta myös pakolaisia tulee auttaa ja ottaa vastaan. Vertailun vuoksi todettakoon, että Ruotsin pakolaiskiintiö on vuosittain noin 1 900 henkilöä.

Nykyistä aktiivisempi ulkomaalaisen työvoiman rekrytoiminen on tarpeen, kun väestö vanhenee ja yhä pienempi osuus suomalaisista on työikäisiä.

Täysin samaa mieltä. Evan raportin mukaan “Suomeen tarvittaisiin 34 000 maahanmuuttajaa joka vuosi, jotta työvoima ei supistuisi. Tämä on kaksinkertainen määrä nykyiseen verrattuna.” Avoimemman maahanmuuttopolitiikan toimeenpanemisen sijaan saamme lukea lehdestä täysin järjettömistä käännytyspäätöksistä, kuten esimerkiksi kiinalaisesta isoisästä, joka olisi halunnut tulla Suomeen hoitamaan lapsenlastaan, mutta joka häädettiin maasta ja jolle annettiin kahden vuoden maahantulokielto.

Täällä maaseudulla kouluja suljetaan kun ei ole riittävästi oppilaita, yrittäminen ei kannata kun ei ole riittävästi asiakkaita ja kunnat ovat talousvaikeuksissa kun ei ole riittävästi veronmaksajia. Kaikki ongelmat tuntuvat pyörivän saman asian ympärillä: ihmisiä ei ole riittävästi. Tässä tilanteessa tuntuu absurdilta pitää rajat suljettuina.

Vihapuheeseen on puututtava sisällyttämällä vihapuheen vastaisuus peruskoulun opetussuunnitelman tärkeäksi lähtökohdaksi.

Jokseenkin samaa mieltä. Vihapuhe on vakava ongelma ja sen ennaltaehkäisyä on harjoitettava jo peruskoulussa, mutta en lähtisi puhumaan ‘vihapuheen vastaisuuden nostamisesta lähtökohdaksi,’ sillä tuolla asenteella vihapuheeseen puututaan helposti sillä samalla tunteella, jota nyt yritetään vastustaa: viha. Sen sijaan olisi syytä lähteä kysymään, mistä viha(puhe) kumpuaa? Mikä tarve on tyydyttämällä niillä ihmisillä jotka vihaavat? Tarve tuntea olonsa turvalliseksi? Tarve tulla kuulluksi, ymmärretyksi, hyväksytyksi? Miten peruskoulu voisi vastata tähän hätähuutoon ja siten vähentää vihaa?

Myös minä olen valmis tinkimään tuntuvasti nykyisistä elintottumuksistani ja omista elämäntavoistani maailmanlaajuisen oikeudenmukaisuuden ja kestävän kehityksen toteutumiseksi.

Täysin samaa mieltä. Maailmanlaajuisen oikeudenmukaisuuden saavuttaminen on realistinen tavoite. Ihmiskunta on historiansa aikana onnistunut saamaan lopetettua gladiaattoritaistelut, noitavainot, julkiset teloitukset, valtioiden harjoittaman laillisen orjakaupan ja kolonialismin. Ammattiyhdistysliikkeen, naisasialiikkeen, tummaihoisten ihmisoikeusliikkeen ja seksuaalivähemmistöjen oikeuksia ajavan liikkeen historia on ollut hurjaa voittokulkua kohti suvaitsevaisempaa ja avoimempaa yhteiskuntaa. Ilmastonmuutoksen pysäyttäminen on ihmiskunnan suurin haaste, mutta uskon onnistuvamme myös siinä. Onnistuaksemme meidän on tehtävä parhaamme sekä yksilöinä että yhteiskuntana. Ei enempää eikä vähempää kuin parhaamme.

Yläkuva: Nasa.

Haastateltavana NVC-kouluttaja

Huomisaamun Kertomuksia rohkeudesta -radio-ohjelmaan vieraakseni saapuu rakentavan vuorovaikutuksen kouluttaja Hanna Savanna. Mitä on rakentava vuorovaikutus (Nonviolent Communication, NVC)? Onko kyseessä kommunikointitapa vai jotain enemmän? Missä sitä voi käyttää, miten sitä käytetään ja mitä hyötyä siitä on?

Hanna Savanna on NVC-prosessin kehittäjä Marshall Rosenbergin oppilas. Savanna on antanut NVC-koulutusta ja sovitteluapua eri puolilla Suomea vuodesta 1999 lähtien. “Nonviolent Communication on minulle paljon enemmän kuin vuorovaikutustaito tai työkalu. Siitä on tullut elämäntapani. Se tukee minua itseni ja muiden ymmärtämisessä, lasteni kasvattamisessa sekä koko maailman jäsentämisessä.”

Eläinpoliittinen vaalikone

Tässä tärkeimmät vastaukseni eläinpoliittiseen vaalikoneeseen.

Taustaa: Emakoita saa pitää kääntymisen estävissä häkeissä noin 9 viikkoa jokaisen porsimisen yhteydessä. Emakko porsii useamman kerran vuodessa ja siten viettää yhteensä lähes puolet vuodesta tilassa, jossa se ei lainkaan pysty liikkumaan. Nautoja saa pitää parteen paikalleen kytkettynä jatkuvasti. Parressa pidettävät lypsylehmät tulee pääsääntöisesti päästää laitumelle kahdeksi kuukaudeksi vuodessa.

Väite: Eläinten paikalleen kytkeminen tulee kieltää.

Täysin samaa mieltä. Nykyisenkin eläinsuojelulain mukaan eläimillä tulisi olla mahdollisuus lajityypilliseen käyttäytymiseen. Kääntymisen estävä häkki ei ole sellainen. Mitä luonnonmukaisemmissa olosuhteissa eläimet elävät, sitä terveempiä ne ovat, ja tästä hyötyvät kaikki osapuolet.

Taustaa: Lähes kaikki Suomessa syntyneet karjuporsaat kastroidaan eli niiden kivekset poistetaan leikkaamalla tai pihdein muutaman päivän ikäisinä. Toimenpide aiheuttaa porsaalle merkittävää kipua, sillä se tehdään käytännössä aina ilman puudutusta tai muuta tehokasta kivun poistoa. Myös vasikoiden nupoutus eli sarven aiheiden polttaminen ilman puudutusta tai muuta tehokasta kivunlievitystä on yleistä. Toimenpide aiheuttaa vasikalle kolmannen asteen palovamman ja on erittäin kivulias.

Väite: Porsaiden kirurginen kastrointi ja vasikoiden nupoutus ilman toimenpiteen aikaista kivunpoistoa ja riittävää jälkikivunhoitoa tulee kieltää.

Täysin samaa mieltä. Suomen tulisi tässä asiassa ottaa mallia Ruotsista, jossa ainakin nupoutus ilman puudutusta on kielletty.

Taustaa: Turkistarhaus on kielletty yhä useammassa Euroopan maassa. Nykyisten lakien mukainen turkiseläinten kasvattaminen aiheuttaa kaikille tarhattaville lajeille merkittäviä hyvinvointiongelmia, sillä turkiseläimillä on yhä luonnonvaraisten lajitoveriensa käyttäytymistarpeet.

Väite: Turkistarhaus tulee kieltää siirtymäajalla myös Suomessa.

Täysin samaa mieltä. Villieläimet eivät kuulu häkkeihin. Turkiseläinten reviirit ovat luonnossa kilometrien mittaisia, mutta tarhassa niillä on tilaa vain neliömetri, mikä ei anna mahdollisuutta eläinsuojelulainsäädännössä viitattuun lajityypilliseen käyttäytymiseen. Negatiivisten talous- ja työttömyysseuraumusten välttämiseksi turkistarhauksen lopettaminen tulisi tapahtua siirtymäajan kuluessa niin, että elinkeinosta luopuminen tapahtuu tarhaajien eläköitymisen tahdissa.

Taustaa: Varsinaisten koe-eläinten käyttömäärät ovat viime vuosina nousseet. Samoin eläinten muu tieteellinen käyttö, kuten geenimuunneltujen hiirien kasvatus, on lisääntynyt.

Väite: Suomen tulee laatia konkreettinen toimintasuunnitelma eläinkokeiden vähentämiseksi ja tuskallisimpien eläinkokeiden lopettamiseksi vähitellen kokonaan.

Täysin samaa mieltä. Kosmetiikan alan eläinkokeet on kielletty EU:ssa ja hyvä niin. Konkreettinen suunnitelma muiden eläinkokeiden vähentämiseksi ja tuskallisimpien eläinkokeiden lopettamiseksi on kannatettava idea. (Tosin kategoria ‘tuskallisimmat eläinkokeet’ on ongelmallinen käsite, sillä niin kauan kuin on eläinkokeita, on myös tuskallisimpia eläinkokeita.) Vaihtoehtoisiin tutkimusmetodeihin on panostettava. Kokonaan eläinkokeita en olisi kuitenkaan lopettamassa.

Taustaa: Kasvispainotteinen ruokavalio ja eläinkunnan tuotteiden kalliimpi hinta vähentäisivät tarvetta eläinten tehotuotannolle ja mahdollistaisivat tuotantoeläinten paremman kohtelun. Tuotteesta saatava parempi hinta voitaisiin kohdentaa eläinten hyvinvointiin ja samalla pienempi määrä eläimiä altistuisi tuotannon aiheuttamille hyvinvoinnin haitoille. Lisäksi kasvispainotteinen ruokavalio hidastaa ilmastonmuutosta ja edistää ihmisten terveyttä. Ohjauksellisia keinoja voivat olla esimerkiksi eläinkunnantuotteiden hinnan korottaminen verotusta lisäämällä, kasviperäisten tuotteiden hinnan keventäminen ja eläinperäisten tuotteiden menekinedistämistukien vähentäminen.

Väite: Kasvisperäisen ruoan osuutta suomalaisten ruokavaliossa tulee lisätä erilaisin ohjauksellisin keinoin.

Täysin samaa mieltä. Valistusta ja tutkimusta lihansyönnin vähentämisen terveydellisistä eduista ja sen vaikutuksista ilmastonmuutoksen torjumisessa on lisättävä. Erään tutkimuksen mukaan esimerkiksi naudanlihan syömisen vähentäminen on jopa autoilun vähentämistä tehokkaampi kasvihuonepäästöjen pienentämiskeino. Ohjauskeinoja mietittäessä tulee ottaa huomioon erot eri lihatuotteiden välillä. Saman lähteen mukaan nautakarjan tuottaminen vaatii 28 kertaa suuremman peltoviljelypinta-alan kuin sianlihan- tai kananlihan tuotanto ja tuottaa viisi kertaa enemmän kasvihuonekaasuja. Kasvituotantoon verrattuna ero on huima: yhden kalorikilon tuottaminen nautakarjaa kasvattamalla vaatii 160 kertaa enemmän maata, ja tuottaa 11 kertaa enemmän kasvihuonekaasuja kuin vastaavan kalorimäärän tuottaminen perunaa, vehnää tai riisiä viljelemällä. (Lähde: Guardian 21.7.2014).

Yläkuva (some rights reserved): Boudewijn Berends.